Melodisen death metalin parissa ahkeroiva Noumena ei ole noussut koskaan genrensä suurimpien nimien joukkoon, vaikka tuotantonsa on ollut tasaista ja toimivaa kautta linjan. Bändi ottaa kenties uransa suurimman hypyn tuntemattomaan uunituoreen, kokonaan suomeksi lauletun Myrrys-albumin myötä.
– Ajatus lähti siitä, että on tullut sanoitettua englanniksi aika paljon biisejä, ja ideat, teemat ja fraasit ovat alkaneet jossain määrin kiertää kehää, kitaristi Ville Lamminaho mietiskelee.
– En ollut sanoittanut mitään vakavahenkistä suomeksi, mutta ajatus siitä oli pyörinyt jo pidempään. Myrryksellä realisoitui tarve haastaa itsensä sanoituspuolella – jotenkin sille jo tehtyihin sävellyksiin tuntui sopivan suomenkielinen ilmaisu. Kun vein Kirouksen kantajan sanat treeneihin ja Antti möräytti ne komeasti ilmoille, kielivalintaa ei tarvinnut enää miettiä.
– Villen ehdottaessa kielenvaihtoa tuli olo, että pitäähän tuota kokeilla, laulaja Antti Haapanen jatkaa.
– Alkuun laulaessa kuulostin ainakin omaan korvaan ulkolaiselta, joka yrittää lausua suomea, mutta pikkuhiljaa suu alkoi taipua tähän luontevammin.
Albumin sanoituksista jäi kuva, että tekstit ovat hyvin ajattomia ja moniulotteisia. Millaiseen maailmaan kappaleiden tarinat sijoittuvat?
– Vaikka sanoituksissa esiintyy kielikuvia, tarinoiden juuret ovat lopulta hyvin pitkälle todellisessa maailmassa. Sieltä löytyy tarpeeksi epätoivoa ja synkkyyttä sekä toki myös satunnaisia valonpilkahduksia useammankin levyn tarpeiksi, Ville sanoo.
– Sanoitukseni käsittelevät tyypillisesti jotain yksittäistä hetkeä ja sen herättämiä ajatuksia, tuntemuksia, mielialoja ja mielikuvia. Nämä asiat kietoutuvat johonkin suurempaan teemaan – elämään, kuolemaan, tuhoon, rakkauteen – jotka ovat hyvin ajattomia.
– Sanat saattavat pohjautua todellisiin tapahtumiin, kuviteltuihin hetkiin tai olla yhdistelmä niitä. Monesti sanoituksissani saattaa olla yleismaailmallinen ”julkinen taso”, joka on kuulijalle helpompi tulkita, ja toisaalta henkilökohtainen ”kätketty taso”, joka tuskin avautuu ilman selittämistä muille kuin minulle.
Näennäisdemokratiaa
Vuonna 1998 perustettu Noumena on siitä poikkeuksellinen yhtye, että sen porukka on pysynyt samana (2009 mukaan astunutta laulaja Suvi Uuraa lukuun ottamatta) aina sen alkuhetkiltä lähtien.
Miten on, Ville, vallitseeko Noumenassa täydellinen demokratia, vai mistä moinen pysyvyys?
– Kyllä meillä jonkinlainen näennäisdemokratia vallitsee. Jokaisella on yhtäläinen sananvalta, ja suuremmat päätökset tehdään siten, että kaikki hyväksyvät ja allekirjoittavat ne. Toki erimielisyyksiäkin on, mutta ei-niin-merkittävissä asioissa mennään enemmistön mukaan.
– Jokaisella on bänditoiminnan ja -kemian kannalta omat tärkeät roolinsa. Itse otan viimeisen vastuun taiteellisista ratkaisuista, mutta bändi ei pyörisi todennäköisesti kovin pitkään, mikäli hoitaisin käytännön asioita Hannun [Savolainen, basso] sijaan, Ville jatkaa.
– Demokratiaa tärkeämpää lienee, että olimme kavereita jo kauan ennen Noumenaa. Meistä miehistä kaikki ovat samanikäisiä, ja jotkut meistä ovat tunteneet toisensa jo päiväkoti-ikäisestä. Viimeisetkin tulivat samaan kaveriporukkaan peruskoulun loppuun mennessä. Suvinkin tunsimme jo pitkään ennen kuin hän liittyi Noumenaan.
– Harvoin tulee tilanteita, joissa jouduttaisiin tosissaan vääntämään, Antti sanoo.
– Jokaisella on oikeus sanoa mielipiteensä, ja nykyään me puututaan yhä vähemmän toisten tekemisiin biisin sisällä. Kun tuntee kaverit näinkin hyvin, tietää milloin joku haluaa soittaa jonkin kohdan niin kuin soittaa ja osaa itse pitää turpansa kiinni.
Hetki parrasvaloissa
Noumenan ”15 minutes of fame” koettiin kymmenisen vuotta sitten, kun tuolloin suurelle Spinefarmille kiinnitetyn yhtyeen Misanthropolis-kappale soi taajaan Jouni Hynysen ja Jone Nikulan tähdittämässä Äijät-tv-ohjelmassa.
Miten muistelette Spinefarm-vuosianne?
– Siitä ajasta on lähinnä hyviä muistoja. Saimme mahdollisuuden, vaikka se ei lopulta kovin suureksi suosioksi realisoitunutkaan. Meillä on kuitenkin aika paljon kuuntelijoita ympäri maailmaa, jotka eivät olisi luultavasti koskaan meitä kuulleetkaan ilman Spinefarmia, Ville järkeilee.
– Spinefarm-ajan lisäksi merkitsevä asia oli toki myös sen päättyminen. Meille näkyi siinä vaiheessa musiikkibisneksen raadollisuus, ja diili päättyi siitä yksinkertaisesta syystä, että levymme eivät myyneet tarpeeksi hyvin.
– Misanthropolisin kuuleminen Kajaanin-keikan jälkeisissä tiloissa Nelosen maalikoosteen taustalla on yksi monista hienoista hetkistä tässä hommassa, Antti muistelee.
– Kaikki julkisuus on kotiinpäin, mutta meillä tuo näkyvyys ei vielä riittänyt nostamaan hommaa uudelle tasolle. Suuri kiitos Spinen väelle kaikesta mitä tekivät, mutta ainakin itseltä loppui työkalut viedä hommaa eteenpäin, vaikka halua olisi ollut.
Olette julkaisseet viimeisimmät tuotoksenne oman Haunted Zoo -lafkan kautta. Onko levyn julkaiseminen itse taloudellisesti kannattavaa?
– Tämä on ennemmin vakava kulttuuriharrastus kuin liiketaloudellisesti kannattava bisnes. Jos tästä täytyisi repiä elantoa, niin sossun luukulla oltaisiin koko porukka. Lisäksi hommaan tarvitaan puuhamies, jolla on aikaa ja energiaa edistää asioita. Ilman Hannua ja hänen vahvaa osaamistaan levy-yhtiö ei pyörisi mitenkään, Ville kiittelee.
– Keskeistä omassa lafkassa on kappaleiden tekijänoikeuksien ja määräysvallan säilyminen omissa käsissä, varjopuolena taas varsin rajalliset resurssit markkinoinnin ja promootion saralla. Vaikka Noumenan levyt onkin viime vuosina julkaistu Haunted Zoon kautta, olemme toki avoimia ehdotuksille tulevaisuuden suhteen.
– Spinefarm-ajan jälkeen herättiin siihen, että Absencen [2005] ja Anatomy of Lifen [2006] painokset on loppu eikä uusia oteta. Tämä ratkaistiin jossain vaiheessa julkaisemalla levyt lisenssillä Haunted Zoon kautta, Antti kertoo.
– Tuskin tästä rahasampoa koskaan tulee, mutta saadaanpahan pitää määräysvalta omiin tuotoksiimme. Kaikki toimii tietenkin siihen asti hyvin, kunnes bändi jakautuu vähintään kahteen leiriin ja aletaan vääntää tulevaisuudesta.
Kiljunkeittoa treenikämpässä
Pikkukaupunkien metallibändeiltä kuulee usein hyviä tarinoita paikallisasukkaiden suhtautumisesta outoihin pitkätukkiin. Millaista Noumenan elämä on ollut Ähtärissä?
– Kukaan meistä ei ole asunut pitkään aikaan pysyvästi siellä. Treenikämppämmekin on sijainnut pääkaupunkiseudulla kohta kymmenen vuotta, mutta Ähtäri on silti tietyssä mielessä edelleen henkinen kotimme, Ville sanoo.
– Ähtäri on kohdellut kaupungin tasolla bändejä aina ihan hyvin. Se on esimerkiksi tarjonnut ilmaisen treenikämpän, vaikka se joskus menikin vähän pidemmäksi aikaa jäähylle, kun fiksuina nuorina miehinä kärähdimme kiljunkeitosta siellä. Kaupungin nuorisotoimi järjesti myös usein bändi-iltoja, joissa päästiin harjoittelemaan esiintymistä. Saatiin lisäksi Spinefarm-aikaan tunnustuksena hienot karhupatsaat.
– Ehkä Ähtärin tietynlainen ystävällisyys bändiharrastusta kohtaan näkyy siinäkin, että meidän lisäksi sieltä on kotoisin aika monta muutakin muusikonrenttua. Esimerkiksi Jyväskylän black metal -piireissä vaikuttaa aktiivisesti useampikin ähtäriläislähtöinen henkilö. Tässä täytyy vielä erityisesti mainita täysin oman kylän pojista koostuva, erittäin lupaavalta kuulostava Nephilim’s Howl, joka on juuri julkaisemassa debyyttilevyään, Ville jatkaa.
– Paikalliset asukkaat eivät ole koskaan kummastelleet meitä aivan valtavasti. Ehkä meitä edeltävä, muutamaa vuotta vanhempi pitkätukkasukupolvi oli tasoittanut tietä sen suhteen, eikä meidän ikäluokan kohdalla moista enää jaksettu niin ihmetellä. Tokihan satunnaisia saatananpalvoja- ja liimanhaistelija-huuteluita on saatu ottaa vastaan. Erityisesti paikallisen grillin jono neljän aikaan yöllä on otollinen kasvualusta niille.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.