Kolumni: Alkutuuli

Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä.

24.12.2014

”Tulis talvi ja tappais tollaset.” Vanha yläasteen hokema käy joskus mielessä, kun kuuntelee joitain nykyisiä metallin alalajeja, joista ei oikeastaan enää välity orgaanisuutta, voimaa, pyrkimystä kapinaan tai yhtään mitään rosoa. Soundit on hierottu steriileiksi ja rummut kuulostavat uudenkiiltävältä pesukoneelta. Musiikki on mälliä, kiiltävissä kuorissa.

Kolikon rumalla kääntöpuolella on Bobby Retro, tuo vastenmielinen nilkki David Lynchin Wild at Heart -elokuvasta. Näillä yhtyeillä on kirpputorilta hankitut 1970-luvun releet, jotka vaihdetaan aina takahuoneessa päälle ennen keikkaa. Joskus yhtyeellä on nokkamies, joka on ostanut ne vaatteet koko orkesterille. Jos farkunlahkeet ovat tarpeeksi leveät, biiseillä ei ole niin kauheasti väliä – kunhan on saatu kasaan joku löysä riffi ja on vain vähän ”Paranoid”. Bändin T-paidassa saattaa olla hauska ja originelli viittaus Black Sabbathin Vol 4 -levyn kanteen.

Kolikon kääntöpuolten välissä on kultaa.

Itselleni iskevät yhtyeet, jotka sijaitsevat jossain perinteen ja utopian välissä. Ne tekevät musiikkia, jossa on näkemys jostain omasta, mutta samalla ollaan kiinni suuressa ideoiden ketjussa. Perinne ei ole kopiointia vaan kunnioitusta. Joskus perinnettä täytyy vaalia, ettei se kuole. Joskus, jotta perinnetietoisuus suuntautuisi oikealla tavalla, täytyy päästä koskettamaan alkulähdettä.

Alkulähteen koskettaminen on okkultismia. Sen voi tehdä rituaalinomaisesti, mielessään. Minulle suotiin tilaisuus tehdä se siinä maailmassa, johon ideat ovat jättäneet fyysisiä jälkiä. Tässä maailmassa, jossa Inferno-lehti on kädessäsi.

Heinäkuussa 2009 saavuin Lontoon Eustonin asemalle väsyneenä vietettyäni muutaman päivän Liverpoolissa populaarimusiikin tutkijoiden maailmankonferenssissa. Olin matkalla saksaan soittamaan Hammer of Doom -festareilla. Olin sopinut, että voisin nauhoittaa samalla reissulla Patrick Walkerin (Warning, 40 Watt Sun) hienoa ääntä Ornen toista levyä varten. Ostin hänelle asemalta pullon hyvää viiniä ja suuntasin studiolle läntiseen Lontooseen.

Tiesin jo etukäteen, että kyseisessä paikassa on muutakin studiotoimintaa kuin perinteistä äänittämistä ja masterointia, muun muassa laitevuokrausta kiertueita varten. Saapuessani sain kuulla toisesta olennaisesta projektista: vanhojen ja mahdollisesti heikkokuntoisten kelanauhojen siirrosta digitaaliseen muotoon raita kerrallaan. Tämä siis tarkoittaa jokaisen kitararaidan, lauluraidan, efektiraidan ja muun kelanauhoilta löytyvän äänen siirtoa Pro Tools -ympäristöön. Mikä tarkoittaa, että digiympäristöön siirtyivät efektoimattomat, albumin miksausta edeltäneet soitot yksittäisinä raitoina kaikkine nyansseineen, rapsahduksineen ja joskus myös hylättyine kokeiluineen.

Äänittäjälläni oli kesken aika kiinnostava projekti. Hän oli aamulla siirtänyt Black Sabbathin Paranoid-albumin (1970) ja oli nyt työstämässä Master of Realityä (1971). Alkuperäiset Regent Sound Studion ja Island Studion kelanauhat kolmesta ensimmäisestä albumista olivat pinossa studion kuunteluhuoneen sohvalla. Patrick ja minä meinasimme pyörtyä. Poimin käteeni yhden pahvikotelon keloineen. Kappalelista oli kirjoitettu tussilla. Paranoidin kohdalle joku oli lisännyt lyijykynällä ”single”. Tunsin raa’an alkutuulen puhaltavan lävitseni. Tämä oli alkulähde, näissä laatikoissa oli sisällä puhdasta taianomaista historiaa.

Äänittäjä soitti Lord of This World -kappaleen. Alkuperäismiksauksen mutaisuudesta ei ollut tietoakaan, mikä korosti erityisesti Butlerin ja Wardin timantinkovaa yhteensoittoa. Sitten miksasimme kappaleesta version, jossa kappaleesta oli jäljellä vain Ozzyn laulut, kapakkapiano ja slidekitara… Siis jotain, mitä ei ollut olemassa kuin noilla kelanauhoilla. Uskomaton, unenomainen tunne. Äänittäjä mutisi, että seuraavalla viikolla oli tulossa ainakin King Crimsonin In the Wake of Poseidon ja joitain The Who -yhtyeen keloja. En vastannut hänelle mitään.

Tämä tarina on totta ja saan siitä edelleen voimia. Alkutuuli ravistelee yhä uudestaan, jättää vain olennaisen.

Muistimme lopuksi nauhoittaa ne Patrickin puheosuudet.

Lisää luettavaa