Babylon Whores -vinyyliboksi kaupoissa – lue bändin uraa skannaava haastis!

Kotimainen Babylon Whores saavutti liki kymmenen vuoden mittaisen aktiiviuransa aikana vankan kulttimaineen. Jo pitkään hiljaiseloa viettänyt yhtye tallasi aina vahvasti omia polkujaan.

Babylon Whores oli 1990-luvun kotimaisessa metalliskenessä ainutlaatuinen tapaus. Siinä missä esimerkiksi monien saman aikakauden black metal -yhtyeiden touhu vaikutti lähinnä keskenkasvuisten kapinoinnilta, mitä se usein taisi ollakin, Portot liikkui temaattisesti samankaltaisilla vesillä, mutta teki sen omistautuneesti, älykkäästi ja ilman tarvetta alleviivata omaa rankkuuttaan – musiikillisestikaan.
Babylon Whoresin keulahahmo, tätä nykyä vastikään debyyttialbuminsa julkaisseessa Sleep of Monstersissa laulava Ike Vil muistelee yhtyeen alkuaikoja.

– Babylon Whores syntyi yhtäältä liian aikaisin – mikä ensimmäisiä äänitteitä kuunneltaessa käy tuskallisesti ilmi – ja toisaalta melko myöhään, koska olin itse jo päälle parikymppinen. Koulussa olin valinnut kuvaamataidon, ja viimeisin musiikkinumeroni oli muistaakseni kutonen. Ensimmäisten julkaisujen jälkeen bändin musiikillis-temaattinen evoluutio tuntui kuitenkin elävän omaa elämäänsä, ja tietyssä vaiheessa vastuu suorastaan sysättiin astraalitasolle. Se osoittautui helpottavaksi, mutta toisaalta myös kuluttavaksi ratkaisuksi.

Babylon Whoresin pari ensimmäistä julkaisua (Devil’s Meat -single, 1994, ja Sloane 313 -ep, 1995) olivat myöhempää tuotantoa punkhenkisempiä. Metallisempi ote alkoi löytyä Trismegistos-ep:llä (1996), joka oli myös kitaristi Antti Litmasen ensimmäinen levytys yhtyeen riveissä. Ike sanookin, että raskaammasta linjasta voi syyttää Litmasta ja yhtyeen silloista toista kitaristia, nykyistä Nightwish-manageri Ewoa.

– Bändiin liittyi nuori Crowleyyn seonnut särökitaristi, joka elvytti oman, jo hiipuneen kiinnostukseni metalliin, ja kun Lieska vielä liittoutui Ewon kanssa, oli oikeastaan ihme, ettei Whoresista tullut silkkaa Celtic Frostia.

– Uskoisin myös, että raskaampi musiikillinen ulosanti ja tiettyjen teemojen intomielinen tutkailu yhdessä Iken kanssa pakottivat orkesterin myötäsyntyisen hengen kirkastumaan, tai ainakin kasvamaan punkin tai perusrockin rajojen yli. Tietty lyriikkapuolen terävöityminen on tietysti olennainen osa prosessia, Litmanen muistelee.

Yhtiöltä toiselle

Babylon Whoresin esikoisalbumi Cold Heaven ilmestyi vuonna 1997 brittiläisen Misanthropy Recordsin kautta. Bändi oli esimerkiksi Burzumin ja Mayhemin levyjä julkaisseen Misanthropyn artistikatraassa jonkinlainen outolintu.

– Voisin kuvitella että Misanthropyllakin nautittiin hämmennyksestä, joka Babylon Whoresin kiinnittämistä seurasi. Jälkikäteen ajateltuna maailma todella oli erilainen: silloin Babylon Whores pyöri jatkuvasti televisiossakin, mitä ei osannut edes pitää outona. Undergroundin ja valtavirran raja oli välillä todella hämärtynyt. Siinä vaiheessa meillä taisi alkaa olla enemmän black metal -bändejä kiertuekumppaneina, vaikka pääkaupunkiseudulla meidät miellettiin varmaan edelleen ensisijaisesti rockiksi, Litmanen kertoo.

– Misanthropy oli jämptisti johdettu firma, jossa työskenteli – ja jolle levytti – asialleen omistautuneita, älykkäitä ihmisiä. Music for Nations, jonka jakeluun Misanthropy lisensoi Cold Heavenin, oli hieman toisenlainen tapaus – kuinka moni bändi on lukenut levy-yhtiön laatimasta biostaan julkaisseensa Drop Heavy -nimisen singlen, josta se ei ole ikinä kuullut? Ike kysyy.

Hiukan myöhemmin Misanthropy lopetti toimintansa, ja kakkosalbumi King Fearin julkaisi äärimetalliin keskittynyt amerikkalaisyhtiö Necropolis Records. Ike muistelee albumia lämmöllä.

– King Fear on ehdottomasti Babylon Whoresin uran paras ja tärkein levy, jolla kaikki osaset tuntuivat loksahtelevan kivuttomasti paikalleen, huolimatta siitä, että levyn tekoprosessi oli hyvin sekava. Necropolisin Paul teki kovasti työtä puolestamme – halusin itsekin tunkea nimenomaan Yhdysvaltain collegeradioon –, mutta jossain vaiheessa rahat taisivat loppua kesken.

– Necropolisilla oli valtava tahto puskea Babylonia eteenpäin, ja vaikka heidän odotuksensa tuskin täyttyivät, meillehän kaikki oli pelkkää plussaa. Tilanne oli taas mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin ennen, ja päästiin mellastamaan suomibändeille verrattain uusiin ympyröihin, Litmanen kertoo.

Loppuun höyrystynyt mielten jalo metalli

Kolmannen pitkäsoittonsa Death of the Westin (2002) yhtye julkaisi taas uudella levy-yhtiöllä; albumin pisti ulos kotimainen Spinefarm Records. Death of the West jäi myös bändin viimeiseksi julkaisuksi – ainakin toistaiseksi.

– Kyllähän meillä kommunikaatio-ongelmia oli siinä vaiheessa, sekä liian monta rautaa tulessa. Päivätöitäkin yritettiin tehdä muun pyörityksen ohessa – iso virhe. Painostava tila välittyi kyllä luontevasti levytyksen puolelle, jossa se olikin kotonaan. Se onkin Death of the Westin ehdoton valttikortti. Treenikämpiltä sitä ei saatu manattua pois, Litmanen sanoo.

– Jälkikäteen ajateltuna bändin tila oli tuskin sen sekavampi kuin aiemminkaan, mutta oma henkilökohtainen ahdistukseni kasvoi kasvamistaan. Lopulta tuntui, että olin ammentanut kaiken, minkä saan irti itsestäni ja metodeistani, ja se ”mieltemme jalo metalli”, josta Baudelaire kirjoitti, oli höyrystynyt loppuun. Sen jälkeen tuntui fiksuimmalta lopettaa, Ike jatkaa.

Sekä Ike että Litmanen on sitä mieltä, että etäisyyden päästä tarkasteltuna tuntemukset yhtyeen levytetystä tuotannosta ovat voittopuolisesti myönteiset.

– Trismegistosista alkaen olen suurimmaksi osaksi ylpeä aikaansaannoksistamme. Jos tekee, mitä haluaa ja kuuntelee sydäntään – tai Tahtoaan tai Enkeliään, semantiikka sikseen – tarvitsee harvoin katua jälkeenpäin mitään. King Fear on epäilemättä kokonaisvaltaisesti onnistunein, mutta matkana ja kokemuksena Deggael (mini-cd, 1998) taisi olla sävähdyttävin, Ike summaa yhtyeen tuotantoa.

– Näin on. En enää edes muista, mikä missäkin levyssä muka oli olevinaan vikana, sen sijaan jokainen niistä näyttäytyy loogisena osana samaa jatkumoa. King Fearillä olimme epäilemättä bändinä parhaimmillaan, yksikkö joka ei armoa kysellyt eikä antanut, sekä samalla selkeästi enemmän kuin osiensa summa. Sehän on tila, joka jokaisen oikean bändin pitäisi saavuttaa, bändin subjektiivisesta ”hyvyydestä” tai ”huonoudesta” riippumatta. Ja sen saavutettuaan pitäisi älytä lopettaa, ennen kuin sen tahtomattaan menettää, Litmanen toteaa.

Anekdootteja maailmalta

Babylon Whores tuli aktiiviaikanaan tunnetuksi myös erinomaisena livebändinä. Varsinaisia kiertueita yhtyeen uralle ei mahtunut montaa – Litmasen mukaan bändi ennemminkin ”tahkosi ihan loputtomasti kaikenlaisia enemmän tai vähemmän järjettömiä pistokeikkoja” –, mutta pari pidempää reissua bändi pääsi tekemään. Ikellä on kerrottavanaan kasa kiertueanekdootteja.

– Kiertuebussi törmää Pyhän Näädän kirkon seinään jossain Hollannissa. Ewo heittää demokasetteja täynnä olevan laatikon korkealta kukkulalta alla kulkevalle maantielle ja rekka ajaa sen päältä. Olen saksalaisen nuorisotalon lavalla ja luulen, että ”Zugabe” tarkoittaa maapähkinää. Seison Wal-Martin öisellä parkkipaikalla jossain Yhdysvaltojen Keskilännessä, ja Litmanen antaa minulle Suomesta mukanaan tuomaan kirjekuoren, jonka jätän avaamattomana hylättyihin ostoskärryihin. Kävelen New Jerseyssä Birch Hill Night Clubin takana sijaitsevaan metsään, missä osa seurueestamme on kiivennyt puuhun. Lähden etsimään kimpaantunutta miksaajaamme floridalaiselta suolta ja eksyn. Istumme pilvisenä krapula-aamuna Red Roof Inn -elementtimotellin kuistilla jossain Chicagon liepeillä, kun Litmanen poimii maasta käteensä kiven, joka halkeaa ja sen sisältä paljastuu fossiili.

Babylon Whores julkaisi jokaisen albuminsa eri levy-yhtiöllä. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti hidastanut bändin toimintaa.

– Jotenkin muistelen tuohon aikaan omituisten tilanteiden olleen enemmän vakio kuin poikkeus, joten yllättävän vähän näitä vaihdoksia tuli ajateltua vaikeuksina – enemmänkin mahdollisuuksina. Älytön luottohan meillä oli aina siihen, että joku hullu tajuaa ja hoitaa homman kotiin. Misanthropy/Heroine luonnollisesti oli niin kova pelinavaus, että jo silloin aikanaan tajusi, ettei tällaista lafkaa – siis niin kokonaisvaltaista visiota – todennäköisesti toista kertaa enää tule vastaan. Jokainen yhtiö hoiti kuitenkin osuutensa kunnialla niin kauan kuin resurssit riittivät, ja Spinefarmilla niitä taisi jäädä vähän katsomattakin, Litmanen kertoo.

– Tilanne taisi todellakin olla jokaisen levyn kohdalla niin, että niitä tehdessämme emme tienneet kuka ne julkaisee. Epäilemättä siitä oli hyötyä, koska levyistä piti tehdä niin hyviä, ettei meidän tarvinnut tehdä ohareita kenellekään, Ike sanoo.

Kahden ensimmäisen Whores-albumin julkaisijat ovat lopettaneet toimintansa, eikä bändin levyjä ole enää helppo löytää – Litmanen kertoo ostaneensa itse King Fearin pari vuotta sitten divarista annettuaan kaikki tekijänkappaleensa pois takavuosina. Asiaan on kuitenkin luvassa helpotusta: Svart Records on julkaisemassa juuri muhkeaa Babylon Whores -vinyyliboksia. Paketin tarkka julkaisupäivä ei ole vielä selvillä, mutta viimeisimmän tiedon mukaan boksin pitäisi olla saatavilla viimeistään ensi vuoden alkupuolella (ja on siis nyt jo julkaistu, pt. huomauttaa).

– Kuudelta vinyyliltä löytyy Babylon Whoresin koko levytetty tuotanto, ja rapiat päälle, sekä satasivuinen värikirja, joka sisältää bändin tarinan sekä valokuvia, haastatteluja, anekdootteja ja unohtunutta efemeraa, Ike kertoo julkaisun sisällöstä.

– Vinyyliä varten masteroidut levyt ja likipitäen kaikki muukin materiaali on valmiina, joten boxin toteutuminen alkaa olla yllättävänkin lähellä. Tästähän puhuttiin jo vuosia sitten, mutta urakka tuntui silloin mahdottomalta. Nytkin kirja olisi helposti kasvanut pariin sataan sivuun, ja live- ja videomatsku rajattiin suosiolla pois, Litmanen jatkaa.

Mitä okkultismi on?

Babylon Whoresin musiikkia on vaikea asettaa valmiisiin karsinoihin. Pelkkä ”heavy metal” ei kerro likimainkaan koko totuutta, eikä bändistä usein käytetty genrenimike ”death rock” sekään paljasta kaikkea.

– ”Genre” on mielenkiintoinen käsite siinä mielessä, että esimerkiksi genrekirjallisuus ja -elokuvat arvotetaan automaattisesti kakkosluokkaan: kauhuleffoiksi, dekkareiksi ja niin edelleen. Merkittävät kirjat ja elokuvat ovat genrevapaita, mutta tuntuu, että musiikin koko kenttä on järjestetty genreiksi. Ajattelin aina, kenties koppavastikin, että Babylon Whoresia ei voinut rajata genreihin, ja ajattelen samoin myös Sleep of Monstersista. Uskoisin, että Antti suhtautuu omiin töihinsä samoin, Ike sanoo.

Toisaalta se, että bändi käsitteli teksteissään okkultistisia teemoja mutta oli musiikillisesti helpommin lähestyttävä eikä niin näennäisen ”rankka” kuin vaikkapa monet black metal -yhtyeet, tuo mieleen nykyisin tapetilla olevan occult rock -genren. Miehet eivät kuitenkaan myönnä olevansa genren, tai sen uuden tulemisen, edelläkävijöitä.

babylon_whores2

– Löysin toissa päivänä kirppikseltä kolmella eurolla kirjan, joka esitteli symbolismia suomalaisessa kuvataiteessa, Gallen-Kallelaa, Enckelliä ja muita. En voinut välttyä hymyilemästä tajutessani vasta tässä iässä, miten yleinen taidehistoria johtaa kansallistaiteilijoidemme inspiraationlähteet ja ihanteet Baudelairen, Hyusmansin, Blavatskyn ja Swedenborgin kautta Plotinuksen neoplatonismiin. He olivat ”temppelinvartijoita, jotka halusivat eristyä torneihinsa, missä menneiden aikojen henki liikkuu”. Siinä meille okkultistista kuvataidetta. En vain oikeastaan edelleenkään tiedä, mitä ”okkultismi” tarkoittaa – tai ”saatananpalvonta”, Ike toteaa.

– Minusta rockiin mahtuu hyvinkin okkulttinen kuvasto, mutta se, mahtuuko ”occult rockiin” enää elämä, on toinen kysymys; okkultismista puhuminen ilman kontekstia on tyhjän puhumista. Edelläkävijän viittaa voi sovitella halutessaan vaikka kenen niskaan, mutta tuskin lähtisimme sitä itse tekemään. Jos meillä on joku paikka Iken mainitsemien taiteilijoiden ja vaikka Roky Ericksonin edustaman ”okkult rockin” välissä, siihen voinee olla hyvinkin tyytyväinen. Tai kyllä me jonkinlainen jämä-Symposion saadaan kasaan ihan kaveriporukallakin. Jarva (Taneli, toim. huom.) messiin ainakin, Litmanen miettii.

Babylon Whores on joka tapauksessa yhtye, jota moni on jäänyt kaipaamaan. Vaikka bändiltä ei ole kuultu uutta musiikkia yli kymmeneen vuoteen, se ei ole virallisesti ilmoittanut hajonneensa. Kysytään siis suoraan: mikä on todennäköisyys sille, että Babylon Whores tekee vielä joskus paluun?

– Liikkuvia osia on kovin paljon. Toisekseen, elämä on lyhyt – ja emmehän me nuorru –, joten jos uutta, tarpeeksi painavaa sanottavaa ei ilmaannu, jatkoa olisi hankala perustella. Kollektiivinen dionyysisen enthousiasmosin polkukin muuttuu näillä kilometreillä helposti umpikujaksi, siispä: ellei innoitus pakottamatta saavu, olkoon sitten saapumatta. Parisataa käyttämätöntä riffiä on jemmassa erilaisia etäisen mahdollisia transmutaatioita varten, Litmanen pohtii.

Ike myöntää kuulleensa kysymyksen ennenkin.

– Tilanteesta riippuen siteeraan Lovecraftia tai ex-basisti Jake Babylonia. En tiedä, onko joku meistä vielä menossa naimisiin. Babylonin korpus makaa nimettömässä haudassa, mutta toivon mukaan sen paras osa on siirtynyt korkeampien ideoiden maailmaan, platonisiin sfääreihin, josta sen innoituskin oli peräisin. Se, roudataanko meitä metsittyneitä vanhoja miehiä enää tuon hengen tulkiksi, on kai toissijaista.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 10/2013 (#112).