Dismemberin rumpali-säveltäjä Fred Estby vastaa videopuheluun kotoaan New Yorkista käsin. Hän kiroilee puolivakavasti naureskellen heti kärkeen, miten haastavaa on sovittaa päivätöitä viikkoihin, jolloin bändillä on keikkoja jossain päin maailmaa.
Tänä viikonloppuna Dismember nähdään Suomessa, Hellsinki Metal Festivalilla. Naurahdan vuorostani itse, että näin bändin viimeksi livenä peräti 21 vuotta sitten, jolloin ruotsalaiset soittivat missäpä muuallakaan kuin Tuskassa 2004.
– Muistan sen Tuska-keikan aivan helvetin hyvin, Estby innostuu.
– Soitimme telttalavalla ja meillä oli niin paljon teknisiä ongelmia, että David (Blomqvist, kitara) paiskasi kitaransa tuhannen paskaksi. Hän ei ei edes tehnyt tätä Paul Stanleyn tyyliin lavalla, vaan vasta keikan jälkeen lavan takana, joten emme saaneet tuosta purkauksesta edes hyvää rock ’n roll -hetkeä keikkamme loppuun.
Dismember on soittanut Suomessa kymmenkunta kertaa, viimeksi Night Lifessa vuonna 2008, ja muutamaa vuotta myöhemmin bändi laitettiin telakalle. Pitkään vaikutti siltä, ettei Dismemberiä nähtäisi lavoilla enää koskaan.
Estby pudistelee päätään, että bändi koostuu ”melko” värikkäistä hahmoista ja yhteenottojakin on ollut historian aikana paljon, mutta vuoden 2019 nurkilla joukko päätti, että Dismember menee henkilökohtaisten erojen edelle.
– Mielestäni näissä tilanteissa on ymmärrettävä, että elämän edetessä ihmiset eivät muutu joissakin asioissa, mutta toisissa he muuttuvat, eikä kannata jäädä jumiin mielikuvaan, joita kaikilla oli toisistaan vuosikymmenten takaa.
– Kun kokoonnuimme yhteen kokeilemaan, toimisiko Dismember 2020-luvulla, me löysimme nopeasti yhteisen päämäärän. Sellaisen vakauden, että me olemme yhdessä Dismember, ja vaikka olisimme yksilöinä erilaisia tyyppejä, Dismember menee edelle. Treenasimme, kuulostimme kovalta, sovimme settilistan, lähdimme lavoille. Yksinkertaista.
– Olemme eläneet aikoja, kun Dismember oli mahdotonta. Keikkoja oli liian vähän, teimme niillä tappioita, soitimme tyhjille klubeille, kaikki käytännön asiat närästivät ja emme enää tulleet juttuun edes keskenämme. Realiteetit eivät olleet hyvät, mutta asenteissammekin oli korjaamiseen varaa. Vuosia kului, ja päätimme tehdä asioita toisin.
Dismember on soittanut nyt kymmenisen keikkaa vuodessa. Ei liikaa, ei liian vähän. Samalla bändi suhtautuu jokaiseen keikkaan ja fanien kohtaamiseen kuin ne olisivat bändin viimeisiä. Ihan kuten 90-luvun alussa.
– Death metal -fanit ovat todella omistautuneita, me olemme omistautuneita Dismemberille ja tällaisessa tilanteessa yksikään bändi ei saa unohtaa sitä, että kyse on vuorovaikutuksesta, Estby summaa.
– Mietimme huolella, että teemme helvetin hyvän näköisiä paitoja ja kamppeita faneille. Tapaamme faneja keikkojen jälkeen, nimmaroimme levyjä, käymme keskusteluja ja otamme yhteiskuvia. Se merkitsee paljon meille, ja se merkitsee paljon faneille. Tuon myötä on olemassa yhteisö nimeltään Dismember, ja sen voimin pärjäämme rundeilla.
Kerran undergroundia, aina undergroundia
Toinen tukholmalainen death metal -bändi, Unleashed, julkaisee elokuussa uuden albumin. Unleashed on kuin veljesbändi Dismemberille, ja on ollut sitä molempien bändien alkuajoista alkaen.
Yhteistä molemmille bändeille on myös se, että ne soittavat vieläkin vanhan liiton death metalia. Tämä tuo mukanaan myös sen seikan, että molemmat ovat tehneet tasaisen lujaa duunia vuosikymmenten aikana ja soittaneet saman kokoisille yleisöille. Tämä vaatii myös asenteen, että kasvua ja luksusta on turha odottaa.
– Jos soitat death metalia, et voi ajatella sitä jonkinlaisen liiketoimintamallin kautta, että tuloksen pitäisi kasvaa, kasvaa ja kasvaa, koska hei, ei death metalilla varsinaisesti mennä stadioneille, Estby naurahtaa.
– Toisekseen on tärkeä ymmärtää, että kaikki asiat menevät aalloissa. 90-luvun alussa emme tehneet bändillä rahaa, mutta olimme nuoria ja pääsimme näkemään maailmaa. 90-luvun puolivälissä kaikki asiat kyykkäsivät, ketään ei kiinnostanut tulla death metal -keikoille ja tulimme hädin tuskin toimeen, mutta jatkoimme silti taistelemista.
– Unleashed ja Dismember ovat molemmat bändejä, jotka tietävät missä he ovat hyviä, mutta molempien on ollut opittava kantapään kautta, miten tulla toimeen tällaisen metallin kanssa. Ainoat vaihtoehdot eivät ole tehdä elantonsa bändillä tai olla soittamatta bändissä ollenkaan. Voit tehdä töitä ja soittaa bändissä, kun tasapainotat asiat oikein.
2000-luvun puolivälissä Dismember kohtasi umpikujan. Bändin kiertueet olivat tappiollisia ja jos niitä teki, ne veivät liikaa aikaa päivätöiltä samalla kun itse kukin bändissä perheellistyi. Estby sanoo, että oli tehtävä valintoja.
– Lähdin Dismemberistä vuonna 2007, kului muutama vuosi ja muutkin lopettivat, ja sitten kului pari vuotta, kun useammat tahot heiluttelivat edessämme setelipinkkoja, että tehkää paluu tällä ja tällä festarilla.
– He eivät ymmärtäneet, ettei kyse ole vain rahasta. Emme tee keikkoja vain rahasta. Meistä on tunnuttava, että voimme antaa kaikkemme. Emme halunneet tehdä muutamaa pistokeikkaa vain siksi, että joku avaa lompakkonsa, koska tiesimme ettemme voineet olla tuolloin täysin läsnä faneille. Jäimme siis odottamaan oikeaa aikaa ja paikkaa.
Estby nostaa esille toisen death metal -bändin kaukaa rapakon takaa ja kokee heihin sukulaissieluisuutta.
– Tapasin Autopsyn tyyppejä pitkästä, pitkästä aikaa ihan muutamia viikkoja sitten ja oli hauskaa jutella siitä, että olemme oikeastaan kokeneet aika samanlaisia asioita sen jälkeen, kun soitimme samalla rundilla vuonna 1993.
– Autopsy on löytänyt oman tiensä. Heillä on toimiva kokoonpano, he tekevät kovia levyjä omalla tavallaan, he rundaavat juuri sen verran kuin on heille hyväksi ja tekevät kaiken sillä asenteella, että yleisö antaa kaikkensa Autopsylle, joten Autopsy antaa kaikkensa yleisölle. Naurahdin, että perkele, näin me teemme Dismemberin kanssa.
Tämä saa rumpali-säveltäjän palaamaan death metalin juurille, 80- ja 90-luvun taitteeseen, yhden toteamuksen kera.
– Jos asiaa oikein ajattelee, niin mikään ei ole muuttunut noista ajoista. Death metal syntyi undergroundissa, eikä sen kuulu koskaan olla muuta kuin undergroundia.
– Dismember, Grave, Unleashed ja Entombed ymmärsivät kukin pikkuhiljaa sen, että me kuulumme hikisille klubeille ja pienille festarilavoilla ja siellä death metal -keikat ovat parhaimmillaan. Jos kysyt keneltä tahansa meiltä, millaisia parhaat keikkamme ovat olleet, muistelemme parin sadan hengen klubikeikkoja joka vuosikymmeneltä.
Tee-se-itse kuolema
Death metal on yksi sellaisista metalligenreistä, joiden piti alkuhämärissä keksiä itse itsensä. Ihan käytäntöä myöten.
Moni suomalainen death metal -bändi on muistellut, kuinka 80- ja 90-luvun taitteessa Suomessa ei ollut metallistudioita ja kukaan ei valmiiksi tiennyt, miten äänittää death metalia. Suomessa Tico-Ticon Ahti Kortelaisen kaltaisten tekijöiden piti keksiä itse, miten kaikki saadaan toimimaan, ja näin syntyi persoonallista soundia.
Estby muistelee kauhunsekaisella lämmöllä samaisia aikoja Ruotsissa, missä asiat eivät olleet yhtään sen helpompia, vaikka Sunlight Studiosta ja Tomas Skogsbergista muodostuikin nopeasti Ruotsin death metalin tavaramerkkejä.
– ”Mitä paskaa tämä meteli on?!” oli se tavallisin kysymys, joka meille heitettiin siinä kohdassa, kun yritimme mennä äänittämään demoa jonnekin tukholmalaiseen studioon, jossa äänitettin korkeintaan synapoppia, Estby naurahtaa.
– ”Menkää himaan kuuntelemaan The Beatlesiä!”, seuraavaksi komennettiin. Intimme, että kyllä me Beatlesit tiedämme ja vanhempamme kuuntelivat sitä, mutta me yritämme tehdä tällaista kamaa, ja voisitteko auttaa meitä? ”Emme. Painukaa vittuun.” oli yleensä se ystävällisin vastaus, mutta nuo horinat vain valoivat meihin lisää uhoa.
– Sitten oli kavereita kuin Tomas Skogsberg, jonka mielestä oli tärkeää antaa nuorille tyypeille mahdollisuus. Ei Tomas ollut death metal -skenestä. Hän oli paljon meitä vanhempi. Tomas diggaili punkkia, heavy metalia ja vanhaa rokkia, mutta niin mekin diggailimme. Tomas oli valmis opettelemaan, mitä pitää tehdä, että saamme soundimme aikaiseksi.
Ihan jokaisessa tapauksessa kaikkea ei voitu kuitenkaan soveltaa. Estby muistaa kuulleensa joskus tarinan siitä, kuinka levy-yhtiö lähetti erään puolalaisen bändin nimeltään Vader äänittämään levyään Skogsbergin pajalla.
– Ne tyypit olivat rakentaneet itse omat soittimensa rautaesiripun takana, kasanneet omat vahvistimensa ja jopa kaikki heidän piuhansa ja liittimensä olivat käsitekoisia, joten he eivät saaneet kytkettyä mitään studion vehkeisiin.
– He yrittivät käyttää lainakamoja ja Tomasin studion rumpuja, mutta siitä ei tullut mitään ja levy äänitettiin lopulta muualla, koska tulos ei ollut toivottua. Tomas ymmärsi yskän ja tuli bändiä vastaan ongelmien jälkeen.
Skogsbergin tuki oli tärkeää, mutta Estby alleviivaa myös yhteisöllisyyden merkitystä. Tukholmalaiset bändit kuten aiemmin mainitut Grave, Entombed, Unleashed ja kumppanit muodostivat eräänlaisen oman heimonsa.
– Soitimme kaikki paikallisilla nuokkareilla joko yhdessä tai erikseen, ja aina kun kaverin bändi soitti joissain, pidimme kimpassa huolen siitä, että saamme paikan niin täyteen kuin on mahdollista. Se oli täyttä sissitoimintaa.
– Death metalia soittaessa oli löydettävä muuta saman henkistä porukkaa ja tehtävä asiat kimpassa. Me soitimme Suomessa jo vuonna 1991 Turussa. Tunsimme Nalle Östermanin tape trading -kuvioiden kautta ja hän autteli meitä pääsemään maahan, samoin kuin Xysman tyypit, jotka soittivat ”erilaista samanlaista” metallia.
Dismemberin jäsenet olivat 16-18-vuotiaita soittaessaan Suomessa Auran Panimon ja Lepakon kaltaisissa paikoissa.
– Otimme lautan Suomeen, soitimme keikan tai pari ja sitten palasimme taas lautalla Ruotsiin, ja kaikki tuo oli tuolloin käsittämättömän halpaa, mutta ei meitä raha liikuttanut, koska tuntui kuin olisimme olleet maailmankiertueella.
– Se oli vastavuoroista. Immolation tuli Jenkeistä asti soittamaan Tukholmassa ja autoimme heitä kaikin keinoin. Kaksi heistä nukkuivat minun vanhempieni kotona ja muutama muu entombedilaisten treeniksellä. Oli aika hyvä juttu, että monella meistä oli vanhemmat, jotka suostuivat ottamaan amerikkalaisia pitkätukkia sohvilleen, hah hah!
Eteenpäin ylinopeudella
Aina kun puhutaan varhaisesta death metalista, nostetaan esille eri skenejä, kuten suomalainen death metal eri kaupunkeineen, ruotsalainen death metal Tukholmaa ja Göteborgia myöten, ja tietenkin floridalainen death metal.
Estby sanoo, että monet näistä lokeroinneista olivat aika keinotekoisia ja bändejä yhdisti usein vain sama maantieteellinen alue. Hän sanoo diggaileensa jo aikoinaan siitä, miten persoonallisia eri bändit olivat.
– Miettikääpä minkälainen bändi Xysma oli, Estby naurahtaa ja sanoo, että jos tällaista metallia yrittää ajatella jonkinlaisella levy-yhtiön kannattavuuden kulmasta, ei bändiä olisi varmasti koskaan kannattanut edes signata.
– Xysma, Voivod ja Amorphis ovat muutamia sellaisia tapauksia, jotka liikkuivat koko ajan eteenpäin ja eteenpäin. He sekoittivat metalliinsa mitä ikinä lystäsivät, ja se sai kuulijoiden korvat hörölleen. He ottivat jokaisella levyllään isoja riskejä, joskus ne kannattivat ja joskus eivät, mutta he tekivät varmasti aina itselleen mielenkiintoista kamaa.
– Siitä metallissa ja death metalissa on minusta aina ollut kyse. Kuulostaa varmasti tosi yksinkertaiselta? Tehkää mitä lystäätte. Mutta ei se sitten kuitenkaan aina tunnu olevan niin yksinkertaista. Minusta death metal muuttui yllättävän nopeasti tylsäksi siinä kohtaa, kun alkoi ilmaantua bändejä, jotka olivat kuunnelleet vain death metalia.
Estby muistelee todella varhaisia teiniaikojaan, kun hän oli seonnut ihan täysin Deathin Scream Bloody Gore (1987) ja Leprosy (1988) albumeista. Hetken aikaa hän itsekin mietti, voisiko soittaa jotain samanlaista.
– Kuuntelin Leprosya, Chuck Schuldinerin riffejä, yritin soittaa samalla tavalla ja aika nopeasti ymmärsin, että eihän tästä tule hevon helvettiäkään, koska en minä ole Chuck, en minä soita näin ja ei minun kuulukaan soittaa niin.
– Me pidimme Iron Maidenista ja Judas Priestistä. Siellä meidän juuremme olivat. Sitten tuli thrashia ja varhaista death metalia. Siitä taas syntyi meidän oma sekoituksemme. Siinä kohdassa kun teimme Like an Ever Flowing Streamin (1991) kappaleita, annoimme melodisuuden, heavy metal -otteen ja death metallin olla yhtä.
Like an Ever Flowing Stream on yksi ruotsalaisen death metalin kivijalka-albumeista. Siitä on kasvanut syvästi kunnioitettu albumi, mutta levyn ilmestyessä death metal -maailmassa tapahtui paljon, ja tavallaan jopa liikaa.
– Kun teimme Reborn in Blasphemy -demon (1990), jotain klikkasi. Meistä tuntui että kuulostimme Dismemberiltä. Siinä kohdassa tiesimme, mitä olimme tekemässä. Debyyttiä tehdessämme olimme täysin keskittyneitä ja kun se julkaistiin, olimme jopa shokissa siitä, miten hyvin se otettiin vastaan. Se julkaistiin täsmälleen oikealla hetkellä.
– Ajoituksellakin on merkitystä. Ihan parin vuoden sisällä julkaistiin kymmeniä death metal -klassikoita ja sieltä piti ihan oikeasti erottua joukosta, kun jengi ahmi näitä albumeita ja kuunteluun jäivät ne levyt, jotka kuulostivat bändiltä itseltään. Jos debyyttimme olisi julkaistu paria vuotta myöhemmin, tarinamme voisi olla hyvin toisenlainen.
Dismemberia ja monia sen aikaisia death metal -bändejä yhdisti myös se, etteivät monetkaan niistä julkaisseet montaa samanlaista levyä peräkkäin. Vauhti oli melkoista, kun bändit alkoivat sekoittaa mukaan enemmän melodisuutta, rock ’n roll -riffejä, koskettimia tai mitä minkäkin bändin ikinä tekikin mieli sotkea soundiinsa.
– Teimme helvetinmoisella tahdilla kiertueita, Indecent & Obscenen (1993) ja Massive Killing Capacityn (1995) ja halusimme kokea kaiken todella nuorella vimmalla mahdollisimman nopeasti. Meilläkin oli jopa pakonomainen tarve mennä koko ajan eteenpäin ja tehdä kaikkea, koska tämä kaikki voi loppua minä hetkenä hyvänsä, Estby sanoo.
– Jossain kohtaa Massive Killing Capacityn jälkeen pysähdyimme. Death metal -skene alkoi hidastua. Me aloimme miettiä, mikä on Dismemberin ydin olemus. Mikä on kaikkein eniten meitä. Myönsimme itsellemme, että se ei ole Massive Killing Capacityn keskitempoisempi tyyli, eikä myöskään liian monien riffien tekninen tykitteleminen.
– Siksi teimme Death Metal -albumin (1997). Keskityimme 100% siihen, mikä on kaikkein eniten MEITÄ. Emme miettineet yhtään, onko tämä jotain uutta, vaan miten voimme tehdä kaikkein kovimmat Dismember-riffit ja -kappaleet. Emme enää välittäneet siitäkään, viekö levy meitä ”johonkin”, vaan teimme vain omaa kamaamme.
Death metalin ”parasta ennen” -päiväys?
90-luvun jälkipuolisko ei ollut helppoa aikaa Dismemberille: Keikkoja ei ollut helppoa saada, kiertueita peruttiin jatkuvasti, hinnat alkoivat nousta ja aiempi sissitoiminta ei enää kantanut yhtä pitkälle kuin aiemmin.
Estby on hyvillään siitä, että bändi pääsi elämään vauhdikkaita aikoja 90-luvun alkupuoliskolla ja huomauttaa, että ihan jokainen bändi ei ollut yhtä onnekas ajoituksen puolesta.
– At the Gates oli julkaissut muutamia hyviä levyjä jo aiemmin, mutta Slaughter of the Soul (1995) oli se albumi, jolla heidän oma tyylinsä toden teolla loksahti paikoilleen, ja se albumihan on yhä aivan saatanan kova klassikko.
– Sanoin aiemmin, että ajoituskin merkitsee paljon, ja ajoitus ei ollut At the Gatesin puolella. Heillä kesti hieman pidempään löytää oma soundinsa, 90-luvun alku eteni ja ennen kuin Slaughter of the Soul oli edes ulkona, bändi oli jo hajonnut omaan mahdottomuuteensa sekä sisäisten että ulkoisten syiden takia. Se oli helvetin suuri sääli.
– Nyt tietenkin tiedämme, että tarina sai jatkoa. At the Gates teki paluun ja jatkoi perintöään uudella tavalla. Ennen kuin he palasivat, kaikki saivat huomata, että Slaughter of the Soulin vaikutus oli massiivinen. Maailmaan oli tullut satoja, tai jopa tuhansia bändejä, jotka halusivat tehdä samanlaista metallia, mutta oikeasti oli vain yksi At the Gates.
Samaan aikaan Ruotsista ilmaantui myös esimerkiksi oman genrensä luonut ultratekninen Meshuggah. Samalla black metal kasvoi nopeasti raa’asta ilmaisustaan yhä suureellisemmaksi Dimmu Borgirin kaltaisten bändien myötä.
Estby sanoo ymmärtäneensä vuosia myöhemmin, että metallille kävi samalla tavalla kuin nuorille usein käy musiikkiin ja metalliin tutustuessaan: Koko ajan halutaan löytää jotain uutta ja äärimmäisempää – kunnes ei enää halutakaan.
– 90-luvulla ilmaantui koko ajan teknisempiä, äärimmäisempiä, isompia, sinfonisempia ja kokeilevampia metallibändejä, jotka olivat myös jotain ihan muuta kuin neljä kaveria moshaamassa lavalla farkuissa ja t-paidoissa.
– Olemme kokeneet ajat, jolloin death metalin ”parasta ennen” -päiväys oli jo mennyt. Vuosien ajan olimme monien mielestä vanhentuneita ja tylsiä bändejä menneisyydestä, kun samaan aikaan vasemmalta ja oikealta tuli bändejä, jotka tekivät jotain uutta ja vieläpä näyttivät visuaalisesti komeilta. Se kiehtoi isoa osaa metallin kuuntelijoita.
– Käänne tapahtui mielestäni vasta jossain 2000-luvun puolivälissä. Tuolloin monet hulluimmat kokeilut oli tehty ja monet bändit jopa palasivat lähemmäs juuriaan. Samalla jengiä alkoikin kiinnostaa taas se alkukantaisin metallin energia, eli vaikkapa brutaali death metal, ja ne neljä kaveria moshaamassa lavalla farkuissa ja t-paidoissa.
Ongelma oli Estbyn mukaan se, että monet vanhan liiton bändit olivat tuohon asti kituuttaneet kymmenkunta vuotta henkihieverissä. Kun olisi ollut mahdollista jatkaa taas rundaamista, oli jo monesta eri syystä liian myöhäistä.
– Tiettyyn pisteeseen asti metallilla oli ihan hirveä kiire vain uudistua ja uudistua, mutta missä tahansa musiikissa kyse on kuitenkin lopulta siitä, ovatko riffit, melodiat, biisit ja varsinkin levyt hyviä vai eivät, Estby summaa.
– Huomasimme elävämme metallimaailmassa, jossa jengi janosi yhä käsitellympää ja epäinhimillisempää metallia. Jotain mahdollisimman tuotettua ja täydellistä. Jotain mikä kuulosti lähes koneen tekemältä. Se ei kiinnostanut meitä, emme pakottaneet itseämme siihen ja jatkoimme omaan tyyliimme. Jääräpäisiä death metal -diggareita kun olimme.
– Meillä oli uskollinen kannattajakunta, mutta 2000-luvulla se ei enää riittänyt, kun yleisömäärät vain pienenivät. Jossain kohtaa olin itsekin perheellistynyt, keikat tekivät tappiota ja yhtälö oli vain mahdoton. Siksi jätin Dismemberin vuonna 2007 ja tein aika monta vuotta ihan muita töitä. Harrastelin bändejä ja tein vaikkapa miksaushommia.
Estby sanoo että tärkeä pointti tässä kaikessa oli se, ettei hän tai Dismember uhriutunut asian suhteen. He tekivät valintansa ja se ei ehkä kannattanut, mutta bändin tyyliä he eivät muuttaneet, ja hyväksyivät kohtalonsa.
– Moni bändi yritti muokata metalliaan pysyäkseen jotenkin ”ajankohtaisena”, ja olivat kuitenkin tyytymättömiä. Jotkin bändit tekivät samaa kamaa kuin ennenkin, ja valittivat kaikkialla omasta ankeasta kohtalostaan.
– Me taistelimme pitkään henkemme edestä elääksemme Dismemberillä. Hetken se toimi, sitten se ei enää toiminutkaan, ja me hyväksyimme sen, että jos tämä ei kiinnosta tarpeeksi monia ihmisiä, on aika tehdä jotain muuta. Se ”jokin muu” ei voinut olla sitä, että Dismember tekee vaikkapa konemetallia, joten minäkin keskityin muihin töihin.
– Kuten sanoin, asiat menevät aalloissa. En tiennyt sitä vielä tuolloin, mutta joitakin vuosia myöhemmin kiinnostus vanhan liiton death-, thrash- ja black metalia kohtaan kasvoi jälleen. Uusi sukupolvi löysi meidät ja vanha sukupolvi oli elänyt pahimmat ruuhkavuotensa. Sitten aalto olikin kääntynyt taas niinpäin, että kysyntää olikin jälleen.
Entä se uusi albumi?
Edellisestä Dismember-albumista on kulunut aikaa peräti 16 vuotta ja jos puhutaan levytyksestä, jolla Estby itse oli mukana, pitää mennä ajassa vielä enemmän taaksepäin aina albumiin The God That Never Was (2006) saakka.
Estby ei epäröi hetkeäkään sen suhteen, kuullaanko uutta Dismemberiä vielä jonain päivänä.
– Se tulee tapahtumaan, ilman muuta, rumpali-säveltäjä sanoo.
– Olemme kirjoittaneet jatkuvasti uutta materiaalia. Emme ole tehneet albumia vielä parhaasta mahdollisesta syystä ja se on se, että meillä on ollut niin paljon keikkoja muutamana vuotena peräkkäin.
– Pidämme kiinni siitä, että sitten kun keskitymme levyn äänittämiseen, teemme sen kunnolla. Siihen asti teemme kaikki ne hyvät keikat, mitä meille ikinä tarjotaan. Ja ajan suhteen pysymme realistisina itsellemme, ettemme voi tehdä kaikkea ja koko ajan, koska emme tee vain Dismemberiä. Kun teemme levyn, teemme täyttä Dismemberiä.
– Kaikkien näiden vuosien jälkeen on aika hykerryttävää tajuta, että bändi haluaa tehdä levyn, levy-yhtiö haluaa meiltä levyn ja fanit vasta haluavatkin meiltä levyn, ja aika roima osa noista faneista oli hädin tuskin syntynyt, kun viimeksi julkaisimme jotain. Olemme siis tavallaan palanneet takaisin siihen, missä olimme 90-luvun alussa, hah hah!
Dismember esiintyy Hellsinki Metal Festivalilla perjantaina 8. elokuuta klo 20:00