Brittiläinen laulu- ja soitinyhtye Orange Goblin aloitti toimintansa vuonna 1995. Yhtyeen oli tarkoitus juhlistaa 25-vuotista taivaltaan keikkojen merkeissä tämän kevään ja kesän aikana, mutta suunnitelmilla jouduttiin heittämään vesilintua syystä, jonka kaikki varmasti tässä vaiheessa jo tietävät.
Yhtye ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään ja pyörittelemään peukaloitaan, vaan kursi kokoon Rough & Ready, Live & Loud -livealbumin tarjotakseen faneilleen edes jotain lohtua keikattomaan kevääseen. Levylle valikoitui 12 kappaletta (plus yksi Bandcamp-version bonusraita), jotka on äänitetty Ranskan Sylak Open Air -festivaaleilla elokuussa 2016, Lontoon KOKOssa joulukuussa 2016 ja Ateenan Fuzz Clubilla syyskuussa 2019.
– Äänimiehemme kertoi, että häneltä löytyy muutama keikkataltiointi edellisiltä kiertueiltamme. Kävimme nauhat läpi ja totesimme, että nehän kuulostavat hyviltä. Valitsimme biisit, ja äänimiehemme ruuvasi soundeja hieman paremmiksi, puhelimen välityksellä tavoitettu laulaja Ben Ward toteaa.
– Koska julkaisua ei ollut suunniteltu etukäteen, emme voineet vaikuttaa siihen, mitä keikkoja ja biisejä sille äänitetään ja otetaan mukaan. Kappaleet piti valita juuri näiden kolmen keikan tarjonnasta. Saimme kuitenkin kasaan melko kattavan paketin, joka edustaa hyvin sitä, millainen bändimme on lavalla.
Biisivalikoiman pääpaino on viimeisimmissä The Wolf Bites Back- ja Back from the Abyss -albumeissa (2018 ja 2014), ja esimerkiksi kolmoslevy The Big Blackiltä (2000) tai kuudennelta albumilta Healing through Firelta (2007) ei ole mukana yhtään biisiä.
– On sääli, ettemme saaneet mukaan kappaleita kuten Scorpionica tai Quincy the Pigboy, joita soitamme paljon keikoilla. Toisaalta jos levylle olisi pitänyt saada mukaan kaikki olennaisimmat ja parhaat kappaleet, sille olisi pitänyt tunkea ainakin 30 biisiä, hah! Nyt valikoituneetkin edustavat bändiä oikein hyvin.
Nimi tyylin mukaan
Palataan seuraavaksi ajassa taaksepäin oikein kunnolla, aina bändin ja laulaja Wardin alkuhämäriin asti. Ward kertoo eläneensä hyvin tavanomaisen lapsuuden, ja hänen kotonaan kuunneltiin paljon The Beatlesiä, The Rolling Stonesia, The Kinksiä ja Motown-musiikkia. Nuoren Wardin suurin kiinnostuksen kohde oli jalkapallo, ja hänen tähtäimessään olikin ura ammattipelaajana. Musiikki vei kuitenkin mennessään.
– Muutin Lontooseen 15-vuotiaana ja pelasin ammattilaisjoukkueessa pari vuotta oppisopimuksella. Niihin aikoihin löysin raskaamman musiikin ja tapasin basistimme Martyn Millardin. Meillä synkkasi heti ja päätimme perustaa bändin.
Ward ja Millard kävivät läpi ystäviään ja monenlaisia soittajia, kunnes kokoonpanoon vakiintuivat kaksikon lisäksi kitaristit Pete O’Malley ja Joe Hoare sekä rumpali Chris Turner. Laulajaksi Ward kertoo päätyneensä luultavasti siksi, että hänellä oli eniten itseluottamusta bändin nokkamieheksi, vaikkei hän ollut laulajana mielestään kovin kaksinen.
– En ole koskaan oppinut soittamaan mitään soitinta kunnolla. Olen soittanut jonkin verran rumpuja ja osaan kitaran perussoinnut. En ole laulajanakaan maailman paras, mutta olen kehittynyt ja löytänyt oman mukavuusalueeni. Olen oppinut tuntemaan rajani ja löytänyt paikkani. Olisihan se hienoa osata oikeasti soittaa jotain, mutta olen tyytyväinen rooliini.
Bändi tunnettiin aluksi otsikolla Our Haunted Kingdom, mutta ennen ensimmäistä levytyssopimustaan se muutti nimensä Orange Gobliniksi.
– Soitimme aluksi paljon synkempää ja raskaampaa kamaa, lähes deathiä tai doomia. Otimme paljon vaikutteita esimerkiksi Cathedralilta, My Dying Bridelta ja Paradise Lostilta. Our Haunted Kingdom kuvasi silloista soundiamme, mutta sitten muutimme tyyliämme ja aloin oikeasti laulaa, joten nimi ei tuntunut enää istuvan, Ward toteaa.
– Olimme kovia J. R. R. Tolkien -faneja, ja goblin-sana napattiin hänen kirjoistaan. Imimme paljon vaikutteita 70-luvun musiikista ja tajusimme, että monilla lempibändeillämme on nimessään jokin väri – Black Sabbath, Deep Purple, Blue Cheer… Tästä yhdistelmästä saimme sitten uuden nimen.
Orange Goblin lokeroidaan yleensä stoner-kategoriaan, mikä on Wardin mukaan ymmärrettävää. Hän itse määrittelee bändin musiikin ”ihan vain hard rockiksi tai heavy metaliksi”.
– Kun aloitimme, stoner rockin saralla oli meneillään kova buumi. Oli Monster Magnet, Kyuss, Fu Manchu, Electric Wizard ja niin edelleen. Kaikkien juuret ulottuvat totta kai stonerbändien kantaisään Black Sabbathiin, mutta meidän musiikkimme oli yleensä nopeampaa, emme rajoittuneet pelkästään hitaaseen, doomahtavaan kamaan. Olemme kehittyneet joka levyllä emmekä ole koskaan tehneet kahta samanlaista albumia peräkkäin.
Kullakin bändin jäsenellä on omat mieltymyksensä ja bändisuosikkinsa, joiden yhdistelmästä syntyy Orange Goblinin soundi. Skaalaa löytyy äärimetallista klassisen rockin kautta punkkiin.
– Rumpali Chris pitää punkista ja hardcoresta kuten Dischargesta, Minor Threatistä ja Black Flagistä. Minä diggaan raskaammasta kamasta kuten Venomista, Celtic Frostista, Bathorysta, Metallicasta, Slayeristä ja Motörheadistä. Martyn varttui Iron Maidenin, Pink Floydin ja Lynyrd Skynyrdin parissa, mutta meitä yhdistää rakkaus death metaliin. Joe kasvoi 70-luvun rockin ja vanhan bluesin parissa esimerkiksi Creamiä, Led Zeppeliniä, Howlin’ Wolfia ja sellaista kuunnellen.
Oranssi pyörremyrsky
Orange Goblin paiski alkuvuosinaan ankarasti töitä saadakseen nimeään tunnetuksi. Ward sanoo olevansa tyytyväinen, ettei siihen aikaan ollut garagebandejä, soundcloudeja tai bandcampejä, vaan heidän piti jakaa käsin lehtisiä ja postittaa musiikkia tapetrading-systeemillä.
– Saimme rakennettua vahvan yhteisön, oman skenemme ja solmittua paljon kestäviä ystävyyssuhteita. Oli hyvä, että jouduimme näkemään paljon vaivaa, Ward tuumaa.
Vaivannäkö palkittiin, ja bändi sai melko pian ensimmäisen levytyssopimuksensa Cathedralin laulajan Lee Dorrianin pyörittämältä Rise Above Recordsilta. Se oli Wardille ja kumppaneille unelmien täyttymys, koska Cathedral oli heille tärkeä esikuva.
– Dorrian oli sankarimme, ja kun hän näki meidät keikalla, piti näkemästään ja tarjosi diiliä, emme harkinneet sen allekirjoittamista kahdesti. Oli hyvää mainosta, että hänenlaisensa nimi liitettiin tekemisiimme. Hän tuki meitä todella isosti.
Debyyttipitkäsoitto Frequencies from Planet Ten julkaistiin vuonna 1997. Levyn tekeminen oli Wardin mukaan hyvin jännittävää, ja koko bändi oli kuin pikkulapset karkkikaupassa, kun heidät päästettiin tekemään kokeiluja studioon. Siksi levystä tuli Wardin mukaan melko psykedeelinen. Planet Ten valmistui alkuvuodesta mutta näki jostain syystä päivänvalon vasta vuoden lopulla.
– Olimme ehtineet säveltää lähes koko seuraavan levymme siihen mennessä. Esikoinen sai kuitenkin kivasti huomiota lehdissä, ja keikkojen määrä kasvoi huomattavasti.
Bändin tahti pysyi erittäin kiivaana, ja Ward kuvailee debyytin julkaisua seuranneita vuosia yhdeksi pyörremyrskyksi. Levyjä julkaistiin noin parin vuoden välein ja bändi pääsi kiertämään ensimmäistä kertaa kunnolla Eurooppaan ja Japaniin. Cathedralin matkassa yhtye saapui ensi kertaa myös Suomeen, Helsingin Lepakkoon.
– Muistan siitä reissusta lauttamatkan Tukholmasta Helsinkiin. Oli järkyttävän kylmä ja paatti rikkoi jäälauttoja tullessaan satamaan. Muistan myös, että keikkapaikassa oli sauna, mikä oli aika jännittävää, Ward nauraa.
– Ne olivat hienoja aikoja, mutta mitään kovin tarkkoja yksityiskohtia on vaikea muistaa, koska me juhlimme ankarasti koko ajan, hah!
Viisikosta nelikoksi
Kitaristi Pete O’Malley sai tarpeekseen bändin vauhdista sen neljännen levyn, vuoden 2002 Coup de Gracen, ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen. O’Malley oli saavuttanut bändin kanssa kaiken, mitä oli halunnut, ja päätti keskittyä uraansa taiteilijana.
Ward sanoo O’Malleyn lähdön olleen järkytys, muttei mikään maailmanloppu. Yhtye ei etsinyt korvaavaa kitaristia vaan päätti jatkaa nelimiehisenä. Wardin mukaan se oli yksi bändin uran parhaita päätöksiä.
– Päätökseen vaikuttivat varmasti jonkin verran esikuvamme, joista monissa on vain yksi kitaristi. Esimerkiksi Black Sabbathissa on Tony Iommi, ja Motörheadin kulta-aikoina bändissä oli vain ”Fast” Eddie Clarke. Totesimme, ettei kaksi kitaraa ole pakollinen juttu – Joe voi hoitaa studiossa molemmat tontit, ja keikoilla kaikilla on enemmän tilaa. Joe sai näin mahdollisuuden näyttää osaamistaan kitaristina, kuten myös Martyn basistina. Se lähensi meitä bändinä todella paljon.
O’Malleyn lähtöä lukuun ottamatta bändin kokoonpano on pysynyt samana neljännesvuosisadan. Mikä on pitkän yhteiselon salaisuus?
– Ehkä yksinkertaisesti se, että pidämme toistemme seurasta. Kenelläkään ei ole suurta egoa, vaan kaikilla on jalat maassa. Tiedostamme myös, miten etuoikeutettuja olemme, kun saamme kiertää maailmaa, nähdä erilaisia paikkoja ja tehdä sitä, mitä rakastamme, Ward pohtii.
O’Malleyn lähdön jälkeen julkaistu viides levy Thieving from the House of God (2004) oli viimeinen Rise Above Recordsille. Yhtye teki diilin Sanctuary Recordsille, joka julkaisi bändin kuudennen albumin Healing through Firen vuonna 2007. Yhteinen taival katkesi kuitenkin lyhyeen.
– Sanctuaryllä oli kytköksiä Iron Maideniin, ja se tuntui hyvältä ratkaisulta. He tekivätkin mielestäni hyvää työtä ja tukivat meitä hyvin. Valitettavasti firma meni kuitenkin nurin, ja meidän piti lähteä taas muualle.
Tauko tekee hyvää
Uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupuoli oli vaikeaa aikaa Orange Goblinille. Yhtye soitti keikkoja silloin tällöin, mutta seuraavaa albumia saatiin odottaa tavanomaista kauemmin. A Eulogy for the Damned julkaistiin lopulta vuonna 2012 Candlelight Recordsin toimesta.
– Olimme ehkä hieman järkyttyneitä Sanctuaryn kohtalosta emmekä halunneet rynnätä suinpäin seuraavan levyn pariin. Jokainen meistä keskittyi noihin aikoihin enemmän henkilökohtaiseen elämäänsä – tuli lapsia, erilaisia työkuvioita ja sen sellaista, Ward kertoo.
– Meillä ei ollut kiire, ja tauko osoittautui lopulta hyväksi asiaksi. Saimme tehtyä mielestäni todella vahvan albumin, koska vuosien varrella oli kertynyt hyviä ideoita. Minusta on huono juttu, jos bändi jää jumiin sykliin, jossa pitää julkaista levy parin vuoden välein vain koska levy-yhtiö vaatii niin. Oli kyseessä mikä tahansa artisti, luovuudelle pitää antaa tarpeeksi aikaa ja tilaa kukkia.
– A Eulogy for the Damnedistä tuli siihenastisen uramme hiotuin teos. Se äänitettiin Lontoossa nuoren tuottajan Jamie Doddin kanssa, joka ei ollut ennen tehnyt hommia isojen metallibändien kanssa. Me annoimme hänelle mahdollisuuden. Ja koska uusi studio sijaitsi Lontoossa eikä missään keskellä korpea, saatoimme poistua sieltä välillä ja palata sitten takaisin tuorein korvin. Studiorutiineihimme tuli siis todella iso muutos ja olimme lopputulokseen erittäin tyytyväisiä.
Sittemmin tahti on ollut lähes entinen, ja viimeisin levy The Wolf Bites Back ilmestyi vuonna 2018. Ben Ward sanoo pitävänsä yhtyeen viimeisintä tuotosta ehkä sen parhaana.
– Niitä biisejä on edelleen todella hauska soittaa keikoilla. Saimme mielestäni mukaan sopivasti vaihtelevuutta, ja sanoituksissakin käsitellään monipuolisesti erilaisia asioita. Rakastan myös levyn kansitaidetta, ja kirsikaksi kakun päälle saimme Motörheadin Phil Campbellin vierailemaan yhdelle biisille, Ward hehkuttaa.
– Toki se on upea myös tuotannollisesti. Jaime Gomez Arellano on tehnyt tunnetusti hyvää työtä esimerkiksi Ghostin, Opethin, Cathedralin ja Paradise Lostin kanssa, joten tiesimme, että häneen voi luottaa.
Onnellinen kulttibändi
Mihin albumiinne liittyy näin jälkikäteen miettien eniten hyviä ja mihin puolestaan vähiten miellyttäviä muistoja?
– The Big Black oli ehkä mukavin, ainakin mitä tulee äänityksiin. Olimme aivan liekeissä ja jokainen studiopäivä oli yhtä juhlaa. Jokainen ilta päättyi pubiin, mutta teimme myös ihan oikeasti töitä ja saimme aikaan hyvin vahvan levyn, Ward tuumii.
– Minulle vaikein levy oli ehkä Back from the Abyss, koska toimin niihin aikoihin myös kiertuemanagerina. Kun muut jätkät olivat treenikämpällä tekemässä biisejä, minä paiskin niiden hommien parissa. Emme olleet täysin kartalla, mitä kukin osapuoli oli tekemässä, mikä tuntui hieman oudolta. Sanotaan siis niin, että se oli minulle oudoin levy tehdä.
Vaikka Orange Goblin on tunnettu nimi ja sillä on faneja ympäri maailman, se nauttii enemmän kulttibändin statuksesta kuin valtaisasta suosiosta. Kysyn, onko laulaja tyytyväinen bändin suosioon vai kaipaako hän kenties jotain enemmän.
– Olen tyytyväinen, että saamme tehdä juuri sitä, mitä haluamme, eikä meidän tarvitse muuttaa tyyliämme tai olla jotain, mitä emme oikeasti ole. Tällainen musiikki tulee aina pysymään valtavirran alapuolella. Mutta suosio ei ole asia, jota kaipaisin hirveästi, koska saamme kuitenkin elantomme meille rakkaasta harrastuksesta. Siitä syystä olemme luultavasti edelleen yhdessä. Ei tarvitse myydä miljoonia levyjä ollakseen onnellinen. Jos voin tuoda musiikilla iloa muille, se riittää minulle.
Mistä asiasta olet ylpein, kun katsotaan Orange Goblinin koko taivalta?
– No ainakin siitä, että olen yhä hengissä, hah! Toki siitä, että bändi on olemassa ja edelleen relevantti, ja että levyjämme ja paitojamme ostetaan. On myös hienoa, kun nuoremmat bändit tulevat sanomaan, että olemme heille esikuva, tai kun vanhat fanit tuovat jälkikasvuaan keikoillemme.
Miltä Orange Goblinin lähitulevaisuus näyttää?
– Vietämme juhlavuotta, mutta koska kesän keikat menivät puihin, livelevy toimikoon niiden korvikkeena. Loppuvuodelle on buukattu Ison-Britannian-kiertue, ja toivon, että se toteutuu. Lisäksi tälle kesälle sovittuja keikkoja on siirretty ensi vuoteen, eli siinähän se menee.
– Eiköhän kaikilla meillä pyöri jo uusia musiikillisia ideoita päässä. Jahka pääsemme taas yhdessä treenikämpälle, seuraava levy on varmasti mielissämme päällimmäisenä.
Näetkö itsesi tekemässä tätä samaa seuraavatkin 25 vuotta?
– Miksipä ei! Lemmy lähti täältä 70-vuotiaana ja minä olen nyt 45-vuotias, eli minulla ei ole mitään syytä lopettaa. Varsinkaan, kun tämä tuntuu edelleen hauskalta!
Julkaistu Infernossa 6/2020.