”Emme ole enää Pumpkins United. Me seitsemän olemme Helloween” – haastattelussa Kai Hansen ja Michael Weikath

Helloweenin perustajajäseniin kuuluva kitaristi Kai Hansen ilmoitti ”tahtovansa ulos” ja jätti yhtyeen 33 vuotta sitten. Viisi vuotta ja kaksi albumia myöhemmin laulaja Michael Kiske seurasi toveriaan, eikä miesten paluusta uskaltanut kuin haaveilla. Vuonna 2017 kaksikko yllätti paitsi fanit myös itsensä palatessaan kaiken aikaa porskuttaneen bändin riveihin. Seitsenhenkinen kokoonpano on osoittautunut pysyväksi järjestelyksi, ja viimeistään juuri ilmestynyt albumi todistaa, mihin ryhmä pystyy.

Olen saanut Skype-yhteyden mahdollistamana jututettavaksi kaksi suurta hahmoa, täydelliset herrasmiehet Kai Hansenin ja Michael ”Weiki” Weikathin. Helloweenin kivijalan vuonna 1984 pystyttänyt kitaristiduo ei meinannut mahtua pahimpina aikoinaan samaan bändiin, mutta nyt kaksikko ylistää toisiaan menneistä piittaamatta.

Voimansa yhdistänyt kolmen laulajan Helloween keikkaili kaksi vuotta ympäri maailmaa vetäen lähes kolmituntisia livespektaakkeleita. Pian järjestelyyn totuttuaan kaikki bändissä tiesivät kemioiden kohtaavan, ja oli varmaa, että kokoonpano tulisi tekemään albumin yhdessä.

– Jos olisimme halunneet kaiken aikaa vain tappaa toisemme, sitä ei tietenkään olisi tapahtunut, Hansen toteaa.

– Kaikki olivat kuitenkin yhtä mieltä, että meidän tulisi tehdä levy.

Kesäkuun 18. julkaistua, ytimekkäästi Helloweeniksi nimettyä albumia ei lähdetty takomaan suuret suunnitelmat mielessä.

– Meillä ei ollut oikeastaan mitään visiota, Hansen nauraa.

– Päätimme käyttää hyödyksi kaikkia ominaisuuksiamme, sillä meillä oli mahdollisuus tehdä mitä vain, Weikath pohtii.

– Ainakaan toistaiseksi emme silti tehneet tekno-disko-metallibiisiä.

Kaikki bändissä olivat valmiita pistämään parastaan ja aloittivat ideoidensa työstämisen.

– Tietysti ajattelimme, että levystä on tultava aivan erityinen ja epätavallinen, mutta emme halunneet tehdä mitään kolmatta Keeper of the Seven Keys -albumia, Hansen kertoo viitaten yhtyeen suosituimpiin levytyksiin.

Valtaosa yhtyeen 17. albumin kappaleista on aikoinaan Michael Kisken korvanneen Andi Derisin käsialaa. Rumpali Dani Löbleä ja jälleen bändissä laulavaa Kiskeä lukuun ottamatta muillakin on hetkensä.

– Yritimme ylittää rajamme, sillä tämänkokoinen projekti ja albumi vaati sitä, Weikath tuumii.

– Hyviä ideoita tuli jatkuvasti, ja yhtenä päivänä kokoonnuimme kuuntelemaan demot läpi koko bändin kesken. Olimme jo silloin hyvin innoissamme, ja tiesimme, että tästä tulisi hyvä albumi.

Yhtäkkiä biisejä oli liikaa.

– Materiaalia on aina paljon, sillä Andilla on tapana tehdä 20 biisiä, Weikath hymähtää.

– Minä tein vain kolme levylle päätynyttä raitaa, sillä pelkästään niissä meni lähes kolme kuukautta.

Kitaristin käsialaa ovat biisit Out for the Glory, Robot King ja Down in the Dumps. Ei sillä, että levyllä olisi muuten huonoja biisejä, mutta kyllä tämä mies osaa asiansa.

– En kokenut tarpeelliseksi tehdä neljättä ja viidettä biisiä, sillä niihin olisi mennyt toiset pari kuukautta. Ajattelin myös, että viideltä biisintekijältä tulee vähintään 15 tai 20 biisiä, ja sen täytyy olla tarpeeksi.

Onnellista omistautumista

Lopulliset kappalevalinnat tehtiin demokraattisesti, ja levylle päätyi jokaisen kirjoittajan ideoita.

– Lopulta sillä ei ole vittuakaan väliä, kuka biisin on kirjoittanut, Hansen miettii.

– Vain sillä on väliä, onko biisi hyvä albumille.

– Valikoimaa oli paljon, välillä jopa liikaa. Keksimme jatkuvasti lisää, ja hyvät ideat jäävät aina mieleen, Weikath jatkaa.

Lopulta ideoita tuli niin paljon, että kappaleita jäi yli vaikka millä mitalla.

– Minulla on kolme biisiä, joita emme valinneet levylle, sillä ne olivat liian erilaisia, liian kaimaisia, liian Gamma Raytä tai jotain muuta, Hansen nauraa.

Kitaristi kertoo, että Derisin, basisti Markus Grosskopfin ja kitaristi Sascha Gerstnerin ylijäämäbiisit tultaisiin kuulemaan albumin bonusversioilla.

– Minusta tuntuu, että niitä versioita on 257 erilaista, joten en ole ihan varma, missä biisit ovat saatavilla! Tietysti levy-yhtiö tekee vain työtään, ja hyvin tekeekin, mutta itse en pysy perässä. Ehkä näin on toimittava tänä päivänä, jotta saa tarpeeksi myyntiä kompensoimaan tuotantokuluja.

Miehet vihjailevat, että osa lisätyöstämistä vaativista biiseistä saattaa päätyä yhtyeen seuraavalle albumille. Hansenin mukaan sellainen on ehdottomasti suunnitteilla.

– Emme todellakaan ajattele, että julkaisemme tämän levyn, soitamme yhden kiertueen ja painumme helvettiin.

– Toivomme todella, että seuraava levy tulee, ja se tulee, jos olemme tarpeeksi omistautuneita, Weikath miettii ja lausuu sanat, jotka moni fani on toivonut kuulevansa.

– Meidän on tarkoitus tehdä tätä juttua niin kauan kuin mahdollista. Meillä on mahtavaa yhdessä, kaikki toimii todella hyvin ja olemme onnellisia. Se on aika yllättävää, sillä emme tienneet, mitä meille tai välillämme tapahtuisi.

– Emme ole enää Pumpkins United. Me seitsemän olemme Helloween.

Onko tämä se Helloween, jonka tulemme näkemään yhtyeen aikojen loppuun saakka?

– Toivomme niin. Toivomme myös, että aikojen loppu koittaa hyvin, hyvin myöhään.

Yksi järkälemäinen idea

Hansen nikkaroi levylle ainoastaan yhden biisin, mutta se osoittautui niin hyväksi, että siitä tuli ensimmäinen single.

– Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole ylpeä siitä, mies nauraa.

– Olen iloinen tästä kunniasta ja kiitollinen valinnasta. Biisintekijänä on aina kivaa saada tunnustusta teostaan. Ihmiset näyttävät tykkäävän, joten luulen tehneeni jotain oikein!

Skyfallin ensimmäinen idea syntyi kitaristin ajaessa autolla.

– Sain yhtäkkiä päähäni sen melodian, ja kertosäkeen sanoitukset tulivat välittömästi perässä.

Hansen ei arvannut, että kappaleesta syntyisi massiivinen, Orbit-introineen yli 13-minuuttinen teos. Hän kuitenkin tiesi, että biisissä oli potentiaalia kasvaa sellaiseksi.

– Kappale vain piteni, mitä pidemmälle työstin sitä. Halusin biisin etenevän ja muuttuvan, sillä sen tarina ei ollut vielä valmis. Uppouduin sen pariin täysin, ja asiat selkenivät lopulta.

Mitä mieltä mestari on kappaleen singleversiosta, josta on pätkäisty pois peräti viisi minuuttia?

– Periaatteessa inhoan tällaisia leikeltyjä versioita. Kun ensimmäisen Keeper-levyn Halloweenista julkaistiin sinkkuversio, suorastaan vihasin sitä. Ajattelin, että miten te kehtaatte tehdä biisilleni näin, Hansen nauraa.

Bändi oli yhtä mieltä siitä, että Skyfallin tulisi silti olla yksi singleistä. Ei tosin 12-minuuttisena järkäleenä.

– Tuottajamme Dennis Ward teki tämän version, ja totta puhuen pidän siitä. Sovitusta ei tuhottu ja biisi summautuu hyvin, vaikka asioita jää tietysti puuttumaan.

Albumilla on kaikki Helloweenin peruselementit, paitsi pakollinen balladi. Deris kirjoitti sellaisen ja jotkut pitivät sitä jopa satsin parhaana biisinä, mutta lopulliselle levylle se ei päätynyt.

– Kadun sitä ja se on surullista, mutta levystä olisi tullut liian pitkä, Weikath huokaa.

– Se on ehkä hienoin Derisin tekemä balladi, mutta sitä täytyy vielä työstää. Se tulee ulos jollain toisella levyllä, toisena aikana.

Miehet ovat albumista innoissaan, ja Hansen on heti ylistämässä bändikaveriensa teoksia.

– Rakastan Weikin biisejä. Etenkin Out for the Glory on varsinainen mestariteos, mies hehkuttaa.

– Muita suosikkejani ovat Saschan Best Time, Markuksen Indestructible ja Andin Mass Pollution, joka on todella naseva rokkibiisi!

Weikath ottaa asiaan täysin vastakkaisen näkökannan.

– En voi valita yhtä tiettyä biisiä, sillä se olisi epäreilua muita kohtaan, jotka hekin ovat tehneet mielettömän hyvää työtä levyllä.

– Pidän kaikesta sellaisenaan, jokaisesta biisistä erilaisuuksineen. Kaikki julkaisemamme musiikki on ollut äärimmäisen tärkeää bändin kokonaiskuvan kannalta.

Lyhyempi parempi

Weikath ei ole koskaan tehnyt biisejä keskellä kiertue-elämää, eikä hyväksi havaittua tapaa ole tarvinnut muuttaa vieläkään.

– En varsinaisesti sävellä tai kirjoita musiikkia ollassamme kiertueella, mutta keräilen jatkuvasti biisi-ideoita.

– Kiertueella olemme tarpeeksi kiireisiä muiden asioiden parissa. Soitettavat jutut täytyy opetella ja painaa mieleen, mikä alkaa käydä työlääksi, kun keikka kestää kolme tuntia. Muisti täytyy pitää virkeänä ja sormet vikkelinä. Jos ei harjoittele päivittäin, ei todennäköisesti pysy perässä!

Albumilla on aika ajoin hetkiä, jotka muistuttavat todella paljon Keeper of the Seven Keys -albumin hengestä. Miten bändi onnistui luomaan tuon autenttisen soundin uudelleen?

– Luulen, että se on yhä meissä, Hansen pohtii.

– Tällä bändillä on tietynlainen soundi ja asenne. Yhdessä soittamisessa on tietynlaista taikaa, jota on vaikeaa kuvailla.

Osasyy löytyy kenties vuonna 1995 traagisesti menehtyneen rumpali Ingo Schwichtenbergin rumpusetistä, joka onnistuttiin saamaan äänityssessioihin. Yhtye hyödynsi vanhanaikaista äänitysteknologiaa ja sääti esimerkiksi kitaravahvistimensa osittain samoihin asetuksiin kuin aikoinaan.

Levy äänitettiin Hampurin Home-studioilla, josta ovat lähtöisin myös Master of the Rings (1994), The Time of the Oath (1996) ja Better than Raw (1998). Miksauksesta ja masteroinnista vastasi Ronald Prent Valhalla-studiollaan Yhdysvalloissa.

– Ronald istui New Yorkissa, ja [levyn toinen] tuottaja Charlie Bauerfeind, Deris ja muut saksalaiset Teneriffalla. Nopean internetyhteyden ansiosta he pystyivät seuraamaan miksausprosessia ja kertomaan omat kantansa reaaliajassa.

Albumilla on pituutta peräti 65 minuuttia. Kumma kyllä kumpikaan kitaristi ei ilmoittaudu pitkien levyjen ystäväksi.

– Jos 70-minuuttisella levyllä on 14 kappaletta, kuuntelen niistä ehkä kymmenen, Hansen tunnustaa.

– Yleensä siellä on pari raitaa, jotka skippaan helposti. Minusta se on liikaa yhdelle levylle, ihan sama kuinka paljon bändistä pitää.

Myös Weikathin mielestä levyt tulisi pitää mahdollisimman lyhyinä.

– Olen suuri Aerosmith-fani, mutta Pumpin ja Get a Gripin kuunteleminen teki todella tiukkaa. Se oli kidutusta! Mietin vain, kuinka monta biisiä näillä levyillä voi vielä olla.

– Ainakin minulla on jokin raja siinä, montako biisiä voin kuunnella samalta bändiltä ja samalta albumilta putkeen. Saan päänsäryn ennen pitkää, oli musiikki miten hyvää tahansa. Mitä intensiivisempiä biisit ovat, sitä pahempi!

Ja kuitenkin Helloween-levystä tuli pitkä.

– Se on tavallaan tuplalevy, jos sitä vertaa keskimittaisiin 43-minuuttisiin albumeihin, Weikath pohtii.

– Olen aika varma, että olemme tehneet jopa pidempiä levyjä. En ole ikinä laskenut minuutteja, sillä minulle kaikki on vain rokkenrollia! Jotkut bändissä halusivat pitää levyn lyhyenä. Hyvää materiaalia oli niin paljon, että siitä olisi tullut todella leikelty versio, jos olisimme päättäneet poistaa jotain.

Hansenin mukaan ”näin pääsi vain käymään”.

– Levystä olisi tullut lyhyempi ilman sitä pitkää biisiä, kitaristi nauraa.

– Minun makuuni kymmenen biisiä olisi riittänyt, mutta en ole ainoa päätösvastaava. Täytyy ottaa huomioon kaikki bändin jätkät, levy-yhtiö ja managerit. Olen silti tyytyväinen tähän ratkaisuun.

Bändi ei vaivannut päätään sillä, tulisivatko kirjoitetut kappaleet toimivaan livenä.

– Albumille tehdään aina se mitä halutaan ja voidaan, Hansen kertoo.

– Biisien toistaminen livenä on aina haaste, ja joskus se menee vituiksi. Luotan siihen, että hyvä biisi toimii myös livetilanteessa pelkistettynä. Siitä voi poistaa yhdeksän raitaa kitaroita, kolmesataa trumpettia, orkesterin, kuoroja tai mitä ikinä siihen on tuotannossa pistetty, sillä ne eivät ole tarpeellisia. Biisi ei ole hyvä, jos se ei toimi ilman miljoonaa kerrosta.

Jos kaikkea tuota ei kerran tarvita, miksi edes panna niitä levylle?

– Livekeikka on yksi hetki. Äänentaso on kova, eikä jotain pieniä yksityiskohtia erota. Levyä taas kuuntelee useampia kertoja, ja silloin kiinnittää huomiota johonkin pieneen kilkutukseen taustalla.

Sulassa sovussa

Kaikkia kolmea Helloweenissä laulanutta miestä kuullaan nyt ensimmäistä kertaa samalla levyllä.

– Minä olen pelkkä liitännäinen enkä yksi liidilaulajista, Hansen toppuuttelee.

– Andi ja Michael ovat pääsolistit. He ovat Batman ja minä Robin.

Deris ja Kiske aloittivat jakamalla osuuksia keskenään. Tuottaja Ward liittyi prosessiin, ja Hansenille lisättiin osuuksia sinne tänne.

– Dennisillä oli ylhäällä kaikki, säkeet ja sanoitukset värikoodattuna kullekin laulajalle, Weikath avaa.

– Lähes kaikki meni lopulta suunnitelman mukaan, tai kuten kaikki olettivat. Muutokset olivat hyvin minimaalisia.

Laulajille annettiin osuuksia kohdista, joissa he ovat luontevimpia. Esimerkiksi Deris sai enemmän huutolaulua ja Kiske melodisempia säveliä. Erilaisten äänten saaminen tasapainoon onnistui kokeilemalla vaihtoehtoja ja yhdistelmiä niin kauan, että paras versio löytyi.

– Minä astun kuvaan niissä osuuksissa, joissa tarvitaan kääpiötä hapoissa, Hansen nauraa.

– Minua ei haitannut lainkaan astua sivummalle. Jos haluan jostain syystä laulaa enemmän, teen Gamma Ray -levyn. Livetilanteessa olen niin vitun kuollut, että jätän homman suosiolla näiden tyyppien hoidettavaksi.

Kolmen kitaristin soittovuorojen jakaminen kävi yhtä helposti.

– Biisintekijä, eli minä, Weiki tai Sascha, vetää aina ensimmäisen rytmikitararaidan. Soolot jaettiin tasapuolisesti, eikä se ollut kovin vaikeaa, Hansen kertoo.

Levyn piti ilmestyä jo viime vuonna, mutta julkaisua lykättiin arvattavista syistä. Kuinka paljon nämä arvattavat syyt vaikuttivat koko prosessiin?

– Ei paljoa, sillä olimme onneksi jo hoitaneet valtaosan äänityksistä, Weikath aloittaa.

– Normaalisti lopetimme hommat yhdentoista aikaan illalla. Ulkonaliikkumisrajoitusten tultua voimaan päätimme työt noin tuntia aiemmin. Yhden kerran jouduin jäämään studiolle yöksi, sillä paikallinen poliisi ei antanut taksikuskin poistua kaupungista hakemaan minua!

Pandemia ei ollut päällä vielä levyprosessin alkaessa, vaan se hiipi sisään vähitellen sen aikana.

– Se antoi meille vain lisää aikaa, Hansen miettii.

– Alkuperäinen kiertuesuunnitelma hajosi atomeiksi, joten meillä oli mahdollisuus ottaa rennommin. Pystyimme käyttämään enemmän aikaa tuotannon viimeistelyyn, eikä meillä ollut kiirettä ja stressiä. Se oli positiivinen ja kiva sivuvaikutus.

Millaiset fiilikset teillä itsellänne on nyt, kun albumin valmistumisesta on vähän aikaa?

– Sellainen siitä tuli. Olen äärimmäisen ylpeä, Weikath tiivistää.

– Emme ole kuulleet vielä fanien reaktioita, mutta kaikki journalistien ja lehdistön palaute on ollut ällistyttävän positiivista, Hansen hehkuttaa.

Kitaristi iloitsee, ettei kukaan ole vielä tuominnut albumia keskinkertaiseksi.

– Se on vitun hyvä levy! Totta kai olemme uteliaita, sillä loppupeleissä fanit antavat viimeisen tuomion. Skyfall on saanut aivan uskomattoman hyvää palautetta kaikkialla, ja toivon, että koko levy kokee saman kohtalon. Katsotaan, miten käy!

Tapahtui Helloweenille mitä hyvänsä, uudella levyllään yhtye teki historiaa monessakin mielessä.

– Tuollainen aiheuttaa niin paljon paineita, että on parempi olla ajattelematta koko asiaa, Hansen pohtii.

– Ehkä jokin nyt tekemistämme biiseistä on kymmenen vuoden päästä yksi klassikoista. Emme kuitenkaan yrittäneet tehdä mitään hittibiisejä.

Yhtenäinen perhe

Hansenin ja Kisken paluusta on nyt noin neljä vuotta. Ovatko vuodet kuluneet niin kuin miehet olisivat odottaneet?

– Minulla on tapana olla odottamatta asioita, Hansen sanoo.

– Teen jotain ja katson mitä se tuo tullessaan. Minulla oli tunne, että tämä on oikein, ja se osoittautui oikeaksi. Ei ole tullut pahoja yllätyksiä, jotka olisivat saaneet minut katumaan päätöstäni. Olemattomat odotukseni siis täyttyivät!

Vuosikymmeniä on kulunut, levyjä julkaistu ja miehistöä tullut ja mennyt, mutta kai jokin asia on säilynyt samana?

– Weiki on yhä mestarillinen vitsiniekka, Hansen nauraa.

– Meillä on tietyissä asioissa todella samankaltainen mieli. Se ei ole muuttunut, ainoastaan outo kilpailuhenkisyys puuttuu.

– Tulemme loistavasti juttuun, ja meillä on tosiasiassa enemmän yhteistä kuin eripuraa, Weikath täydentää.

Hansen vertaa kaksikkoa Muppetien vanhuksiin Statleriin ja Waldorfiin.

– Täydennämme toisiamme, olemme yksi sydän ja mieli.

– Meillä on nyt enemmän elämänkokemusta ja voimme oppia myös toisiltamme, olivat ne sitten hyviä tai huonoja tapoja, Weikath lisää.

Yhtyeessä tuntuu vallitsevan uskomattoman hyvä yhteisymmärrys ja ryhmähenki. Ehkä riidat ja erimielisyydet ovat viimein taakse jäänyttä aikaa.

– Kisken kanssa olen pitänyt yhteyttä aina. Myös kaikki ne vuodet, kun emme ole olleet samassa bändissä. Rakastan sitä jätkää! Hansen sanoo.

Palaavana jäsenenä Hansen ei voinut vain kävellä sisään ja todeta, että kaikki on nyt kuin silloin aikoinaan.

– Minun täytyi tutustua muihin jäseniin, ottaa selvää keitä ja millaisia he ovat ja mihin sijoitan itseni tässä yhtälössä.

Kitaristilla on ainoastaan hyvää sanottavaa uusina tuttavuuksina tulleista bändikavereistaan.

– Andi on mahtava tyyppi, todella rauhallinen ja syvällinen mietiskelijä. Sascha on pieni nero, kekseliäs ja luova. Hän on kuin pieni koira, jonka täytyy haistella jokaista puuta ja tarkistaa joka paikka, Hansen nauraa.

– Hän on mahtava kitaristi ja hänen kanssaan on hauskaa. Dani on hieman hiljaisempi, mutta olemme olleet ulkona pari kertaa, ja silloin hän pääsee valloilleen.

Hansen toteaa, ettei ole kokenut yhtyeessä mitään negatiivista.

– Onneksi kaikki meni näin, onneksi kävi hyvin. Muuten yhdessäolostamme olisi koitunut ongelmia.

Weikath on jälleen samoilla linjoilla.

– Tunnemme toisemme ja olemme kuin perhe sen sijaan, että aiheuttaisimme toisillemme vaikeuksia.

– Tuntuu kuin olisimme saaneet ylimaallisen tehtävän. Se on taikuutta, jotain todella outoa, jotain mitä emme odottaneet. Kaikki pyörii itsekseen omalla dynamiikallaan, hyvällä tavalla.

Parasta aikaa

Hansen kertoo seuranneensa Helloweenin tekemisiä aina, vaikkei ollut enää osa bändiä.

– Palatessani tiesin, että hommat ovat hyvällä mallilla. Välissä oli 30 vuoden rako, joten oli hienoa vetää keikkoja, soittaa biisejä, joita en tiennyt entuudestaan, kokea niiden pöhinä ja yleisön reaktiot. Sain nähdä, miksi Helloween on yhä täällä, ja millainen on se Helloween, jonka osa en ollut.

Kitaristi on ollut todella innoissaan etenkin fanien lämpimästä vastaanotosta.

– On parasta mennä järjettömän innostuneen yleisön eteen tällaisena voimansa yhdistäneenä jenginä, mies hehkuttaa.

– Katsomosta kumpuaa niin paljon onnellisuutta takaisin lavalle… Olen aina saanut kylmiä väreitä sellaisesta hyväksynnästä. Odotin jotain hienoa, mutta vastaanotto ylitti kaikki odotukseni. Puhun taas odotuksista, hah!

Yleisössä on paljon vanhempaa väkeä, joka on odottanut reunionia tapahtuvaksi kenties vuosikymmeniä.

– Eivätkä he ole ainoastaan vanhoja, nostalgiankaipuisia ihmisiä. Yleisössä on paljon myös nuoria tyyppejä, jotka eivät olleet edes syntyneet aloittaessamme!

– Se muistuttaa minua itsestäni. Tutustuin raskaampaan rockiin kuuntelemalla T. Rexiä, Sweetiä ja Sladeä, kaikkea glam rockia. Vasta myöhemmin tutustuin vanhempiin bändeihin kuten Deep Purpleen, Jimi Hendrixiin ja Uriah Heepiin.

Hansen pohtii, että ehkä jotkut heidän keikoilleen tulevista nuorista ovat aloittaneet raskaamman musiikin kuuntelun esimerkiksi grungesta.

– Sitten he ovat löytäneet ne toiset juuret, mistä metalli on peräisin. Kaikki ne vanhat bändit, joihin me kuulumme. Mehän olemme jo lähes dinosauruksia, joten on todella mahtavaa nähdä nuorten löytävän tämän bändin!

Kitaristi arvelee vanhemmilla olevan vaikutusta lastensa musiikkimakuun. Hän ottaa esimerkiksi oman 25-vuotiaan poikansa.

– Hän kavereineen tietää juttuja, joista olin todella yllättynyt. Bändejä 60-, 70- ja 80-luvuilta! Kysyin, miksi he edes tuntevat ne, Hansen nauraa.

– Musiikki on jatkuvaa, ikuista. Ero yhden diskohitin ja pysyvän musiikin välillä on se, että se kantaa sukupolvien yli. Kukaan ei muista listahittejä vuoden jälkeen, mutta hyvät, uniikit ja suurihenkiset jutut eivät kuole.

Huominen on mysteeri

Millaisia suunnitelmia päivitetyllä Helloweenillä on tulevaisuuden varalle?

– Odotamme asioiden tasaantumista, jotta pääsemme kiertueelle. Se on prioriteetti numero yksi, Hansen tuumaa.

– Tahdomme keikkailla, matkustaa ympäri maailmaa ja soittaa ihmisille. Sen jälkeen pidämme taukoa, otamme rennosti ja kokoonnumme taas yhteen. Luulen, että aloitamme uuden albumin tekemisen. Se on ainakin hyvä vaihtoehto!

Weikath toivoo yhtyeen ensi vuodelle buukatun kiertueen toteutuvan.

– Teemme mitä tahansa voimme ja yritämme päästä niin pitkälle kuin mahdollista. Siinä on kaikki, mitä voin tällä hetkellä sanoa.

– Olemme vetäneet upeita, jättimäisiä keikkoja esimerkiksi Rock in Riossa ja Wackenissa. Kaikki on ollut superia ja ällistyttävää, joten totta kai haluamme jatkaa samalla tavalla. On paljon tehtävää, ja jatkamme vasta nyt siitä, mihin jäimme Keeper-albumien jälkeen.

Hansen perusti oman bändinsä Gamma Rayn vuonna 1989 pian Helloweenistä lähdettyään. Viimeisen vuosikymmenen aikana mies on vaikuttanut myös superryhmä Unisonicin riveissä yhdessä Kisken kanssa. Uusittu Helloween-pesti muutti miehen prioriteetit täysin, ja kitaristilla on sekä hyviä että huonoja uutisia.

– Unisonic on mennyttä. Se ei tule jatkumaan, sillä minä ja Michael olemme nyt yhdessä Helloweenissä.

– Gamma Ray on jäissä, mutta se ei ole kuollut. En halua sen kuolevan, sillä se on antanut minulle niin paljon hyvää, ja nautin tyyppien kanssa soittamisesta ja yhdessäolosta. Tartumme kaikkiin mahdollisuuksiin ja tilaisuuksiin tehdä jotain. Emme pääse keikoille, joten nyt Gamma Rayllä on mahdollisuus tehdä levy – jota teemmekin. Kirjoitamme biisejä, vaihdamme ideoita ja toivomme albumin olevan valmis ensi vuoteen mennessä.

On viimeisten sanojen aika. Hansen toivoo ihmisten pitävän ja nauttivan uudesta Helloween-albumista.

– Toivottavasti sieltä löytyy jotain kivaa jokaiselle.

Weikath suuntaa terveisensä lehden lukijoille.

– Kiitos suomalaisille faneille kaikesta tuesta, sekopäisyydestä ja siitä, millaisia te suomalaiset olette!

Julkaistu Infernossa 6/2021.

Lisää luettavaa