”Emme tavoittele suursuosiota vaan teemme tätä puhtaasti musiikin vuoksi” – haastattelussa itävaltalaisbändi Harakiri for the Sky

Harakiri for the Sky päätti poiketa neljännellä albumillaan hyväksi havaitusta linjastaan ja otti sessiorumpalin mukaan studioon. Tuloksena on dynaaminen ja ”maanis-depressiivinen” Arson.

On tammikuinen keskiviikko ja iltapäivälehtien ennustama ”lumi-inferno” myllertää Turun kaduilla varsin vaatimattomasti. Humalistonkadun Gongin sisuksissa sen sijaan myllätään illan mittaan ensin Bloodred Hourglassin ja sitten neljän keikan Suomen-kiertueensa aloittavan Harakiri for the Sky’n merkeissä. Mikkeliläisten suorittaessa soundcheckiään siirrymme itävaltalaisten kanssa takahuoneen suojaan puhumaan yhtyeen uudesta pitkäsoitosta, 16. helmikuuta ilmestyneestä Arsonista. 

Kuten yhtyeen aiemmilla levytyksillä, myös Arsonin sävellyksistä, sovituksista ja instrumentaatioista vastaa Matthias Sollak ja sanoituksista pääkaksikon toinen osapuoli J.J. Yhdessä asiassa levy eroaa kuitenkin edeltäjistään. 

– Käytimme äänityksissä sessiorumpalia. En juurikaan pidä muutoksista, ja tämä olikin ensimmäinen kerta, kun edes harkitsimme ulkopuolisen soittajan tuomista studioon. Mutta idea osoittautui onneksi ehdottomasti kokeilemisen arvoiseksi ja avarsi minunkin mieltäni paljon, Matthias toteaa. 

– Aiemmilla levyillämme kaikki rummut on tehty sampleista, ja oikeat kannut toivat paljon lisää dynamiikkaa. Oli todella virkistävää kokeilla oikeaa rumpalia ja saada luonnollinen soundi. Olemme äärimmäisen tyytyväisiä lopputulokseen. 

Studiorumpalina toimi Kerim ”Krimh” Lechner, joka on soittanut muun muassa Decapitatedissä ja Behemothin keikkarumpalina. Tällä hetkellä hän vaikuttaa vakituisesti Septicfleshissä. 

– Kerim on uskomattoman luova rumpali ja sopi myös budjetillemme, sillä hän soittaa kaiken lähes yhdellä otolla sisään, eikä hänen osuuksiaan tarvitse pahemmin käsitellä jälkikäteen, Matthias hehkuttaa. 

– Vaikka seuraava levy siintää vasta jossain hamassa tulevaisuudessa, voin ehdottomasti sanoa, että tulemme käyttämään jatkossakin rumpalia ja oikeita rumpuja. Minun piti vain ensin oppia tämä kantapään kautta. 

Ei-niin-helppoa kuunneltavaa 

Tekstittäjä ja laulaja J.J. jakaa mielipiteeni siitä, että Arson on edeltäjäänsä Traumaan (2016) verrattuna helpommin lähestyttävä ja dynaamisempi kokonaisuus. 

– Trauman tunnelma oli hyvin itsetuhoinen ja masentava, mikä ei tehnyt siitä todellakaan helppoa kuunneltavaa. Ei Arsonkaan toki sieltä helpoimmasta päästä ole. Jos Trauma oli depressiivinen, Arson on maanis-depressiivinen, JJ tuumaa. 

Levyllä käsiteltävät teemat eivät toden totta ole hilpeimmästä päästä. JJ laulaa ”Harakirille tyypillisistä aiheista” eli syrjäytyneisyydestä, vieraantuneisuudesta, rikkoutuneista suhteista ja huumeista. Arsonin lyriikat ovat tekijänsä mukaan aiempaa henkilökohtaisempia ja hyvin elämäkerrallisia. 

– Toisissa biiseissä käsittelen asioita enemmän metaforien kautta, toiset taas ovat hyvinkin suorasanaisia. Esimerkiksi Tomb Omnia on yksi rehellisimmistä ja suorimmista kappaleista, joita olemme tehneet. Jos ei ole ihan täysi idiootti, ymmärtää kyllä heti, mistä kappaleessa on kyse. 

Albumin bonukseksi on äänitetty varsin mielenkiintoinen lainakappale. Siinä missä useimmiten bändit versioivat suuria esikuviaan ja vanhoja klassikoita, Harakiri for the Sky on tarttunut niinkin tuoreeseen ja erikoiseen biisiin kuin brooklyniläisen post-grunge-yhtye Graveyard Loversin vuonna 2013 julkaistuun Manifestoon. 

– Coveria valitessamme kävimme paljon keskusteluja… eli siis dokasimme kaksi iltaa ja esittelimme toistemme suosikkibiisejä, hah! Joukossa oli indietä, post-punkia, waveä, vaikka mitä, J.J. naurahtaa. 

Matthias paljastaa kaksikon lähes päätyneen Placeboon, mutta lopulta valinta osui Graveyard Loversiin. 

– Minua ei kiinnosta coveroida metallibändien biisejä, koska niihin saa harvoin omaa kädenjälkeään. Lisäksi meitä innostaa niin monenlainen musiikki rockista laulaja-lauluntekijäkamaan. Jos biisissä vain on oikeanlainen tunnelma, hyvät sanat ja siihen pystyy tuomaan jotain omaa, se on hyvä. 

Tavoitteena paras lopputulos 

Harakiri for the Sky’n kolmas studioalbumi Trauma sai hyvän vastaanoton niin yleisön kuin kriitikoiden puolesta. Se oli myös ehdolla ”Itävallan Grammyn” eli Amadeus-palkinnon saajaksi. Neljättä levyä työstäessään kaksikko ei kuitenkaan tuntenut ylimääräistä painetta. 

– Ainakaan minä en ajattele asiaa. Totta kai takaraivossa on aina pieni epäilys, mahtaako jengi pitää uudesta musiikista, mutta ne ajatukset täytyy vain pitää kurissa ja keskittyä tekemään omaa juttua. Emme tavoittele suursuosiota vaan teemme tätä puhtaasti musiikin vuoksi. Levy-yhtiön suunnaltakaan ei tule painostusta, joten teemme levyjä sitä mukaa, kun olemme siihen valmiita ja hyviä biisejä on syntynyt tarpeeksi paljon, Matthias sanoo. 

– Olemme vain omia itsejämme ja teemme mitä haluamme. Kehitystä tapahtuu, mitä pidemmälle uramme etenee ja mitä vanhemmaksi tulemme, mutta niin kuuluu tapahtuakin. 

– Tavoitteena on aina saada aikaan paras mahdollinen lopputulos, J.J. komppaa. 

Vuonna 2011 perustettu duo on puskenut levyjä tiuhaan tahtiin. Eikä vauhti tunnu hiipuvan lähitulevaisuudessakaan, sen verran hyvin luovuus kukkii. 

– Joskus biisejä syntyy kaksikin viikossa, mutta on niitäkin aikoja, kun voi mennä kaksikin kuukautta ilman, että syntyy mitään järkevää, Matthias sanoo. 

Millaisissa olosuhteissa tai tilanteissa luovuutenne sitten on yleensä parhaimmillaan? 

– No, minä sävellän hyvin usein humalassa, koska silloin kaikki tulee suodattamattomana ulos eikä ajattele liikaa. Soittaa vain mitä mieleen tulee ja mikä tuntuu hyvältä. Yleensä näin pääsee parhaaseen lopputulokseen. 

– Tälle uudelle levylle minulla esimerkiksi oli yksi biisi, jota olin työstänyt pitkään ja joka oli hiottu periaatteessa valmiiksi, mutta en ollut siihen vieläkään tyytyväinen. Yhtenä iltana tulin kotiin kännipäissäni ja tein siltä istumalta biisin, josta muotoutui kahdessa päivässä Stillborn. Hylkäsin sen vanhan biisin kokonaan. 

Vaivan arvoista 

Miten Harakiri ja sen muusikot ovat vuosien varrella muuttuneet? 

– Ainakin bändistä on tullut isompi osa elämää. Jos aikoo viedä musiikkiuraansa eteenpäin ja kiertää niin paljon kuin me, jossain vaiheessa täytyy tehdä valinta bändin ja muun työn välillä. Ainakin minusta kaikki se on ollut tämän arvoista, Matthias tuumaa. 

– Välillä eteen tulee vastoinkäymisiä ja hetkiä, jolloin ajattelee, että tämä kaikki on aivan liikaa. Mutta pian sitä taas tuntee olonsa mahtavaksi, kun saa tehdä jotain, mistä on aina haaveillut, J.J. toteaa. 

Matthias komppaa ja sanoo kiertueporukan kohdanneen muutamia todella rankkoja tilanteita, mutta ne ovat tehneet keikkakokoonpanosta vain tiiviimmän. Tärkeintä on, että kaikki tulevat toimeen eikä sakki heilu nyrkit pystyssä toistensa kurkussa. 

– Minä ja Matthias olemme tunteneet toisemme kauan, mutta valitsimme kiertuekokoonpanon soittajat taitojen perusteella, emmekä olleet aluksi heidän kanssaan mitenkään läheisiä ystäviä. Onneksi kemiamme ovat kohdanneet ja meistä on tullut hyvin läheisiä, J.J. sanoo. 

Sävellys- tai studiotyöskentelyssä ryhmähenki ja ystävyys eivät kuitenkaan näy, eikä hyväksi todettua kaavaa lähdetä rikkomaan: Matthias hoitaa yhä säveltämisen, soittamisen ja äänittämisen ja J.J. sanoittaa. Keikkamuusikot pysykööt sellaisina, Matthias tuumaa. 

– Hauskuus katoaa heti, jos minun täytyy tehdä kompromisseja. Biisit tulevat sielustani, ja jos joku tulee siihen väliin, homma ei toimi. Jos haluamme tehdä yhteistyötä jonkun kanssa, voimme tehdä niin jonkin toisen bändin puitteissa, mutta ei Harakirissa. Saattaa kuulostaa egoistiselta, mutta niin se vain menee. 

Julkaistu Infernossa 2/2018.