Ennen kuin keskustelumme pääsee edes kunnolla alkuun, Bruce Dickinson kohentaa asentoaan hotellihuoneensa tuolissa ja pyytää silmiin katsoen ja brittiläisen herrasmiesmäisesti virnistäen anteeksi sitä, että hänen edellisestä sooloalbumistaan on kulunut lähes kaksikymmentä vuotta.
– Havahduin jokin aika sitten ajatukseen, että helvetti, toinen stinttini Iron Maidenissä on kestänyt jo 25 vuotta, vielä tavallisen energistä itseään hyväntuulisempi laulaja ihmettelee tuopillinen kahvia kädessään.
Eletään joulukuuta, juttutuokio tapahtuu Suomessa ja ulkona paukkuvat pakkaset, mutta veteraanilaulaja ei anna moisten seikkojen häiritä. Hän on pukeutunut sortseihin ja tulevan sooloalbuminsa teemapaitaan.
Keskustelu kääntyy vielä hetkeksi siihen bändiin, jonka ansiosta istumme nyt vastakkain. Dickinson ei ole ikinä väheksynyt Iron Maidenin merkitystä uralleen. Eikä todellakaan tee sitä nytkään.
– Elämäni olisi voinut mennä hyvin eri tavalla, ellemme olisi kokoontuneet vuonna 1999 Rod Smallwoodin aloitteesta yhteen ja palanneet tauolta, joka vain vahvisti meitä ihmisinä ja ystävinä.
– Olin silloin ja olen yhä sitä mieltä, että maailma tarvitsee Iron Maideniä. En voi silti kieltää, etteikö elämäni olisi voinut olla täynnä ihan eri tavalla hienoja kokemuksia, vaikka olisin keskittynyt soolouraani ja tehnyt muita asioita. Rakastan kuitenkin kaikkea sitä, mitä olemme tehneet Maidenin kanssa, joten tiedän, että tein tuolloin oikean ratkaisun.
Tämän alustuksen jälkeen Dickinson päästää itsensä toden teolla valloilleen ja myöntää olevansa sanoinkuvaamattoman innoissaan siitä, että hänen seitsemäs soololevynsä on vihdoin ja viimein todellisuutta.
– Albumi on odotuttanut itseään niin kauan, että ehdin jo kyllästyä siihen tusinan kertaa, kun kaikki tenttasivat milloin se ilmestyy. Vaikka olihan se hienoa kuulla, että muut odottivat tätä musiikkia yhtä innolla kuin minäkin.
– Nyt kun levy on tehty, minusta tuntuu kuin jonkinlainen pato olisi auennut. Tämän albumin piti tulla juuri nyt. Juuri tässä muodossa. Ei yhtään aiemmin. Eikä yhtään myöhemmin. Ajoitus on juuri oikea. Ihan kuin olisin tehnyt debyyttini. Olen palannut peliin ja tiedän, että tulevaisuudessa tulee tapahtumaan paljon erilaisia hienoja asioita.
Palataan tuleviin hieman myöhemmin. Sitä ennen sukelletaan uuden Bruce-soolon pyörteisiin.
Verkkainen projekti
Monumentaalisen nimen saanut The Mandrake Project ei siis ole syntynyt hetkessä. Dickinson ei kykene olemaan hekottelematta kertoessaan, että jopa kaksi kolmasosaa teoksesta oli valmiina jo vuonna 2014.
Sitten sattui muutamia ”pikkujuttuja”, kuten laulaja asian muotoilee. Hän listaa muun muassa sairastamansa kurkkusyövän ja Iron Maidenin The Book of Souls -tupla-albumin (2015) maailmankiertueineen. Rundia ilmaantui Dickinsonin mukaan koko ajan lisää ja lisää ja lisää, eikä hän ollut asiasta lainkaan pahoillaan.
– Mietin silti koko ajan, että ah, ehkäpä sooloalbumi voisi ilmestyä vuonna 2018. Eihän siihen ole kuin muutama vuosi. Hoidetaan Maiden-kiertueet isolla energialla läpi, minkä jälkeen keskityn askartelemaan tätä albumia, vai mitä?
– Sitten tuli korona ja jumahdimme tyhjän päälle. Pian Maidenin edellisestä levystä oli jälleen ihan liian kauan ja oli aika tehdä Senjutsu-albumi [2021]. Sekin oli tupla. Sitäkin piti juhlistaa ison rundin merkeissä ja Somewhere in Timea [1986] muistellen. Ja kas kummaa, pian olikin kulunut seitsemän vuotta.
Dickinson pohtii, että jotain muuttui pandemian aikana peruuttamattomasti. Asiat liikahtelivat ja loksahtelivat paikoilleen, toiset naksahtelivat irtaalleen ja loittonivat toisistaan. Tämä vaikutti merkittävästi The Mandrake Projectiin.
– Albumi heijastelee paljon sitä, miten koin itseni ja ihmiset ennen poikkeusaikoja ja miten koen asiat nyt. Minulla oli konsepti jo vuonna 2014. Oli albumi tietyllä teemalla ja sen tarinoihin perustuva sarjakuvakirja. Nyt teemat ovat erilaisia ja sarjakuva ilmestyy kahdessatoista osassa, joista kootaan kolme kirjaa. Alun perin sarjakuva oli yhtä levyn kanssa. Nyt ne ikään kuin täydentävät toisiaan ja ovat eri osia samasta ulottuvuudesta.
Muistellessaan levyn alkuperäistä muotoa Dickinson arvelee, että oli aikeissa kirjoittaa vanhan liiton konseptialbumin, jolla olisi ollut mukana kertojaääni, ehkä vieraslaulajiakin, ja erittäin proosallisesti etenevä tarina.
Tästä syystä If Eternity Should Failin lopussa kuullaan kertojaääntä. Kyseessä on Iron Maidenin The Book of Soulsilla julkaistu kappale, joka kuullaan The Mandrake Projectilla nimellä Eternity Has Failed.
– Kun kappaleesta kerran päätyi versio Maiden-albumille, halusin kokeilla, miltä kertojaääni kuulostaisi laulun lopussa, olisiko se ihan typerän kuuloinen juttu, laulaja sanoo ja lohkaisee Maiden-levyn olleen ihan hyvä testialusta.
– Muutin uuden version lyriikoita hieman. Nyt ne ovat hieman lähempänä tämänhetkistä maailmaa. Ja samalla myös lopullista sarjakuvaa. Huomasin kappaleen saaneen vielä lisää syvyyttä. Tämä johtui siitä, etten enää ajatellut albumia väkisin jonkinlaisen tarinan kautta tai miettinyt, sopiiko jokin kappale sen puitteisiin.
Ei siis haittaa, että albumi viivästyi viivästymistään. Sen tekijä suorastaan myhäilee, että kun sarjakuva ja levy erkaantuivat hieman toisistaan, molemmista tuli oikeastaan parempia. Ne vapautuivat kahleistaan.
Levyn kappaleista Resurrection Men kietoutuu eniten sarjakuvan tarinaan. Albumin käynnistävä Afterglow of Ragnarok ei puolestaan olisi voinut olla mukana levyllä, joka oli suunnitelmissa kymmenen vuotta sitten.
– Kun palasimme Roy Z:n kanssa kirjoituspöydän ääreen, Afterglow of Ragnarok ja Many Doors to Hell syntyivät viikon sisällä. Me vain teimme musiikkia miettimättä konseptia lainkaan, Dickinson kertoo.
– Kahdesta viimeisenä syntyneestä kappaleesta tuli kaksi levyn aloitusraitaa. Kun sitten pääsee levyn päättävän Sonatan äärelle, kappaleella onkin yhtäkkiä ikää peräti 23 vuotta. Joten kyllä, tätä albumia on kypsytelty pitkään. En edes muistanut koko Sonataa. Se oli yksi arkistojen aarteista.
Metodinäyttelemistä laulaen
The Mandrake Project alkoi saada toden teolla muotoaan vuonna 2022. Dickinson oli matkustellut spoken word -kiertueellaan pitkin Yhdysvaltoja, ja reissun päätepisteenä oli Roy Z:n asuinpaikka Los Angeles.
Kaikki Dickinsonin sooloalbumit vuoden 1994 Balls to Picassosta asti tuottanut Roy Z sai Dickinsonilta yksinkertaisen oloisen tehtävän: ”Nyt kaivamme esiin kaikki suunnittelemamme kappaleet ja toden totta teemme sen albumin.”
– Roy kokosi minulle cd:n, joka sisälsi kaikki kyhäelmämme vuodelta 2014 ja paljon muutakin. En voinut uskoa korviani, kun sieltä löytyi aiemmin mainitun Sonatan kaltaisia helmiä, jotka olivat vain unohtuneet, Dickinson sanoo.
– Tuleva vaimoni kuuli kappaleen autossa ja ihmetteli, mikä se oikein on ja miksi hän ei ollut kuullut sitä koskaan aiemmin. En voinut kuin kohauttaa olkapäitäni, että biisi oli olemassa jo ennen Tyranny of Soulsia [2004]. Jostain syystä se ei valmistunut tuolle albumille, vaikka se olisi saattanut olla koko levyn paras kappale.
Sävellys sai aikoinaan alkunsa, kun Roy Z näki Gary Oldmanin elokuvan Immortal Beloved (1994). Hän innostui siitä niin paljon, että rynnisti kotiinsa samplailemaan Beethovenin Kuutamosonaattia, pisti samplen loopille, lisäsi taustalle hyvin alkeellisen konerumpukompin sekä kitaroita ja kerroksia, ja näin eteerinen kappale syntyi.
– Se kuulosti niin erilaiselta ja hienolta, etten heti tiennyt, mitä ihmettä sellaiseen sävellykseen voisi kirjoittaa lyriikoiksi, joten päätin improvisoida. Kävelin mikrofonin luokse ja katsoin mitä tapahtuu, Dickinson naurahtaa.
– Ensimmäinen säkeistö syntyi heti. Hetkessä elämällä. Samoin kertosäe. Minulla ei ollut kappaletta kuunnellessani mitään, mihin kirjoittaa sanoja, joten minun oli laulettava ne sanat, jotka päässäni kaikuivat. Pistin vain itseni ihan täysillä musiikkiin, näin kuvia päässäni ja lauloin talteen kaiken, mitä mieleeni tuli.
Nämä lyriikkarivit ikuistettuaan Dickinson tajusi laulaneensa tarinan, joka vertautuu ”ikuisessa pimeydessä” eläneen Beethovenin kokemuksiin. Laulaja ei usko, että olisi tehnyt sellaista tekstiä, jos olisi raapustanut sitä liikaa miettien.
Lähes kymmenminuuttisesta päätösraidasta silminnähden täpinöissään oleva Dickinson muistelee, että kaksikko viilasi nykyversiolle vain yhtä säkeistöä. Lopputuloksena on yksi sävellyksistä, jotka edustavat laulajan mukaan täydellisesti sitä, mitä hän musiikiltaan haluaa. Tämä kuuluu erityisellä tavalla myös siinä, miten hän tulkitsi mittavan kappaleen.
– Melkein koko Sonatan lauluraita on yhtä ja samaa ottoa. Tällaista virtaan heittäytymistä ja eläytymistä ei esiinny kuin silloin, kun musiikki edustaa täydellisesti sitä, mitä koen musiikintekijänä olevani, Dickinson hehkuttaa.
– Samalla hoksasin, että Sonata vaatii puheosuuksia. Saatat huomata, että toistan ne kahdesti. Ensin musiikin soidessa isosti puheosuuksien yllä ja toistamiseen selkeämmin, puheen noustessa musiikin yli. Ensimmäinen osuus on äänitetty improvisoimalla. Siinä kuuluu epävarmuus. Toinen osuus on äänitetty myöhemmin. Siinä kuuluu varmuus.
”Täydellisyys ei ole virheettömyyttä”, Dickinson toteaa viisautta äänessään ja tarkoittaa sitä, että Sonatan kaltainen kappale on niin hyvä kuin on juuri siksi, ettei sitä ole hiottu liikaa.
Improvisoinnin ohella kappaleen ensimmäinen säkeistö on aavistuksen epäsynkassa, eikä levyä ole muutenkaan soitettu tai edes laulettu minkään sortin ”gridiin” täydellistä muotoa tavoitellen. Dickinson arvelee, ettei vastaavaa eläytymistä voi toistaa. Sitä ei voi kopioida. Eikä hetkeen voi ikinä palata.
– Laulaessani Sonatan rivejä en tiennyt, mitä päästän suustani seuraavaksi, joten laulu tulee hiukan jäljessä ja on hieman epävarmaa. Juuri siksi se on niin täydellisen kuuloista. Tuollaisia hetkiä on vaikea vangita tietoisesti.
– Tavoitin tilan, joka muistuttaa metodinäyttelemistä laulamisen muodossa. Kappaleen inspiraationa oli Beethoven, joka oli sokea ja eli täydessä pimeydessä. Lähdin laulamaan kappaletta näkemättä yhtään, mihin olen matkaamassa. Kaikki mikä tapahtui, tapahtui ihan muiden vaistojen varassa.
Vallattomat intoilijat
Edellä kuvattu seikkailullisuus ei kuulosta laulajalta, joka on ollut levyttävä artisti yli neljä vuosikymmentä. Hänenlaisensa luulisi asettuneen jo aikoja sitten aloilleen ja tiettyihin metodeihin.
Dickinson ei seuraile mukavuudenhalun polkuja. Hänen ensimmäinen levytyksensä oli Samsonin toinen albumi Heads On vuodelta 1980, mutta edes lukuisat levyt Iron Maidenin riveissä ja soolobändissään eivät ole laannuttaneet britin intoa.
Laulaja sanoo olevansa yhä tavallaan amatööri, ei niinkään ammattilainen. Ainakaan sanan tylsässä merkityksessä.
– Olen kyllä tehnyt elämäni aikana sellaisiakin levyjä, joiden äänitykset ovat edenneet kuin käsikirjoituksen mukaan eikä minun ole tarvinnut kuin nojata taaksepäin ja laulaa, mikä on omalla tavallaan mukavaa, mutta…
– Minut saa innostumaan eniten se, kun luovuus syntyy hetkessä elämällä ja jotain uutta keksimällä. Kun huomaan laulaessani, ettei suustani ole ikinä tullut sellaista ääntä. Haluan tehdä asioita siksi, että rakastan niiden tekemistä. En halua löytää itseäni turruttavien rutiinien keskeltä.
Juuri tämän vuoksi Dickinson on työskennellyt vuosikymmeniä Roy Z:n eli oikealta nimeltään Roy Ramirezin kanssa. Miehiä yhdistää halu etsiä uusia tapoja ilmaista itseään, eikä kaksikon levyntekoprosessi ole ikinä lukittautunut kaavoihin.
Tuottaja-kitaristi on Dickinsonin mukaan ammattimaisempi kuin hän itse. Muttei liian paljon.
– Roy saattaa keksiä lennosta jonkin idean, äänittää jotain ennenkuulematonta ja epäillä sitten, onko siinä mitään tolkkua. Onnekseni hän on myös sitä tyyppiä, joka ymmärtää samassa hetkessä, että kyllä, se on siinä.
– Many Doors to Hell -kappaleessa kuulee kitarointia ja bongorumpuja, jotka voisivat olla jostain Quentin Tarantinon elokuvasta. Se olen minä soittamassa kitaraa. Ja bongoja! En usko, että monikaan kitaristi olisi mennyt sovituksellisesti niin outoja teitä, mutta Roy ei alkanut toppuutella minua lainkaan.
Jälleen pikkupoikamaisesti intoileva Dickinson hyräilee kappaletta kovaan ääneen ja on vähällä ponnahtaa ylös tuolistaan ilmakitaraa soittaessaan, mutta asettuu sitten kertomaan lisää säveltämästään kappaleesta.
– Kun soitin Roylle biisin demoversiota, huomasin että vahvistimessa on nappi, jossa luki ”tremolo”. Painoin sitä, ja siinä se oli, yksi ainoa soundi sai minut sekoamaan ihan täysin.
– Roy tarttui ideaan ja sävelsimme osion loppuun. Huomasimme, että kappale kuljettaa kuulijan alkuosan jälkeen ihan erilaisiin fiiliksiin, minkä perään lopun raskaampi osa kuulostaa taas aivan hemmetin raskaalta. Uskallan väittää, että tuokin juttu tulee yllättämään aika monet kuulijat, kutittelemaan tavalla, jollaista he eivät odottaneet.
Yllättävät ja kiehtovat yksityiskohdat eivät jää yhteen tai kahteen kappaleeseen. The Mandrake Project on suurten ja iskevien kappaleiden albumi, kyllä, mutta kierrepalloja ja käänteitä riittää.
– Totta puhuakseni en ole kuunnellut levyjäni juurikaan valmistumisen jälkeen, mitä nyt korkeintaan keikkoihin valmistautuessani, mutta The Mandrake Project on jotain ihan muuta, Dickinson toteaa.
– En usko, että olen onnistunut päästämään itseäni näin vapaaksi ja valloilleni millään levylläni. Minullakin on ollut estoni. Joskus aikataulut ovat sotineet kokeilemista vastaan. Joskus olen ollut itse pahin viholliseni. Levyjä on tehty liian kiireellä ja liikaa nypläten. Nyt kaikki vain tapahtui tavalla, jota en ymmärrä itsekään.
Eri keinoja, vahvoja tuloksia
Dickinson ei meinaa pysyä taaskaan tuolissaan, kun hän jatkaa tuottajansa ja ystävänsä Roy Z:n merkityksen korostamista sekä sen luovuuden kemian ylistämistä, joka saa kaksikon albumit syntymään ilman käsikirjoitusta.
Toisena esimerkkinä ”kaoottisista luovuuden yhteentörmäyksistä” Dickinson nostaa esille hieman napakamman kappaleen nimeltä Resurrection Men. Hän kuvailee biisiä eräänlaiseksi tribuutiksi sille, mistä metallissa on kyse.
– Kun vein kappaleen demon Roylle, minulla oli eräänlainen luuranko, jossa oli riffejä, säkeistön hahmotelma ja kertosäkeen ydin, mutta Roy puhalsi biisiin hengen, joka sai sen heräämään eloon.
– Teimme pienen intron. Ja hahmottelimme outroa. Sitten laskin kitarani ja aloimme puhua ensimmäisestä Black Sabbath -albumista. Niistä fiiliksistä, joita kappaleissa kuten Behind the Wall of Sleep ja N.I.B. on. Hehkuttelimme levyn bassosoundia, kunnes Roy nappasi kitaran. Se ei ollut basso, mutta siinä oli ihan naurettavan paksu punottu E-kieli. Roy kohautti olkapäitään ja kysyi, että mitä jos tämä kohta menisikin ihan eri tavalla, eli näin…
Seuraa ilmakitaraesitys. Dickinson imitoi kappaleen riffiä ensin maltillisesti ja lisää sitten äänenpainetta tehdäkseen selväksi, että Roy Z:n käsittelyssä riffi sai vielä muhkeamman ja raskaamman muodon.
– Luulin hetken, että Roy tulee repimään kitarankielen tai ikkunat hajoavat. Tuossa hetkessä oli kyse siitä, miten aggressiivisesti saman riffin voi soittaa hiplaamisen sijaan, laulaja nauraa.
– Kuuntelimme pätkän uudelleen ja sanoin, ettei kukaan tule odottamaan tällaista käännettä. Sen jälkeen innostuin kokeilemaan lauluissani jotain, mitä en ollut tehnyt koskaan aiemmin. Palasimme herkkään introon, improvisoin siihen uudet lauluraidat ja lopulta kappale oli kuin peto todella ovelassa valepuvussa.
Ennen kuin Dickinson ehtii vetää henkeä, hän hyppää albumin nelosraitaan Rain on the Gravesiin ja alkaa kuvailla, miten eri tavalla kyseinen kappale syntyi.
– Minulla ei ollut valmiina mitään konkreettista ehdottaessani Roylle, että eikö olisikin siistiä, jos tekisimme kappaleen, joka olisi raskasta bluesia varhaisen Fleetwood Macin hengessä. Jotain yksinkertaista mutta iskevää.
– Teimme todella yksinkertaisen sointukulun. Sellaisen, joka toimisi vaikka akustista kitaraa näppäilemällä. Roy jatkoi säkeistöön, aloin hyräillä melodiaa sanoilla ”I’ll have to figure out something to sing” ja samassa minulla oli ajatus lyriikoista, jotka kertovat kohtaamisista kohtalon kanssa eri elämäntilanteissa.
Rain on the Gravesin tarinan alkupiste on ”kymmenen tai viidentoista vuoden takana”, jolloin Dickinson oli kutsuttu vieraaksi häihin. Juhla järjestettiin Englannissa samassa paikassa, jonne runoilija William Wordsworth (1770–1850) on haudattu. Häiden lomassa Dickinson löysi itsensä kirkon pihalta Wordsworthin haudan ääreltä.
– Hauta näytti eeppisellä tavalla muinaiselta. Satoi, seisoin paikallani iäisyyksiä ja pohdin, miksi tunnen juuri tässä paikassa tällaista melankoliaa ja jonkinlaista ironiaa, vaikka oikeastaan tuijotan vain kiveä sateessa.
– Mietin, miltä Wordsworthista tuntuisi tietää, että tämä on se, mitä hänestä on jäljellä. Huomasin ajattelevani, mitä kaikki luovan ihmisen työ ja luomukset merkitsevät, kun loppujen lopuksi jäljelle jää vain sateen piiskaama kivi keskellä ei-mitään. Se hetki merkitsi minulle jotain. Ei kenellekään muulle. Vain minulle.
Dickinson kertoo hyräilleensä ajatuksesta syntyneitä sanoja Roy Z:lle, joka alkoi soittaa mukana kappaleeseen alun perin kirjoitettuja sointuja ja keksi niille samalla jatkoa. Näin musiikillinen dialogi synnytti kappaleen.
– Joskus käy niin, ettei mitään tapahdu aikoihin, ja joskus taas näin, että kappale syntyy minuuteissa.
Dickinsonin yhteistyö Iron Maiden -kippari Steve Harrisin kanssa sujuu hyvin eri tavalla. Jo pelkkä kemioiden vertaaminen saa miehen hymyilemään leveästi ja lohkaisemaan sitten tosiasiat suoraan.
– Steve pitää siitä, että kaikki on organisoitua. Kun hän saa jonkin idean, hänellä on heti suunnitelma, miten se toteutetaan, ja sitä suunnitelmaa seurataan pienimpiä yksityiskohtia myöten.
– Minä taas olen Kapteeni Kaaos! Olen ihan Steven vastakohta. Molemmat tyylit toimivat omalla tavallaan. On hauskaa, että kolistelimme sarviamme vuosikymmeniä, ennen kuin vihdoin ja viimein aloin ymmärtää häntä, ja ehkäpä Stevekin alkoi ymmärtää hieman minua. Nyt me jopa osaamme esittää toisillemme oikeita kysymyksiä.
Virnuileva laulaja antaa Maiden-kollegalleen tunnustusta siitä, että Harris ymmärtää tätä nykyä laulajan mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia paremmin kuin ehkä koskaan, mutta ajattelee yhä myös boksin ulkopuolelta.
– Esimerkiksi [Senjutsu-albumin päätöskappale] Hell on Earth on laulusovituksiltaan sellainen, etten olisi ikinä osannut kirjoittaa niin. Onkin todella hyvä, että Steve piti päänsä ja halusi toteuttaa biisin juuri kuten oli suunnitellut.
– Laulun rytmitys on kuin rap-musiikkia, ilman että Steve edes tajusi kirjoittaneensa sellaista. Kuuntele vaikka: ”You dance on the graves who bled for us / Do you really think they’ll come for us? / Knowledge and virtue, taken by lust / Live on the edge of those that you trust.” Se groove on ihan räppiä, ja hyvää sellaista, hah hah!
Perusasioiden äärelle
Kitaristi-tuottaja Roy Z:n ohella uudella albumilla ja sen tulevalla kiertueella ovat mukana rumpali Dave Moreno ja synavelho Giuseppe ”Mistheria” Iampieri, jotka soittivat myös Tyranny of Souls -levyllä.
Iron Maiden -konserteissa pyrojen, rekvisiitan ja jättimäisten screenien keskellä tuhansille ja taas tuhansille ihmisille laulanut Dickinson on lähdössä soolokiertueelle, jolla ei heilutella brittilippua sotilasunivormussa tai haasteta Ed-maskottia kaksintaisteluun. Nyt palataan lähemmäksi rockkeikkojen perusasioita.
– Olen superinnoissani, sillä minähän en ole edes soittanut kaikkien bändikaverieni kanssa livenä, vain levyillä ja studiossa, Dickinson hehkuttelee.
– Tiedän mihin nämä tyypit kykenevät yksilöinä, mutta jos saamme yhdistettyä kaiken sen lahjakkuuden yhdessä soittavaksi bändiksi, niin voi helvetti millaista jälkeä tulemme saamaan aikaan. Tämä tulee olemaan aivan hitonmoinen bändi, johon voin luottaa niin täysin, että voimme vetää kiertueen puhtaasti musiikki edellä.
Toisin kuin Iron Maiden, Dickinsonin soolobändi on monikansallinen. Ison-Britannian ohella jäsenet kokoontuvat yhteen Yhdysvalloista ja Italiasta. Brexit ei siis vaikuta soolobändin tekemisiin ratkaisevalla tavalla.
Seurattuaan artistien kipuilua aiheen tiimoilta Dickinson on vahvasti sitä mieltä, että kiukuttelu on mennyt paikoin liian pitkälle. Oikeiden ongelmien sijaan kyse on ennemminkin mukavuudenhalusta.
– Monille tuntuu olevan hirvittävän vaikeaa tehdä vähän paperitöitä tai hakea viisumia. Mutta hei, ihan yhtä paljon niitä papereita on pyöritelty ennenkin, vaikka Sveitsiin tai Yhdysvaltoihin pääsyn eteen, joten juuri mikään ei ole muuttunut.
– Ainoa rajoitus on, ettei Euroopassa saa viipyä yli 90 päivää puolen vuoden sisään, mikä saattaisi olla ongelma, jos tekisi vaikkapa neljän kuukauden Euroopan-kiertueen. Mutta nyt voi sentään hakea uutta oleskelulupaa.
Brexit-liioittelu on jättänyt alleen ongelman, joka on Dickinsonin mukaan paljon suurempi: maailmalla on yhä vähemmän ja vähemmän kunnollisia keikka-areenoja ja -klubeja.
Tilanne on johtanut myös hänen kiertueensa siihen, että esiintymispaikat voivat tuntua hieman erikoisilta. Suomalaisetkin panivat asian merkille, kun Dickinsonin Suomen-vierailun kerrottiin tapahtuvan Helsingin Kulttuuritalolla.
– Missä ovat kaikki pienet ja keskikokoiset itsenäiset venuet? Minä kerron missä. Ne ovat kadonneet tai tekevät hidasta kuolemaa, koska päättäjät eivät arvosta kulttuuria senkään vertaa kuin ennen, laulaja puhisee.
– Kaikkeen tarvitaan lupia. Kaiken on oltava valvottua. Kaiken pitää olla täydellisen puhdasta. Kaikki tämä maksaa. Ja kaiken päälle kulttuurialaa rokotetaan koko ajan enemmän. Ainoa asia, jota me todellisuudessa tarvitsisimme, on kourallinen paskaisia pubeja joissa soittaa keikkoja, kokea asioita ja elää elämää, aivan kuten aikoinaan.
Seuraavaksi Dickinson naurahtaa, että miten ihmeessä tässä päädyttiin puhumaan lähes politiikkaa. Hän tekee u-käännöksen ja palaa bändinsä kokoonpanoon, josta löytyy myös uutta verta. Tavallaan.
Bändinsä ohella Dickinson antaa erityismaininnan Brendan Duffylle, joka on vastuussa uuden albumin äänittämisestä, miksaamisesta ja masteroinnista. Laulaja sanoo, että Duffy on kuin bändin viides jäsen.
– Aluksi Brendanin piti tehdä vain Atmos-miksaus levystä, mutta hänestä tulikin kuin toinen tuottaja Royn rinnalle. Hyvä puoli tässä oli, että Brendan kokee asiat eri tavalla ja on ihan tolkuton mestari studiotekniikan parissa.
Yhteistyö Duffyn kanssa sujui niin hienosti, että Dickinson antoi studiomaestrolle kunniatehtävän: käydä läpi kaikki aiemmat Bruce-sooloalbumit ja työstää niistä uudet uljaat Atmos-miksaukset.
Kovimpaan tuunaukseen on päätymässä Balls to Picasso. Uudessa versiossa on Dickinsonin mukaan paljon potentiaalia, koska alkuperäisellä levyllä kuultiin aivan jotain muuta kuin sille äänitettiin.
– En edes sanoisi, että Duffy tulee uudelleenmiksaamaan levyn, vaan hän tulee uudelleenluomaan sen, laulaja toteaa ja vertaa prosessia siihen, kun vanhaa elokuvaa restauroidaan filmeistä, joista puuttuu pätkiä tai jopa värit.
– Albumin oli tarkoitus olla paljon raskaampi, mutta tuottaja Shay Baby melkeinpä kastroi sen. Olimme äänittäneet Royn kanssa paljon enemmän kitararaitoja, mutta ne eivät päätyneet lopulliselle miksaukselle, luoja ties mistä syystä. Brendan käy nyt läpi alkuperäiset nauhat ja työstää niistä uuden version.
Vanha koira ja uudet temput
The Mandrake Project ilmestyy maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Tämä haastattelu puolestaan tehtiin joulukuun puolivälissä, ja oli varsin yllättävää kuulla, millaisia suunnitelmia Dickinsonilla oli lehden julkaisun nurkille.
Inspiraatiota huokuvan laulajan helmikuinen matkakohde oli nimittäin Los Angeles ja Roy Z:n studio.
– Olen jo saanut ison nipun keskeneräisiä kappaleita ja kaikenlaisia muita ideoita Roylta, ja helmikuussa menen Kaliforniaan katsomaan, josko meillä olisi käsissämme albumillinen uutta materiaalia. En halua kiirehtiä mitään, mutta jos luovat voimat jylläävät näin raivoisasti, en todellakaan halua pidätellä vaan antaa musiikin tulla ja katsoa, millaisen hirviön onnistumme seuraavaksi luomaan.
Jos tämä ei tee tarpeeksi selväksi, ettei Dickinson ole aikeissa antaa itsensä naavautua edes 65 ikävuoden tuolla puolen, niin laulaja lyö varmuuden vuoksi lisää pökköä pesään.
– Alan kieltämättä olla sen verran mukavuudenhaluinen, että mielessäni on käynyt jopa sellainen pöyristyttävä ajatus, että asettuisin aloilleni, hankkisin vaikka kissan ja viettäisin enemmän aikaa kotona kuin kiertueella.
– Sitten innostun jostain. Ja taas mennään. Sitten tulee seuraava asia. Nyt se on tämä albumi, sitten sitä seuraava kiertue, seuraavaksi saattaa tulla toinen sooloalbumi, tai vaikka Iron Maidenin seuraava levy, ja haluan tehdä yhä puhekeikkoja. Mielessäni pyörii koko ajan sata asiaa ja minä todellakin haluan tehdä ihan kaikkea, vielä tässäkin iässä.
Bruce Dickinson kiertää maailmaa laulamassa lukemattomille ihmisille. Hän on melkoinen tarinaniskijä, jolla on mittaamattomasti elämänkokemusta. Dickinson lentää omaa lentokonettaan. Hän on peitonnut syövän. Tuntuu ettei mikään voi pysäyttää tätä itsevarmaa ja sanavalmista miestä, joka on kokenut elämässään lähes kaiken.
Onko olemassa tilannetta, jossa Bruce Dickinson olisi epävarma itsestään?
Kysymys saa miehen vaikenemaan hetkeksi ja arvuuttelemaan vastaustaan. Hetken aikaa vaikuttaa siltä, ettei hän keksi mitään erityisen tukalaa. Sitten Dickinsonin naamalle leviää harvinaisen itseironinen virne.
– Muodolliset juhlat, kaikenlaiset gaalat ja erilaiset seremoniat, joissa on virnuiltava ventovieraille. Se, kun on vaihdettava kuulumisia kuin tuntisi ne ihmiset ja kuultava selkääntaputteluin miten hieno tyyppi on, saa minut toivomaan, että olisinpa kotona vaimoni kanssa katsomassa televisiota verkkareissa ja ylisuuressa T-paidassa.
– Nykyään osaan edustaa vähän paremmin. Vaimonikin on rohkaissut minua pitämään joskus väreiltään matsaavia vaateparsia. Joten kuka tietää, ehkä vanha sekarotuinen piskikin voi oppia uusia temppuja?
Julkaistu Infernossa 2/2024.