Tämän herran kanssa riittäisi juteltavaa vaikka koko päiväksi, mutta aloittakaamme nykyhetkestä.
Uusin Ross the Boss -nimeä kantava teos Born of Fire ilmestyi maaliskuun alussa, ja Friedman haluaa tehdä yhden asian selväksi heti alkuunsa: kyseessä on oikea bändilevy eikä mikään sooloalbumi.
– Kirjoitimme ja äänitimme sen yhdessä bändinä, minkä kuulee mielestäni lopputuloksesta.
Mies ei säästele sanojaan tai peittele innostustaan albumista vaahdotessaan.
– Kappaleet ovat todella vahvoja. Sovitukset ja koukut ovat aivan upeita! On monta biisiä, jotka voisi aivan hyvin julkaista singlenä.
– Uskon vahvuuden johtuvan ainoastaan siitä, että olemme toimineet tiiminä ja paiskineet hurjasti töitä. Olemme soittaneet tässä kokoonpanossa kaksi ja puoli vuotta ja vetäneet hitosti keikkoja. Teemme kaiken yhdessä ja olemme mahtava porukka.
Kitaristilla on pitänyt kiirettä, sillä edellinen miehen nimeä kantavan bändin albumi By Blood Sworn ilmestyi alle kaksi vuotta sitten.
– Kierrämme huhtikuussa Eurooppaa, ja kiertueen toteutumisen ehtona oli, että meillä olisi uusi albumi pihalla silloin.
Kuten valitettavan hyvin tiedämme, viime aikojen tapahtumat ovat aiheuttaneet melkoisia mullistuksia bändien keikkasuunnitelmiin. Myös Ross the Bossin kevääksi buukattu kiertue on siirretty myöhempään ajankohtaan.
Helmikuun loppupuolella Bossia jututtaessani tuskin kukaan olisi osannut aavistaa, mitä tuleman pitää.
– Kaksi vuotta on todella lyhyt aika, eikä minulla ollut tarpeeksi materiaalia uutta levyä varten! Kysyin bändiltäni, Mike LePondilta, Marc Lopesilta ja muilta kavereiltani, olisiko heillä mitään materiaalia.
– Lopulta meillä oli valmiina kasa biisejä. Toisen bändini Death Dealerin kitaristi Stu Marshall lahjoitti meille vielä yhden kappaleen, Maiden of Shadowsin. Painoimme kovaa duunia sovitusten kanssa, ja Marc työskenteli todella tiiviisti sanoitusten ja laulujen parissa. Levystä tuli aivan mahtava! Osuimme suoraan maaliin, kitaristi nauraa.
Maineestaan ja menneisyydestään huolimatta Ross the Bossilla ei ole järjettömän massiivista faniarmeijaa, joskin kannattajat lienevät sitäkin uskollisempia. Uusi albumi sinkkubiiseineen on otettu vastaan avosylin, ja kippari itse uskoo sen olevan uusi alku.
– Denied by the Crossin musavideota katsottiin ensimmäisen viikon aikana lähes satatuhatta kertaa! Toisaalta en välitä tuollaisista luvuista, eikä minun tarvitse kuulla ihmisiltä, olenko onnistunut, sillä tunnen musiikkini.
– Keikkamme ovat äärimmäisen tiukkoja, ja meillä on todella hyvä maine livebändinä. Sweden Rockia järjestävä tyyppi sanoi, että olemme festivaalitappajia!
Omakehusta huolimatta Friedmanin asenteesta löytyy myös aavistuksen verran tervehenkistä nöyryyttä…
– Asiat liikkuvat nyt oikeaan suuntaan. Todella kova työ palkitsee tekijänsä! Jopa minunlaiseni tyyppi, jolla on pitkä ura punkin ja metallin parissa, joutuu tekemään kovasti töitä. Jos emme tee hitosti duunia, löytyy aina joku muu, joka tekee!
…mitä iloa ei valitettavasti kestä pitkään.
– Kukaan ei paiski duunia kovempaa kuin minä ja bändini, eikä kukaan soita paremmin kuin minun bändini!
– En ole egoistinen kitaristi, joka seisoo valokeilassa yhdellä puolella lavaa pitäen etäisyyttä muihin. Sellainen on hevonpaskaa! Menemme lavalle yhdessä, hoidamme homman kotiin tiiminä, ja juuri siksi olemme niin vahvoja.
Oman tiensä kulkija
Haastattelua ehtii kulua peräti kahdeksan minuuttia, ennen kuin kumpikaan osapuoli mainitsee välttämättömän pahan: Manowarin.
Boss bändeineen näyttää vetäneen Amerikan-kiertueellaan varsin Manowar-painotteista settilistaa. Onko yleisön reaktiossa suurta eroa, kun vertaillaan metallikuninkaiden ajattomia klassikoita ja Ross the Boss -bändin omia veisuja?
– Ei oikeastaan! Uudet biisit on hyväksytty todella hyvin. Viimeiset kahdeksan keikkaa meillä oli setissä kolme uutta biisiä. Emme olleet tehneet vastaavaa koskaan aiemmin!
– Meillä on nyt itsevarmuutta soittaa noita biisejä, sillä ihmiset tahtovat kuulla niitä. Tietysti fanit haluavat aina kuulla myös Manowar-klassikoita, mikä on mahtavaa. Se musiikki on ollut olemassa 80-luvulta lähtien, eikä sen merkitystä voi kiistää.
Friedman kertoo soittavansa vanhoja biisejä mielellään. Se on hänelle kunnia-asia.
– Bändini vetää biisit todella hyvin, ja minulla on nyt hauskempaa kuin todella pitkään aikaan!
Kysyn, onko kitaristi halunnut vetää selkeän rajan menneisyyden ja nykyhetken välille sen sijaan, että veivaisi vain Manowar-henkisiä biisejä toisella nimellä.
– En ole koskaan halunnut kieltää menneisyyttäni. Uuden albumin Maiden of Shadows voisi aivan hyvin olla Manowarin biisi!
Mies kertoo, ettei halua silti ratsastaa vanhan bändinsä kustannuksella ja soittaa ainoastaan samoja battlehymnejä vuodesta toiseen.
– En halua jäädä hautomaan menneitä, sillä en ole sellainen. Muussa tapauksessa The Dictatorsia tai Manowaria ei olisi ikinä perustettu! Olen aina halunnut kehittyä musiikillisessa mielessä ja pysyä tuoreena.
– En ole missään nimessä unohtanut juuriani, mutta olen kulkenut eteenpäin.
Friedmanin aika tuskin käy pitkäksi, sillä savottaa riittää muuallakin kuin miehen nimikkobändin parissa.
– Viimeistelimme juuri Death Dealerin kolmannen albumin, joten olen ollut tänä vuonna aika hemmetin kiireinen! Albumi on valmis kansitaidetta myöten, mutta emme vielä tiedä, milloin pistämme sen ulos. Juuri nyt meidän täytyy löytää levy-yhtiö, joka todella haluaa meidät. Keikkojakin on jo buukattu, joten kaikki on aika lailla valmista!
Eikä siinä vielä kaikki.
– Aiomme kiertää Ross the Boss -bändin kanssa aivan hitosti. Uskon, että pääsemme pitkälle tämän uuden levyn siivillä, kunhan yhä useampi ihminen kuulee sen.
– Myös alkuperäinen The Dictators on jälleen kasassa! Soitamme ja äänitämme taas. Katsomme, mitä tapahtuu.
Punkkarista metallisoturiksi
Vanhojen kaivelu saa alkaa, ja historiaa tällä miehellä totisesti riittää. Tätä nykyä 66-vuotias Friedman oli uransa alussa hädin tuskin täysi-ikäinen.
– Elettiin vuotta 1973 New Yorkissa, ja se oli todella villiä aikaa! Soitin bändissä, jonka nimi oli Total Crud! Friedman naurahtaa pilkallisesti.
– No, nimestä huolimatta emme olleet täyttä moskaa. Olimme ihan hyvä bändi!
Friedmanin kaveri Andy Shernoff kuului yhtyeen faneihin ja ehdotti kitaristille eräänä päivänä, että miehet perustaisivat oman bändin.
– The Dictators oli syntynyt. Löysimme rumpalin ja toisen kitaristin, teimme demon, pääsimme CBS:n listoille ja ammattimainen musiikkiurani sai alkaa.
Yhtye julkaisi debyyttilevynsä Go Girl Crazy! vuonna 1975. Kyseinen julkaisu komeilee nykyisin Rock ’n’ Roll Hall of Famen seinällä.
The Dictators jäi tauolle kolmen albumin jälkeen, mutta Friedmanilla suuret kuviot olivat vasta edessä.
– Manageri Sandy Pearlman ehdotti minua ranskalaisen Shakin’ Street -yhtyeen kitaristiksi. Lensin seuraavana päivänä Pariisiin, ja bändin tyypit rakastuivat minuun! Liityin bändiin, teimme levyn ja pian olimme jo Black Sabbathin lämppärinä Englannissa!
Tuohon aikaan metallijätin nokkamiehenä toiminut Ronnie James Dio halusi esitellä Friedmanille yhtyeensä basso- ja pyroteknikkona toimineen miehen. Tyypin nimi oli Joey DeMaio.
– Ajattelin, että ihan sama, mitä Ronnie käskee minun tehdä, teen sen! Friedman nauraa.
Friedmanista ja DeMaiosta tuli ystäviä, ja pian myös he päättivät pistää hynttyyt yhteen uuden bändin muodossa.
– Kuten hyvin tiedät, se bändi oli Manowar.
Kitaristin kaveri Bob Curry johti EMI:n A&R-osastoa New Yorkissa ja hoiteli Manowarin yhtiön listoille.
– Kukaan muu ei halunnut Manowaria – en todellakaan tiedä miksi!
Curry otti Manowarin siipiensä suojaan ojentaen bändille budjetin ja tarvittavat välineet. Manowar oli valmis ratsastamaan kohti mainetta ja kunniaa. Friedmanin osalta touhu loppui kuitenkin ennen aikojaan.
– Olin mukana kuudella levyllä aikavälillä 1982–1988. Viimeinen albumini oli Kings of Metal, jonka jälkeen sain potkut.
DeMaio totesi Friedmanille, että kitaristin on tullut aika lähteä. Friedmankaan ei halunnut jäädä osaksi bändiä, joka ei hänen mielestään toiminut kuten pitää.
– Olin ulkona bändistä ennen kuin Kings of Metal julkaistiin, mikä on todennäköisesti toiseksi typerin päätös koko rockmusiikin historiassa! Ensimmäinen on Mick Taylorin eroaminen The Rolling Stonesista, ja toinen on se, kun Joey DeMaio erotti partnerinsa juuri ennen Manowarin suurimman albumin julkaisua. Sen vuoksi kesti kuusi vuotta, että bändi sai seuraavan albuminsa tehtyä!
Todettakoon, että Manowarin seitsemäs albumi The Triumph of Steel ilmestyi ”vain” neljä vuotta myöhemmin, syksyllä 1992.
Millaiset asiat johtivat erottamiseesi?
– Eriävät mielipiteet. Minä olin fiksu New Yorkin katujen kasvatti, joka tiesi liikaa. Joey halusi päättää aivan kaikesta, hän kun on varsinainen kontrollifriikki. Hän kertoo ihmisille mitä sanoa ja miltä näyttää, ja minä taas en kuuntele sellaisia käskyjä. Hän tiesi vallan hyvin, etten ota paskaa niskaan keltään!
– Totesin, että ihan sama. Jos hän haluaa bändin itselleen, pitäkööt hyvänään. En aloittanut musiikin soittamista ollakseni tyytymätön. Haluan olla iloinen ja tehdä omaa juttuani.
Näin ollen Friedman päätyi jättämään Manowarin, tai pikemminkin häntä pyydettiin jättämään se.
– Ehkä oli jo korkea aika… Juuri ennen bändin suurinta levyä! Mikä mahtava päätös, mies toteaa sarkastisesti.
Kitaristin puheista ja äänensävystä voi tulkita aavistuksen verran katkeruutta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Millaiset välit sinulla on Manowariin nykyisin?
– Ei minkäänlaiset. Ehei. Ei mitään.
Vastausta seuraa pitkä ja vaivaantunut hiljaisuus. Lienee parempi siirtyä valoisampiin puheenaiheisiin.
Molemminpuolista arvostusta
Manowarin asemaa genrensä uranuurtajana on turha vähätellä, mutta Bossin saavutukset eivät suinkaan jää siihen.
– En ole katsonut taakseni sen jälkeen, kun sain ensimmäisen levytyssopimukseni vuonna 1975! Voin muistella ylpeänä tuota nykyään jo ikonista levyä, jonka Uncut-musiikkilehti arvioi kaikkien aikojen parhaaksi amerikkalaiseksi punk rock -albumiksi!
Friedmanissa saattaa olla hieman pullistelijan vikaa, mutta ainakin hän on omistautunut työlleen aidosti.
– Soitan jokaisen keikkani kuin se olisi viimeiseni, mikä ei ole sinänsä kovin kaukaa haettua. Jokainen keikka, jonka soitan, ja jokainen fani, jonka tapaan, ovat minulle kaikki kaikessa. Minun täytyy olla mukava ja vetää täydestä sydämestä joka ilta.
Kitaristi ei halua olla artisti, joka tarjoaa maksullisia meet & greet -paketteja ja nyhtää kannattajiltaan pätäkkää kaikesta.
– En pidä faneja itsestäänselvyytenä. Kättelen ja halaan heitä, jakelen plektroja ja nimmaroin kaiken, mitä eteeni tuodaan. En ole niitä tyyppejä, jotka pyytävät kaikesta sellaisesta rahaa. Musiikin merkitys on minulle rahaa suurempi. Tietysti olisi kivaa, jos olisi enemmän rahaa, mutta sitä voi aina tienata lisää.
Kysyn Friedmanilta, mitä hetkiä uransa varrelta hän ei unohda koskaan. Kärkipaikkaa pitää työskenteleminen Orson Wellesin kanssa – ohjaaja- ja näyttelijälegendan puhetta kuullaan Manowarin debyyttialbumin Battle Hymnsin (1982) kappaleessa Dark Avenger.
– Toinen aivan upea juttu oli The Hall of Heavy Metal Historyyn nimittäminen ja Heavy Metal Ambassador -palkinnon saaminen kymmenientuhansien ihmisten edessä Wackenissa pari vuotta sitten.
Ei työ vaan elämäntapa
Friedmanin kaltaiselta metallimusiikin hyviä ja huonoja aikoja nähneeltä konkarilta täytyy tietysti kysyä, mitä mieltä mies on genren nykytilanteesta.
– Internet on tuhonnut koko bisneksen täysin! Musiikin saa nettiin kaikkien saataville, mutta mikään bändi ei myy enää kuutta miljoonaa levyä. Kukaan ei tee enää samanlaisia rahoja pelkällä levymyynnillä. Meidän täytyy myydä paitoja ja toimia vaatekauppiaina!
Internetiä lukuun ottamatta Boss on hyvin tyytyväinen siihen, miten metallimusiikki voi vuonna 2020.
– Vanhat bändit kuten Judas Priest, Saxon ja Iron Maiden ovat todella vahvoilla… Mutta Manowar ei, totta puhuakseni! Minulla ei ole hajuakaan, mitä heillä on meneillään! Onneksi en ole enää vastuussa siitä! Friedman nauraa.
– Vanhalla metallilla menee hyvin ja metalliskene on vahvoilla, sillä koko ajan yhä useampi löytää tämän musiikin. Genren suunta on vain ylöspäin! Se on koko ajan suositumpaa, ja ihmiset käyvät keikoilla koko ajan, mikä on mahtavaa.
Kerron Friedmanille, että mielestäni maailman paras livebändi on juuri Iron Maiden.
– He ovat aivan mahtavia, tiedän. Mutta me aiomme haastaa heidät!
Totta kai he aikovat. Entä uudempi sukupolvi, löytyykö sieltä minkäänlaista potentiaalia?
– En pysty mainitsemaan bändejä nimeltä vaikka haluaisin, sillä en kuuntele musiikkia. Olen liian kiireinen oman musiikkini parissa!
– Meillä on usein lämppäreinä mahtavia nuorempia bändejä, mutta en muista niiden nimiä. Minun täytyy varmaan paneutua asiaan ja kirjoittaa niitä ylös, sillä minulta kysytään asiasta kaiken aikaa. En halua vaikuttaa siltä, ettei minua kiinnosta, mutta en vain oikeasti tiedä!
Lopuksi kysyn, mikä on pitänyt Friedmanin kitaran varressa lähes puoli vuosisataa. Miehen vastaus on kuin suoraan Manowarin sanoituksista.
– Päässäni on ajatus, etten voi hävitä. En halua hävitä, ja jos lopetan, häviän. Luovuttaminen ei tule kysymykseenkään!
– Jatkan kunnes se ei ole enää fyysisesti mahdollista, ja siihen on toivoakseni vielä hyvin pitkä aika! Olen ikäisekseni melko terve ja hyväkuntoinen, ja niin kauan kuin voin jatkaa soittamista ja hyvän musiikin tekemistä, aion tehdä niin.
Julkaistu Infernossa 4/2020.