Dark Tranquillity ja In Flames ovat nähneet yli 30 vuoden aikana paljon. Kymmeniä maita ja satoja kaupunkeja kaikissa maailmankolkissa. Yhtyeiden nykyiset ja entiset jäsenet ovat kokeneet kirjaimellisesti koko maailman.
Tästä huolimatta kohtaamme Göteborgissa, kaupungissa, jossa The Halo Effectin laulaja Mikael Stanne, basisti Peter Iwers ja rumpali Daniel Svensson sekä kitaristit Niclas Engelin ja Jesper Strömblad ovat kasvaneet.
Kokeneet muusikot tietävät, mitä maailmalla on tarjota, mutta Göteborg on silti heidän kotinsa.
– Kun kasvoin täällä, olin täysin varma, että häivyn heti täysi-ikäistyttyäni enkä todellakaan tule ikävöimään tätä paikkaa, Iwers naureskelee tyypilliselle nuorelle kotiseutuvihalle.
– Halusin elää Amerikassa. Tai Englannissa. Tai ihan missä tahansa muualla. Kun aloimme kiertää, huomasin aika pian, että hei, Göteborg ei olekaan hassumpi paikka. Ruoho ei ollutkaan vihreämpää merten toisella puolen. Sisäistin, että minulla on täällä paljon tärkeitä ihmisiä, ja lopulta he ovat se asia, joka tekee kodista kodin.
Ulkomailla jokaisesta kaupungista kaiken irti ottava Stanne hymyilee vieressä, että häneltä tivataan usein, missä hän asuisi, mikä on paras keikkakaupunki ja missä on parhaat oluet. Vastaus on usein kysyjälle pettymys.
– Kun olen reissussa, haluan kokea kaikenlaista, mutta kotona minulle merkitsevät eniten perhe ja tietynlaiset mukavuudet – kuten se, että Göteborg on verrattain turvallinen paikka ja täällä on kaikki todella lähellä.
– Kotini, nämä ravintolat, keikkapaikat, studiomme ja treeniksemme ovat kaikki muutaman kilometrin säteellä. Voisin asua muualla vuoden tai pari, mutta juureni ovat täällä, ja niin asia on ollut aina.
Saman kadun varrelta
The Halo Effectin kaikki jäsenet ovat saavuttaneet 50 vuoden komean iän – lukuun ottamatta ”pikku-Danielia”, kuten bänditoverit rumpalia kutsuvat, joka on muutaman vuoden muuta porukkaa nuorempi.
– Teininä muutama vuosi merkitsi paljon, ja koska olin neljä vuotta nuorempi kuin Mikael, hengailin usein hänen pikkuveljensä kanssa. Vakoilimme veljiämme, kun he soittivat jossakin kellarissa, Svensson hekottelee.
– Tämä oli aikaa ennen myöhempiä bändejämme. Kuuntelimme, kun tyypit soittivat kovaäänistä meteliä ja huusivat päälle. Se tuntui hirveän vaaralliselta, ja tietysti samaan aikaan kiehtovalta. He olivat niitä vanhempia kovia jätkiä ja me taas ärsyttäviä sisaruksia, jotka pääsivät mukaan äidin pakottamana.
Svensson kertoo kopioineensa Stannen Metallica-kasetteja salaa tämän pikkuveljen kanssa. Pian nuorempi kaksikko yritti haalia haltuunsa kaiken mahdollisen uuden metallin.
Samaan aikaan hieman varttuneemmat pojat hengailivat nuorisotaloilla. Tänä päivänä he nimeävät ”nuokkarit” tärkeimmäksi osaksi Göteborgin tuon ajan nuorisokulttuuria ja lisäävät, että niiden lakkauttaminen on iso syy siihen, että kaupungissa esiintyy tätä nykyä paljon nuorisorikollisuutta ja jengiytymistä.
– Tapasin Niclasin ensimmäistä kertaa, kun hän soitti Sarcazm-nimisessä bändissä jossakin frölundalaisessa nuorisotalossa. Veljeni Anders soitti samassa tapahtumassa, Iwers muistelee ja nauraa sitten pitäneensä Niclasia coolina, koska hänellä oli niin pitkä musta tukka.
– Aloin hengailla samaisen Andersin kanssa ollessani 15-vuotias, ja hänen kauttaan tutustuin oikeastaan kaikkiin tuleviin Dark Tranquillityn, In Flamesin ja At the Gatesin tyyppeihin. Me kaikki asuimme muutaman kilometrin säteellä samalla Göteborgin esikaupunkialueella, Stanne jatkaa.
Engelin vahvistaa, että tutustuminen oli tosiaan helppoa: kaikki asuivat yhden ja saman bussilinjan varrella, ja aina kun bussi kulki keskustaan kohti keikkoja, porukka alkoi tunnistaa toisensa eikä yhteisiä keskustelunaiheita tarvinnut miettiä.
Judas Priestiä seurasi Iron Maiden, Iron Maideniä Metallica ja Metallicaa Slayer, mutta kun alamme pelata peliä, jossa kaikkien pitää heittää yhteen ääneen bändejä, jotka räjäyttivät pankin, kaksi nimeä toistuu: Kreator ja Rush.
– Metalli muuttui ihan hirvittävää tahtia. Alle parikymppisinä nuorina miehinä etsimme tietenkin koko ajan äärimmäisempää ja äärimmäisempää musiikkia, emmekä itsekään meinanneet pysyä kyydissä, Stanne sanoo.
– Tompa [At the Gates -laulaja Tomas Lindberg] oli aina askeleen edellä uusissa jutuissa. Hänen Grotesque-bändinsä tuntui todella hurjalta ja saatanalliselta, ja tuntui ettei heidän kanssaan olisi saanut edes hengailla. Tyypeillä oli jo teineinä mustat nahkatakit, niittejä kaikkialla ja ristejä väärinpäin kauloissaan. He hehkuttivat Bathorya ja sen sellaista.
Seuraa pitkä naurunremakka, kun Iwers muistuttaa, että pahaperseisimmätkin nuoret olivat todellisuudessa ihan lapsia, ja erityisesti hänen ja Andersin äiti sai toimia usein kuskina, kun nuoria hevareita vietiin kauemmaksi keikoille.
– Siitä syntyi nopeasti oma porukka, kun metallibändit soittivat jumppasaleissa ja nuorisotaloissa. Kilpailtiin siitä, kuka soittaa rajuinta metallia ja aiheuttaa eniten hirvitystä ei-niin-metallisessa yleisössä, basisti sanoo.
– Oli helvetinmoinen onni, että meitä metallinkuluttajia asui niin paljon lähekkäin, koska ei kulunut aikaakaan, kun aloimme perustaa bändejä, lisää bändejä ja vielä lisää bändejä. Olimme ulkopuolisia, jotka etsivät omaa juttuaan, ja jos sitä ei olisi löytynyt metallista, luovuus olisi voinut purkautua vaikka turhautuneeseen pahantekoon.
Engelinin mukaan kyseinen vaihe oli innokkaille nuorille erittäin tärkeä. He löysivät samanhenkistä porukkaa, ja se, että keikoilla saattoi olla ainoastaan 30 henkeä moshaamassa, vain nostatti undergroundin yhteenkuuluvuuden tunnetta.
– Oli ihan tuurista kiinni, kuka tarttui mihinkin soittimeen tai päätyi soittamaan kenenkin kanssa. Jossain rinnakkaisissa todellisuuksissa on varmasti erilaisia versioita In Flamesistä, At the Gatesistä, Dark Tranquillitystä ja monista muista tällä seudulla syntyneistä bändeistä. Kukin meistä olisi voinut päätyä ihan mihin tahansa niistä.
Stanne antaa konkreettisen esimerkin, miten sattumankaupalla hänenkin bändinsä kasattiin.
– Asuimme Niklasin [Sundin, Dark Tranquillityn ex-kitaristi] kanssa lähimpänä toisiamme, joten harjoittelimme tietysti yhdessä.
– Anders [Jivarp] pelasi futista ja oli fyysinen tyyppi, joten ajattelimme, että hän jaksaa soittaa rumpuja. Martin [Henriksson] oli iso kaveri, jolla oli paksut sormet, joten hän oli tietenkin basisti. Yksi laulaja teki meille oharit, ja kun mietimme korvaajaa, tajusimme että Andersilla [Fridén] on pisin tukka, joten hän sopi laulajaksi. Siinäpä se!
Ulos muiden keksimistä lokeroista
Vauhti oli kovaa. Dark Tranquillity julkaisi Skydancerin (1993), In Flames Lunar Strainin (1994) ja At the Gates The Red Is the Sky Is Oursin (1992). Moni haluaisi varmasti kuulla tarinan valtavan visionäärisestä skenestä. The Halo Effect -porukka pitää kuitenkin ajatusta määrätietoisuudesta huvittavana.
Milloin kuulitte ensimmäisen kerran puhuttavan ”Göteborg-soundista”, jonka piiriin kaikki nämä bändit luetaan?
– Debyyttiemme ilmestymisen aikoihin luin jostain lehdestä, että on olemassa tällainen asia kuin Göteborg-soundi ja meidän kaikkien bändit kuulostavat siltä, ja olin heti, että mitä helvettiä, Stanne hymähtelee olutta hörppiessään.
– Homma meni yksinkertaisesti niin, että Göteborgissa oli paljon nuorisotiloja, joihin pakkautui erilaisia teinejä. Osa piti metallista, kaikki pitivät kaljasta, osa perusti bändejä ja osa alkoi kirjoittaa musiikista. Sitten tuli zinejä ja myöhemmin musiikkilehtiä, kaikki piti jotenkin lokeroida ja kas, Göteborg-soundi oli syntynyt.
Porukka pohtii, etteivät samaan genreen luetut bändit kokeneet kuulostavansa samalta, mutta toimittajien keksimästä Göteborg-skenestä oli myös hyötyä. Ei tosin siinä mielessä kuin fanit saattaisivat ajatella.
– Se, että meidän sanottiin kuulostavan toisiltamme, takasi ainoastaan sen, että halusimme kahta kauheammin kehittää musiikkiamme mahdollisimman kovalla tahdilla, Stanne toteaa ja tulee muiden nyökytellessä siihen tulokseen, että ilman lokerointia samat bändit olisivat saattaneet tehdä useampia alkuaikojensa tyylisiä levyjä.
Täysin jyrkästi nelikko ei bändejä yhdistäviä elementtejä tyrmää. Engelin mainitsee kasarihevityyliset duurit melodioissa, ja Iwers muistuttaa Fredrik Nordströmin äänittäneen kaikkia mainittuja bändejä Studio Fredmanillaan.
Stanne jatkaa kertomalla nähneensä Dark Tranquillityn The Gallery -albumin (1995) aikoihin mainoksia, joissa listattiin bändejä ja perässä luki ”…playing true Gothenburg death metal”, mikä tuntui heti oudolta.
– Jouduin puhumaan toistuvasti siitä, miten se ”soundi” syntyi ja ihmettelin aina ääneen, että kenen mielestä The Gallery, [At the Gatesin] Slaughter of the Soul ja [In Flamesin] Jester Race muka kuulostavat samalta. Aina kun näimme eri bändien tyyppien kanssa, aihe nousi esille, ja kyllä kuvio johti siihen, että yhtyeiden evoluutio sen kuin kiihtyi.
Evoluutiota todellakin tapahtui. On hurjaa ajatella, että Dark Tranquillity eteni The Gallerystä synavetoiseen Haveniin viidessä ja In Flames The Jester Racestä (1996) moderniin Reroute to Remainiin kuudessa vuodessa.
Runsaat kokeilut veivät niin sanotun Göteborg-skenen bändejä eri suuntiin. Niiden jäsenet alkoivat kiertää maailmaa, innostuivat muistakin musiikkityyleistä kuin metallista ja kartuttivat ikää.
– Puhun varmasti kaikkien puolesta kun sanon, että In Flamesiä ja Dark Tranquillityä yhdisti ajatus, ettemme koskaan halunneet kuulostaa keltään muulta, muttemme liikaa myöskään itseltämme, Engelin sanoo miettiessään sitä, miten nopeasti metallin ulkopuoliset vaikutteet tulivat mukaan kuvioihin.
– Jos yhteisistä vuosistamme nuorisotaloilla aikaa tuhlaamassa – kuten vanhempamme asian muotoilivat – oli jotain hyötyä, niin ainakin se, että räjäytimme kaikki suosikkibändimme auki niistä keskustellessamme. Ne tuhannet nörttitunnit osoittivat meille, että bändillä kuin bändillä saa olla oma juttunsa, ihan kuten AC/DC:lla on omansa.
Bändejä yhdisti myös valtava uteliaisuus ja into erilaisia musiikkityylejä kohtaan, kun ovet maailmalle alkoivat aueta. Into välittyi kuulijoille asti, ja vuosien kuluessa keikkayleisöt kasvoivat.
– Alkukankeuden jälkeen kaikki eteni nopeasti. Suurin osa meistä lähti kiertueille emmekä juuri tavanneet vuosikausiin, mutta 2000-luvun puolivälissä näimme yhtäkkiä usein toisella puolella maailmaa, Stanne sanoo.
– Se oli aika epätodellista! Ensin olimme viisitoista, parikymmentä teiniä jostain Göteborgin lähiöstä, ja seuraavassa hetkessä me kaikki soitimme samoilla festareilla Japanissa tai Saksassa tai Yhdysvalloissa tai missä ikinä. Parasta tietenkin oli, että missä vain kohtasimmekin, taannuimme aina teineiksi ja kalja virtasi, hah hah!
Liian hyvää ollakseen totta?
Pienet rundit kasvoivat maailmankiertueiksi. Albumia seurasi kiertue ja kiertuetta albumi. Aina uudestaan. Parikymmentä vuotta kului kuin hujauksessa.
Kun puhutaan elämäntapakiertolaisista, katseet kääntyvät Stannen suuntaan. In Flames -debyytillä laulanut ja sen jälkeen Dark Tranquillityyn keskittynyt Stanne on pitänyt tähän päivään mennessä maksimissaan viikkojen tauon musiikista ja rundaamisesta. Svensson jätti In Flamesin vuonna 2015, Iwers 2016, Engelin 2019 ja Strömblad kaikkia mainittuja aiemmin, vuonna 2010.
– Tämä on varmasti se kaikkein vähiten rock’n’roll -osuus koko keskustelussamme, mutta kyllä se oli niin, että pitkät kiertueet, perheellistyminen ja ikääntyminen saivat meidät kaikki muuttamaan elämäntapamme, Iwers sanoo.
– Jotkin bändikemiat eivät enää toimineet, osa halusi kiertää enemmän ja osa vähemmän, ja vuosikymmenten aikana myös musiikkimakumme olivat tietysti muuttuneet. Jossain kohtaa kaikesta oli tullut liiaksi kuin teatteria, jota toistettiin käsikirjoituksen mukaan. Kadotin hetkeksi intoni musiikkiin, ennen kuin se löytyi taas.
The Halo Effect sai virallisesti alkunsa vuonna 2019, mutta kun alamme kerrata tarinaa siitä, miten bändi toi vanhat kaverit ja bänditoverit takaisin yhteen ja melodisen death metalin pariin, kertomuksia onkin yllättäen useampia.
– Minun versioni on se, että Niclas tuli luokseni ja tokaisi ihan ilman mitään alusteluja, että hei, perustetaan bändi, Iwers muistelee iltaa ”joskus 2010-luvun loppupuolella”.
– Niclas oli kirjoittanut kappaleita omaksi huvikseen ja pyöritellyt päässään, kenen pitäisi soittaa toista kitaraa, laulaa ja niin edelleen. Myöhemmin sain kuulla, että Niclas oli haaveillut jostain samantyyppisestä Stannen kanssa jo vuosia aiemmin, kun osa meistä oli vielä mukana In Flamesissä.
Laulaja toppuuttelee, että aluksi kyse oli samanlaisesta ”bändin perustamisesta” kuin tuhat kertaa aiemmin 1990-luvulla eli kaljoittelusta ja sen tuomasta innostuksesta. Jostain sellaisesta, joka olisi päättynyt muutamiin treeneihin.
– Kirjoitin noihin aikoihin Dark Tranquillityn Moment-albumia [2020]. Olin tehnyt juuri kaikki sanoitukset ja jotenkin niin innoissani rundittomasta tekemisen meiningistä, etten epäillyt hetkeäkään sanoa Niclasille ”joo”, Stanne kertoo.
– Heti sen jälkeen aloimme pallotella ajatuksella, lähtisikö Peter mukaan. Entä Daniel? Ehkä jopa Jesper? Tämä kokoonpano kuulosti liian hyvältä ollakseen totta!
Iwersin kanssa panimotoimintaakin pyörittävä Svensson sanoo, että homman avaimena oli mahdollisuus tehdä musiikkia ilman loputonta rundaamista. Sekin vaikutti, että In Flames oli säveltänyt vuosikausia etänä, ja nyt kaikkia kiehtoi treenismeininki.
– Tämä voi kuulostaa joltain jaetulta viidenkympin kriisiltä, mutta kun Niclas lähetti minulle muutamia demoja, äänitin niihin lauluraidat hetkessä ja huomasin heti, että nyt on tapahtumassa jotain rentoa ja hauskaa, Stanne sanoo.
– Olin miettinyt, millaista musiikkia meidän pitäisi kirjoittaa yhdessä, ja harkitsin hetken jonkinlaisen Rush-tyylisen progerockin tekemistä. Heti kun Peter lähetti minulle Gateways-kappaleen intron, aloin pohtia, miksi tekisimme Rush-tribuuttia, kun meillä on ihan oma soundimme, Engelin jatkaa.
Nelikko ylistää kemiaa, joka porukassa yhä vallitsee. Kun kaverukset kokoontuivat yhteen, etenkin useimmista The Halo Effect -kappaleista vastaava Engelin osasi yhdistää jäsenten vahvuudet hämmästyttävän hyvin.
– Oli tärkeää pitää kiinni siitä, että syntynyt metalli sai olla juuri sellaista kuin on. Tosiasia on, että kun soittaa pitkään samassa bändissä, alkaa väkisinkin yliajatella asioita ja rutinoitua liikaa, Svensson sanoo.
– Gateways oli kirjaimellisesti portti The Halo Effectiin. Sitten tein Shadowmindsin, ja siinä se oli. The Halo Effectin resepti. Sitä ei tarvinnut enää miettiä. Ensimmäistä kertaa vuosiin annoimme vain mennä, Engelin lisää.
– Myös minä osaan olla mitä pahin yliajattelija, ja Dark Tranquillityn albumit ovat joskus loputtomia taisteluja itseni kanssa. Olen aina pitänyt kiinni ajatuksesta, ettemme voi polkea paikallamme. Meidän on ylitettävä itsemme ja soundattava joltain uudelta. The Halo Effect on ollut minullekin kuin rentoa lomailua, Stanne nauraa.
Varttuneet ulkopuoliset nuoret
The Halo Effectin kokoonpano ei voinut rakentaa kuulijakuntaan kuin yhdenlaisia odotuksia. Days of the Lost -debyytin (2022) oletettiin olevan paluuta 1990-luvulle ja juurikin siihen mainittuun Göteborg-soundiin.
– Meille oli ihan selvää, ettei tämä bändi ole jatkumoa millekään. Se ei ole The Gallery -ajan Dark Tranquillityä tai Whoracle-aikojen In Flamesiä, vaan jotain sellaista, mitä meiltä syntyi luomusti 2020-luvulla, Stanne sanoo.
– Huomasin aika pian, ettei moni ollut sisäistänyt, ettemme minä ja Jesper koskaan soittaneet samalla In Flames -albumilla, vaan menimme ristiin rastiin useamman kerran. The Halo Effect on siis ensimmäinen kerta, kun meidän kahden kuulee soittavan tällaista musiikkia yhdessä, ja se on muuten hemmetin hauskaa, Engelin muistuttaa.
Tiedättehän kaikki ne melodeath-kappaleet, joissa on vahva säkeistömelodia örinän kera, kun taas kertosäkeessä hidastetaan tempoa ja lauletaan puhtaasti – tai sitten tehdään päinvastoin? Versioita genren perusaineksista riittää loputtomiin.
The Halo Effectillä on ihan oma twistinsä. Pirun tarttuvien metallikappaleiden ytimen kyllä tunnistaa tekijöidensä kuuloiseksi, mutta pitkin yhtyeen tammikuussa julkaistavaa March of the Unheard -kakkosalbumia kuullaan paljon käänteitä, joita ei todellakaan osaisi odottaa.
– Olen kuullut ihan liikaa melodisia metallilevyjä, joilla on kolme hyvää ja seitsemän ihan hyvää kappaletta. Samalla tuntuu siltä kuin kiireiset bändit olisivat kirjoittaneet vain sen verran melodioita, ettei niitä parane tuhlata liiaksi yhteen kappaleeseen, Engelin miettii pohjustaessaan sitä, millä tavalla hän lähestyi biisinkirjoitusta.
– Halusin, että The Halo Effect -kappaleet ovat mielenkiintoisia. Become Surrender, Detonate ja March of the Unheard ovat kappaleita, joista olisi voinut tehdä yksinkertaisempia, tarttuvampia ja… uskallanko sanoa, popimpia. Halusin kuitenkin tähdätä siihen, että jokainen riffi, jokainen melodia ja jokainen käänne on koukuttava.
Kaikki paikalla olevat muusikot ovat kokeneet sen, että bändi muuttuu ensin harrastuksesta ammattimaiseksi ja sitten lähes virkamiesmäiseksi toimintaympäristöksi. The Halo Effect taas kuulostaa melodioitaan myöten bändiltä, jossa soitetaan valtava hymy kasvoilla, kuin siitä täysillä nauttien, että nyt ollaan taas metallin perusasioiden äärellä.
Toteamus saa porukan todellakin hymyilemään, ja Stanne pistää asian pakettiin lyriikoiden kautta.
– Kun kirjoitan Dark Tranquillitylle, mietin aina, mitä erilaista voisin tehdä tällä kertaa. The Halo Effectin kohdalla taas aloitin alusta, siis ihan kirjaimellisesti.
– Ensimmäisellä levyllä kirjoitin periaatteessa siitä, mistä me olemme tulleet, mikä tällaisessa musiikissa veti puoleensa, mitä metallimusiikki on meille antanut ja miten paljon yhteys musiikin ja yleisön välillä on merkinnyt. Days of the Lost on oikeastaan kertomus siitä, miten ulkopuoliset nuoret löysivät metallimusiikista paikkansa maailmassa.
– March of the Unheard jatkaa tätä kertomusta. Kerron siitä, millainen hinta elämäntavallamme on ollut. Olemme kiertäneet maailmaa tekemässä sitä mitä rakastamme, mutta se on vienyt meidät kauas kotoamme ja perheistämme ja johtanut joskus rajuihinkin riippuvuuksiin ja muihin ongelmiin.
Koko maailman kiertäminen ja tuhannet keikat ovat johdattaneet göteborgilaispojat takaisin yhteen ja vieläpä samaan bändiin. Stanne toivookin, että The Halo Effect heijastelisi elämänvalintojen merkitystä.
– Jos näillä albumeilla on ytimessään jokin oppi, niin se, että tässä vaiheessa elämää moni saattaa kokea kulkeneensa virran vietävänä ja luulee, että kaikki on tapahtunut vahingossa. Samalla mietimme liikaa virheitämme. Tässäkin porukassa riittää varmasti aiheita potea jos jonkinlaista morkkista, mutta sen ei pidä antaa määrittää koko elämää. Kun olen tehnyt jälleen musiikkia näiden tyyppien kanssa, olen hymyillyt lukemattomat kerrat sille, että hitto, mekin olemme eläneet kaikkine kupruineenkin unelmaamme.
Julkaistu Infernossa 11/2024.