Jokin The Coffinshakersin hautausmaatarinoiden ja kantrin liitossa on aina kiehtonut myös metalliyleisöä. Jo ruotsalaisbändin We Are the Dead -debyytti (1999) sai monen metallinkuuntelijan korvat hörähtelemään, ja sittemmin saattoväen vahvuus on vain kasvanut.
Mikä tekee kantrista yhden maailman suosituimmista musiikkigenreistä, Rob Coffinshaker?
– Se on päällisin puolin helposti lähestyttävää musiikkia, jonka syvyyksistä löytyy kuitenkin eräänlaista elämän ja kuoleman tanssia, matalaääninen laulaja-kitaristi kertoo kotoaan käsin.
– Kuunnelkaa vanhoja kantrilevyjä. Niissä kaikissa lauletaan kyllä rakkaudesta ja aurinkoisista asioista, mutta melkein joka levyllä tuntuu olevan joitakin helvetin synkkiä lauluja. Sieltä ne murhaballaditkin ovat peräisin. Kantri on kuin kansanmusiikkia, joka todellakin edustaa kansaa kaikessa valossaan ja synkkyydessään.
– Ehkä siksi Coffinshakers kiehtoo ihmisiä, vaikka keskitymmekin elämän valojen ja varjojen sijaan lähinnä kuolemaan. Teemme sen tavalla, jolla viesti tulee varmasti perille eikä lähde mielestä enää ikinä.
Se arkinen paluu
Coffinshakers on palannut. Edellisestä studioalbumista ehti vierähtää 16 vuotta. Keikkoja on kuultu harvakseltaan. Rob ei lähde kuitenkaan romantisoimaan paluun syytä.
– Ei, kyse ei ole siitä, että taivaalla paistaa täysikuu, tai että jostain suuresta rituaalista on kulunut tasavuosia. Eikä mistään muustakaan kovin mielenkiintoisesta, laulaja-kitaristi naurahtaa kuivasti.
– Olemme keski-ikäisiä ukkoja, joilla ei ole ollut aikaa mennä studioon. Ei varsinkaan, kun Coffinshakers ei ole varsinaisesti mikään taloudellinen riemuvoitto. Päinvastoin. Meidän on pidettävä aika paljon tästä hommasta, sillä jos katsotaan numeroita levynteon ja kiertueiden viivan alla, ne saattavat hyvinkin olla miinusmerkkisiä.
Rob jatkaa, että oikeastaan paluu on viipynyt vuosikausia.
– Aloimme äänittää näitä kappaleita jo vuonna 2020, pandemian aikana, ja levyn viimeistely kesti ja kesti ja kesti, koska en kerta kaikkiaan meinannut olla tyytyväinen omiin kappaleisiini. Ajan kanssa siitäkin päästiin yli.
– Lopulta oli vain pakko myöntää, ettemme tästä enää nuorene, joten levy on ehkä hyvä julkaista ennen kuin kuolemme. Etenkin kun meille oli kertynyt pikkuhiljaa niin paljon materiaalia.
Varhaisille Coffinshakers-albumeille Rob sävelsi pitkälti kaiken. Nyt myös kitaristi Dr Fang oli isossa biisintekoroolissa.
– Totta puhuakseni hänellä oli kolmisen vuotta sitten valtava nippu kappaleita, kun taas minulla ei ollut oikeastaan mitään, joten Fangin panos sai minutkin tarttumaan säveltämiseen, Rob sanoo.
– Ei ole mitään mieltä pyöriä treeniksellä soittamassa samoja vanhoja kappaleita. Heti kun Fang toi uusia lauluja veisattavaksi, Coffinshakersin ydin alkoi taas löytyä ja Graves, Release Your Dead muodostua.
Se harmaa alue
Maltilliseen tapaansa korkeintaan varovaisen tyytyväisen Rob Coffinshakerin ilmeestä pystyy lukemaan, että hän todella pitää siitä, että bändi on aktivoitunut ja uusi albumi on erittäin onnistunut.
– Saimme siis aikaiseksi uuden albumin. Hyvä. Vielä muutama vuosi sitten olin paljon epäileväisempi. Hetken aikaa olin täysin varma, ettei näistä aineksista loihdita enää mitään tuoreen kuuloista, mutta toisin kävi.
Muutaman soinnun goottikantri rautalankoineen ja Johnny Cash -lauluineen ei ole varsinaisesti se ilmaisutyyli, josta löytyy loputtomasti ammennettavaa.
– Harmaa alue hyvän ja huonon Coffinshakers-kappaleen välillä on toden totta ohuenohut, Rob myöntää.
– Joskus olen sitä mieltä, että jokin kappale kuulostaa helvetin hyvältä. Sitten treenaamme sitä porukalla ja huomaan, että se sama biisi onkin oikeastaan aivan surkea. Jos poljento ja melodia eivät toimi, ne eivät vain toimi.
– Halusimme pitää Graves, Release Your Deadin kappaleet mahdollisimman koruttomina. Sellaisina, että perusainesten on oltava helvetin hyviä, jotta kappale groovaa. Lisäsimme sinne tänne pieniä höysteitä, jousia ja naislaulua, mutta nekin ovat erittäin minimalistisia eivätkä vie huomiota muutaman soinnun kappaleistamme.
Muistelemme Johnny Cashistä kertovan elämäkerrallisen elokuvan Walk the Linen (2005) kohtausta, jossa Cash yhtyeineen on koesoitotossa Sun Recordsin studiolla. Bändi esittää ensin kantriklassikoita, eikä levy-yhtiön pomo vakuutu. Vasta päältä simppeli mutta ytimeltään kouraiseva Cry! Cry! Cry! -kappale saa studiopomo Sam Phillipsin pään kääntymään.
– Minua on kiehtonut haastaa itseäni säveltäjänä. Ottaa akustinen kitara. Pysytellä juuri niin yksinkertaisessa ilmaisussa kuin Johnny Cash. Voinko tehdä hyvän laulun vain näppäilemällä paria kieltä ja kertomalla tarinan?
– Uuden levyn Wretches, House of Oblivion ja The Great Silence ovat lauluja, joihin olen tyytyväinen juuri siksi, että ne ovat aineksiltaan niin helvetin yksinkertaisia ja silti ihan uudenlaista Coffinshakersiä.
Se musta tunnelma
Tarinoita Coffinshakers-albumeilta löytyy. Rob onnistuu luomaan mielikuvia, jotka ovat muutamien lyriikkarivien ja sointujen mitassa yhtä visuaalisia kuin kauhuelokuvat.
– Koko bändi sai alkunsa siitä, että minulla oli nippu kauhulyriikoita, jotka olivat jääneet yli vanhoilta punkbändeiltäni, ja mietin, millaista musiikkia en ole ikinä tehnyt ja mihin tekstit sopisivat kaikkein huonoimmin.
– Kaikki juontui tietenkin The Misfitsistä, mistäpä muualtakaan. Se on yhä Coffinshakersin ydin. Ja tulee aina olemaan. Olen sitä mieltä, ettei bändien pitäisi muuttua liikaa. Jos haluat muuttua, perusta uusi bändi, hah hah!
Goottikantri ja kauhulyriikat ovat todellakin jotain, mitä maailma tarvitsee juuri nyt – varsinkin, kun samaista kuvastoa tuodaan esille lähinnä täyteen ahdetun ja puuduttavan metallin voimin.
– Äänitimme levyn itse kahden viikonlopun aikana, minkä jälkeen minun oli tarkoitus miksata se heti, mutta minulla meni vielä vuosi, ennen kuin sain mitään aikaiseksi, ja sen jälkeen toinen ikuisuus, ennen kuin olin tyytyväinen.
– Tärkeintä oli, ettei itse äänityksissä tehty mitään liikaa eikä levylle lisätty myöhemminkään juuri mitään. Tällainenkin musiikki olisi täysin mahdollista tuottaa yli äyräiden ja pilata kaikella sotkulla. Voi olla, että vielä parempi kappale olisi odottamassa jossain hiomisen tuolla puolen, mutta ei… se ei ole Coffinshakersiä.
Rob myöntää, että Coffinshakers-kappaleiden säveltämisestä on tullut vuosien kuluessa yhä haastavampaa.
– Onnemme on, että pysymme tietynlaisessa peruskaavassa. Jos satumme leikittelemään vähän erilaisilla tempoilla, sitä voi sanoa jo monipuolisuudeksi. En tule koskaan kasvamaan aikuiseksi. Enkä halua kasvaa. Olen yhä se gootti, joka löysi Misfitsin, The Sisters of Mercyn ja muut 80-luvulla. Se musta tunnelma, joka kaikessa tällaisessa musiikissa piilee, ajaa minua yhä eteenpäin.
Julkaistu Infernossa 8/2023.