Kyyneleet kiiltelevät Charlotte Wesselsin silmissä ja hänen katseensa kiertää ympäri studion seiniä, kun hän yrittää keksiä oikeita sanoja, joilla voisi summata kaiken viimeisen puolentoista vuoden aikana tapahtuneen.
Olemme jo tunnin mittaisen videopuhelun loppupuolella, kun olemme päätyneet puhumaan Charlotten pitkäaikaisesta yhtyeestä Delainistä, josta hän erosi viime helmikuussa. Laulaja kuului bändiin yli viidentoista vuoden ajan.
Poskilleen vierähtäneitä kyyneliä pyyhkivä laulaja naurahtaa lopulta, että onneksi otimme asian puheeksi vasta nyt. Kaikki Delainin kanssa tapahtunut on hänelle valtavan jäävuoren huippu.
– Delain oli lähes koko maailmani siitä asti, kun olin teini-ikäinen, Charlotte sanoo lopulta, pienen hymyn kera.
– Pistin siihen musiikkiin koko sydämeni ja sieluni. 18-vuotiaasta asti, monien albumien ajan. Bändin hajotessa olin jo muutenkin ihan murusina oman elämäni, tämän pandemian ja kaikkien välienselvittelyjen takia. Tunsin, että sydämeni särkyi vuoden ajan uudelleen ja uudelleen, enkä ollut vähään aikaan edes varma, kuka olen.
Charlotte jatkaa, että kaikki tapahtui ”vuosien kuluessa ja kuitenkin niin nopeasti”.
– Kun lopullinen päätös tehtiin, se oli kuin avioero. Olin jatkuvien tunnemyrskyjen keskellä, enkä pystynyt ajattelemaan selkeästi. Samaan aikaan jouduimme käymään paperisotaa, jotta saisimme selvitettyä kaikki käytännön asiat, jotka koskettivat useita ihmisiä bändissä ja crew’ssa.
– Yritän suhtautua asiaan maltilla, mutta se on hirvittävän vaikeaa. Rakastin Delainiä, rakastin sitä musiikkia, rakastin fanejamme ja rakastin parhaita aikojamme. En ole vieläkään kyennyt täysin sisäistämään, ettei sitä kaikkea enää ole.
– Onneksi minulla on ollut nämä lauluni, joista on nyt tullut sooloalbumini. Ne ovat pitäneet minut järjissäni.
Uusi tapa luomistyölle
Charlotten oma musiikki sai alkunsa puolitoista vuotta sitten pandemiaeristyksestä ja hänen halustaan pitää itsensä vireänä aikana, jona Delain ei pystynyt kiertämään.
Nyt julkaistava kokonaisuus ei ole ihan tavallinen sooloalbumi. Itse asiassa sen ei pitänyt syntyä lainkaan. Tales from the Six Feet Under onkin ennemmin eräänlainen kokoelma, jolle syntyi kuin vahingossa albumimainen rakenne.
– Olisi hauskaa kertoa tarina nuoruuden unelman täyttymisestä, mutta totta puhuakseni tämä soololevy on kymmenistä sattumista syntynyt summa, Charlotte hymyilee viekkaasti.
– Totuttelen yhä koko ajatukseen, että tämä on sooloalbumini. Olen aina ollut niin bändikeskeinen ihminen, etten ole osannut edes ajatella tällaista vaihtoehtoa. Se tuntuu yhä todella oudolta.
– Alun perin tarkoituksenani oli keksiä paikka kappaleille, jotka eivät istuneet Delainin albumeille. Olen aina kirjoittanut paljon musiikkia, ja Delainin aikana tiesin, että bändin albumeilla on tilaa raskaammille sävellyksilleni, mutta kokeilevampia kappaleita panttasin pitkään pöytälaatikossani.
Lopulta Charlotte löysi julkaisukanavakseen Patreonin. Kyseessä on verkkopalvelu, jonka avulla sisällöntuottaja voi julkaista mikromaksuja tai jäsenyyttä vastaan tilaajilleen millaista sisältöä tahansa, tai lähettää vaikkapa livestriimejä.
– Valitsin näille kappaleille täysin toisenlaisen tien, päätin tehdä ne täysin itsenäisesti. Säveltää, sanoittaa, soittaa, tuottaa ja viimeistellä. Olin vastuussa vain itselleni ja otin riskit itse, Charlotte kertoo.
– Patreon oli tälle kaikelle täydellinen kanava. Tein välillä musiikkia vuorovaikutuksessa kuulijoiden kanssa ja haastoin itseäni tavoilla, joita en ollut osannut ajatellakaan. Patreon oli hämmästyttävän helppokäyttöinen ja ihan uudenlainen, jännittävä tapa julkaista musiikkia. Luulenpa, että moni tulee löytämään sen pian.
– Ihmiset innostuivat hämmentävän paljon. Se vei minua lähemmäksi kuulijoitani ja inspiroi menemään sävellyksissäni mukavuusalueideni ulkopuolelle. En enää miettinyt, onko jokin kappale sellaista, mitä minulta odotetaan, tai saanko tehdä vaikkapa jotain elektronista. Aloin tehdä todella spontaanisti ihan kaikkea.
– Vuoden kuluttua olin julkaissut niin monta laulua, että koossa oli kokonainen albumi. Patreon-tilaajieni ansiosta se oli mahdollista julkaista jopa vinyylinä. Ihmettelin itsekin hetken, miten näin oikein pääsi käymään.
– Levystä olisi hyvin voinut tulla vain Patreon-tilaajien yksinoikeus, mutta he rohkaisivat minua saattamaan materiaalin ihan kenen tahansa kuultavaksi ja… hetken kainosteltuani rohkaistuin kokeilemaan albumin julkaisua.
Rajattomasti mahdollisuuksia
Miettiessään vanhoja tapojaan säveltää Charlotte sanoo tavoitelleensa aina täydellisyyttä ja hioneensa kappaleitaan toisinaan ihan liikaa. Uusi tapa julkaista musiikkia sai hänet säveltämään paljon välittömämmin.
– Aika monelle sävellykselleni on käynyt niin, että aloitan ne innokkaasti, mutta jossain kohtaa seinä tulee vastaan ja alan epäillä itseäni, kun en saa millään tehtyä niistä mielestäni täydellisiä, laulaja myöntää.
– Patreonin ansiosta minulla oli tietty aikaraja. Tein kappaleen kuukaudessa. Se oli lupaus tilaajilleni. Tuo tapa piti minut toimessa koko ensimmäisen koronavuoden ja pakotti samalla päästämään kappaleesta irti tietyssä pisteessä.
– Oli myös vapauttavaa olla miettimättä, sopiiko tämä kappale tuon toisen kanssa samalle levylle, jolloin saatoin keskittyä vain ja ainoastaan yhteen sävellykseen kerrallaan ja maksimoimaan sen potentiaalin.
Charlotten mukaan kaikkien mielentilojen käsittely ei onnistu metallimusiikilla, jota häneltä Delainin myötä odotettiin.
– Albumilla on monta laulua, jotka ovat syntyneet yhdestä ainoasta synasoundista. Monesti löysin jonkin samplen tai soundin, joka sai minut kirjoittamaan hetkessä melodian, joka taas inspiroi sanoituksiin ja niin edelleen. Kyse on halusta kanavoida sitä tunnetta, jonka yksi ainoa soundi sai minussa aikaiseksi. Se valoi minuun uskoa, että hyvä kappale on aina hyvä kappale. Metallia tai ei.
– Lähdettyäni Delainistä Patreon-tililleni ilmaantui paljon seuraajia, jotka odottivat minulta vain metallia. He eivät välttämättä tunteneet muita taustojani, vain Delainin. Sainkin muutamia aika tulikivenkatkuisia viestejä, joiden mukaan olin kääntänyt selkäni metallille, ja moni jopa epäili, pidinkö metallista lainkaan edes Delain-vuosinani.
– ”Hei! Minähän olen taustoiltani ihan gootti- ja metallityttö”, ajattelin aluksi lähes kiihtyen, kunnes sain huomata, että moni tottui uusiin soundeihini samassa tahdissa, kun tutkin niitä itsekin.
Tales from Six Feet Underista olisi hyvinkin saattanut tulla vain kokoelma Patreon-kappaleita. Jo ensimmäinen kuuntelu kuitenkin osoittaa, että kyseessä on täysiverinen albumi, jonka Charlotten ääni ja ilmaisu sitoo yhteen.
– Luulenpa, että onnistuin olemaan sattuman kaupalla kappaleissani niin auki, että kaikista erilaisista lauluista välittyy se, kuka olen ja millaisessa vaiheessa olen mitäkin biisiä säveltäessäni ollut.
– Se on tavallaan valtava etuoikeus. Olen saanut tehdä itseni näköisen albumin miettimättä albumia ollenkaan. Ehkä sen takia siitä tuli tavallaan minun kuvajaiseni, ja kuten sooloalbumeilla kai kuuluukin, minä olen se kantava tekijä, joka yhdistää kaikki ne oudoimmat elektroniset maalailut raskaampiin kappaleisiin.
– Katsoessani kitaraa kuulen päässäni musiikkia tiettyjen sääntöjen mukaan. Kun kuulen pianon, siinä soi vuosisatojen musiikkiperintö. Joskus taas haluan kuulla soundeja, joiden alkuperää en tunnista lainkaan. Synteettiset soundit vastaavat tähän tarpeeseen, ne ovat jotain sellaista, mistä en ollut alun alkaen perillä ollenkaan.
– Sanoisin, että Masterpiece-kappale oli itselleni se suurin loikka tuntemattomaan. Sitä kirjoittaessani olin aika pitkään ihan varma, etten tulisi ikipäivänä julkaisemaan sitä. Se oli vain liian erilainen kaikkeen tekemääni verrattuna. Olin jo vähällä antaa sen jollekin toiselle artistille, kunnes tajusin, että juuri erilaisuutensa takia se sopii Patreoniin.
Sinut äänensä kanssa
Omassa studiossa työskentely sai Charlotten pohtimaan suhdettaan lauluääneensä. Hän kertoo laulaneensa aiemmin yhtä usein omilla ehdoillaan kuin jonkun toisen ohjeistuksessa, mutta olleensa usein hieman ujo päästämään itsensä toden teolla irti. Omassa kellaristudiossa kuvio muuttui.
– Varhaisten Delain-albumien aikoihin en ollut yhtään sinut ääneni keski- ja alarekisterin kanssa. Sen kyllä kuulikin levyillä, joilla mentiin usein niin täysillä kuin mahdollista. Kovaa ja korkealta, kuten sanotaan, laulaja toteaa.
– Kuuntelin taannoin ensimmäisen Delain-levyn Silhouette of a Dancer -kappaleen, ja tunnistin sieltä epävarman nuoren tytön, joka uskalsi juuri ja juuri laulaa hieman syvemmällä rintaäänellä. Jälki kuulosti todella tukalalta. Kurkistus 15 vuoden taakse sai minut ymmärtämään, miten paljon paremmin tulen nyt toimeen ääneni kanssa.
– Soolokappaleeni saivat minut tutkimaan aiempaa enemmän matalampaa laulua. Löysin paljon sellaista eläytymistä ja jopa teatraalisuutta, josta olisi ollut todella paljon apua jo Delain-vuosinani.
– Uusista kappaleista varsinkin A Million Lives, jota ei muuten löydy levyltä, on jotain sellaista, mitä en olisi ikipäivänä pystynyt tekemään edes muutama vuosi sitten. On hienoa huomata, että tässäkin iässä voi mennä äänensä kanssa eteenpäin ja löytää siitä sellaisia värejä, jotka herättävät itsessäni ihan uusia tunteita.
Albumilta löytyy yksi hollanniksi laulettu kappale, Afkicken, jollaista Charlotte ei olisi myöskään säveltänyt, jos kyse olisi ollut albumin rakentamisesta sanan perinteisessä merkityksessä.
– Vaistosin heti kappaleen melodiaa tehdessäni, että sen rytmitys ei vain ole englantia. Olin vähällä hylätä senkin kokonaan, kunnes päätin Patreon-formaatin ansiosta, että hitot, kokeillaan!
– Se oli kaksipiippuinen kokemus. Toisaalta oli helppoa kirjoittaa hollanniksi, koska se on minulle se kaikkein luonnollisin tapa ilmaista itseäni, mutta samalla huomasin muuttuvani neuroottisen itsekriittiseksi sanoitusten suhteen. Kaikki, siis ihan kaikki, ilmaisut tuntuivat yhtäkkiä todella korneilta, eikä mikään ratkaisu meinannut kelvata minulle.
– Englanniksi kaikki kuulostaa makeammalta, mutta välillä myös etäisemmältä. Englanti myös rimmaa niin hyvin, että kliseet antaa itselleen helpommin anteeksi. Taistelin pitkään itseni kanssa, ennen kuin annoin periksi hollannille.
– Lopulta huomasin nauttivani hollanniksi kirjoittamisesta aivan valtavasti ja se toi sanoitukseen ihan erilaisen sävyn, joten tulen varmasti kirjoittamaan kappaleita omalla äidinkielelläni vielä tulevaisuudessakin.
Lukon aukeaminen vaikutti myös albumin sanoituksiin.
– Kirjoitin lauluja henkilökohtaisten kulmien ohella myös aiheista, jotka koskettivat itseäni, mutta eivät olleet ihan suoraan minua. Siksi albumilla on hyvin erilaisia aiheita. Lizzie käsittelee ylenkatsottuja historiallisia naisia, ja Victor kertoo Victor Hugon tyttärestä, joka hukkui traagisesti.
– Olen opiskellut taidehistoriaa, minkä lisäksi luen paljon, ja tällainen tapa tehdä musiikkia on mahdollistanut mielikuvituksen päästämisen valloilleen. Voin inspiroitua ja kirjoittaa kappaleen mistä vain.
Aikaa omalle itselle
Koko aikuisikänsä kiertueilla ollut Charlotte oli täysin uuden äärellä pysähtyessään pandemia-aikana ensimmäistä kertaa toden teolla hetkeen omassa pienessä studiossaan.
– Kaikki henkilökohtaiset kappaleeni alkavat aina jostain todella pienestä. Aavistuksesta tai tunteesta. Yleensä kyse on kielteisestä tunteesta. Käsittelen suurinta osaa ongelmistani musiikin kautta, laulaja toteaa.
– En ole aina pitänyt siitä, miten kauan albumin tekeminen vie. Kirjoitan kappaleen itselleni tai maailmalle tärkeästä asiasta, ja albumi julkaistaan vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Silloin maailma on jo unohtanut asian tai se ei ole enää itselleni ajankohtainen. Sitten totean haastatteluissa hymyillen laulujen olevan kuin päiväkirjan sivuja.
– Levyltäni löytyy kappale FSU (2020), jonka tein marraskuussa 2020, jolloin mittani oli ihan täynnä sitä vuotta, pandemiaa ja kaikkia vastoinkäymisiä. Kaikki tapahtunut sai minut käymään useammassa terapiassa ja olin ihan palasina. Emmekä tienneet, kykenemmekö jatkamaan Delainin kanssa.
– Henkilökohtaisesta lähtökohdasta kirjoitettu kappale on onnistunut silloin, kun joku muukin voi samastua siihen. Ollessani ahdistunut en istu alas ja ajattele, että kirjoitan ahdistuksestani. Sen sijaan mietin, millainen kappale saisi minut kuulijana käsittelemään asiaa, purkamaan sitä tunnetta tai jopa voimaan paremmin.
– Uskon, että ihmisen voi saada voimaan paremmin kahdella tavalla: joko vakuuttamalla hänelle, että asiat tulevat vielä järjestymään, tai osoittamalla, ettei hän ole yksin. Musiikki on hyvä terapeutti kummassakin tapauksessa.
Mietteliään Charlotten puhe taukoaa hetkeksi, kun kysyn, toiko suurimman tunnelatauksen sävellyksiin juuri korona tai Delainin tilanne vai jokin ihan muu. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, vetää syvään henkeä ja vastaa.
– Kävin lähes koko viime vuoden terapiassa syömishäiriön takia. Olin elänyt sen kanssa enemmän ja vähemmän siitä asti, kun olin 14-vuotias. En koskaan löytänyt aikaa tai halua käsitellä asiaa kunnolla, Charlotte sanoo hieman empien.
– Kirjoitin Masterpiece-kappaleen, kun olin tuon terapiajakson loppupuolella. En ollut vielä päättänyt terapiaa, mutta lähellä sitä pistettä. Se on erikoinen hetki. Terapian päättyminen ei tarkoita sitä, että on yhden sormennapsautuksen jälkeen parantunut ja täysin eri ihminen. Samalla tuntuu kuin koko elämä olisi täysin avoinna.
– Olin yhtä aikaa itsevarma ja peloissani. Mitä jos lankean vanhoille tavoilleni? Mitä jos se tapahtuu uudelleen? Vielä pelottavampaa oli ajatella, kuka olen, jos nuo ongelmat eivät enää määritä minua ihmisenä itselleni.
– Ajatukseni Masterpiecellä on, että ihmisen kuuluu myös kaatua, epäonnistua ja mokailla, se on äärimmäisen tärkeä osa elämää. Kuin varovaisia siveltimenvetoja siinä mestariteoksessa, joka on elämäsi.
– Onnistuin siis puhtaasti uusien työskentelytapojeni ansiosta vangitsemaan lauluun jotain täysin välitöntä ja päästämään irti itsesensuuristani. Samalla huomasin käsitteleväni Delain-tapahtumia alitajunnassani musiikin avulla puhtaammin ja tunteellisemmin kuin olin kertaakaan onnistunut tekemään asioita liikaa järkeistämällä.
– Voisi kai sanoa, että olen tehnyt puolentoista vuoden aikana pieniä henkilökohtaisia vallankumouksia.
Intohimoista surutyötä
Keskustelun siirtyessä Delainiin vaivattomasti jutteleva Charlotte muuttuu varovaisemmaksi sanavalinnoissaan. Aivan kuten uusissa kappaleissaan, hän päästää lopulta irti yliajattelusta.
Delain on nyt yhtä kuin perustajajäsenensä Martijn Westerholt. Kaikki muut jäsenet, Charlotte mukaan lukien, lähtivät yhtyeestä vajaa vuosi sitten. Se yllätti monet, koska bändi vaikutti menestyvän koko ajan paremmin ja kuulijoiden mielestä sen jokainen albumi oli ollut askel ylöspäin.
Charlotte myöntää, että tuo kaikki oli vain ulospäin näkyvä pinta, jonka takana Delain oli jakautunut vuosien ajan.
– Asiat olivat olleet todella huonosti jo jonkin aikaa. Delainin piti kasassa oikeastaan vain se, että olimme jatkuvassa liikkeessä. Siirsimme asioiden käsittelemistä aina seuraavan kiertueen taakse. Ja sitten seuraavan. Ja seuraavan.
– Kun korona tuli ja kiertueet peruuntuivat, meidän oli kohdattava ongelmamme. Kysyimme itseltämme, voimmeko löytää ratkaisun kaikkeen siihen jakautuneisuuteen, erimielisyyksiimme, pullotettuihin tunteisiimme ja puhumattomuuteen. Bändistä oli tullut täysin sulkeutunut, ahdistava tila, joka vain odotti räjähtämistään.
– Käytimme lähes koko viime vuoden tilanteen käsittelemiseen. Minusta tuntui, että meillä oli paljon pantattuja asioita purettavana ja olimme pahassa tilanteessa. Samaan aikaan tunsin, että meillä oli ollut riitoja aiemminkin ja olimme selvinneet vuosien kuluessa vaikka minkälaisista henkilökohtaisuuksista.
– Keskustelimme jopa terapeutin kanssa! Vuosien ajan. Rakkautemme Delainin musiikkiin ja kuulijoihin meni pitkään kaikkien ongelmiemme edelle, kunnes saavutimme umpikujan. Kun kukaan ei enää luota toiseen ja koe sen toisen olevan vilpitön tekemisissään ja sanomisissaan, bändin kaltainen yhteisö ei vain voi toimia.
– Se oli kuin kariutunut parisuhde, jossa ei enää keskusteltu. Puhuttiin kyllä, mutta ei keskusteltu. Silti siitä kaikesta ei halunnut millään päästää irti, koska oli yhä rakastunut siihen ajatukseen, mitä se yhteisö joskus oli.
Silminnähden herkistyvä laulaja ei peittele tunteitaan kertoessaan, että tekee yhä surutyötä Delainin suhteen.
– Sanon suoraan, etten todellakaan odota sitä hetkeä, kun kuulen uutta Delain-musiikkia, Charlotte sanoo hiljaa.
– Kaikki bändiin liittyvä oli minulle niin henkilökohtaista. Samaan aikaan toivon vilpittömästi, että Martijn löytää haluamansa uuden musiikin ja kokoonpanon. Toivon myös, että Delain-fanit löytävät yhä bändin musiikista niitä tärkeitä tunteita, joita me onnistuimme luomaan. En vain tiedä, milloin pääsen yli sen kaiken loppumisesta.
Kevennämme tunnelmaa pohtimalla, mitkä muiden bändien hajoamiset tai niiden jäsenten eroamiset ovat olleet ne kaikkein kovimmat paikat Charlottelle itselleen.
– Haa! En ole tajunnut ajatella asiaa koskaan tarkemmin, helpottunut Charlotte ihmettelee toinen silmäkulma selvästi kohollaan. Hän kertoo ymmärtävänsä Delain-tapahtumien myötä monia hajonneita bändejä paljon paremmin.
– Olen kuulunut bändeihin 16-vuotiaasta asti ja kokenut niin paljon kaikenlaista, että jotenkin olen aina ajatellut että… aina kun bändi hajoaa tai joku lähtee bändistä, siihen on olemassa syynsä. Nyt tiedän sen konkreettisesti.
– Suosikkibändini on Radiohead. Olin sen suhteen tosi ehdoton. Kun Thom Yorke päätti tehdä musiikkia itsekseen ilman bändiä, olin todella loukkaantunut. Ihan kuin hän olisi pettänyt Radioheadiä! Rakastin hänen soolotöitään, mutta samaan aikaan pelkäsin jatkuvasti, että hän jättää Radioheadin. En silti kokenut sitäkään liian tukalana tilanteena…
– Nyt keksin! Spice Girls! Se oli hirveää! Spice Girls oli ensimmäinen bändi, jota fanitin täydestä sydämestäni. He olivat idoleitani. Keräsin kaikkea Spice Girls -kamaa ja osasin kaikki heidän kappaleensa ulkoa. Ensin lähti suosikkini Geri, ja sitten koko bändi hiipui pikkuhiljaa pois. Olin yhtä aikaa vihainen ja surullinen. Koko maailmani mullistui.
– Siltäkö Delain-faneista tuntui? Voiko olla, että he tunsivat jotain vastaavaa? Musiikin fanittaminen koko sydämestä voi olla maailman ihaninta ja maailman tuskallisinta. Taidan ymmärtää sen nyt paremmin. Spice Girlsin ansiosta!
Julkaistu Infernossa 9/2021.