Hippiutopian jäljillä – haastattelussa Jess and the Ancient Ones

Rauhan ja rakkauden ajat ovat monen kyynistyneen mielestä auttamattomasti ohi. Etenkin heidän kannattaa perehtyä siihen, mitä Jess and the Ancient Ones haluaa toisella albumillaan sanoa. Thomas Corpse kertoo vaihtoehtoisesta ajattelusta ja itsetutkiskelun voimasta.

Kuva: Jarkko Pietarinen

Niin se lisääntynyt perspektiivi muuttaa asioita. Jess and the Ancient Onesin kolme vuotta sitten ilmestynyt esikoisalbumi teki vaikutuksen valmiudellaan ja ennen kaikkea musiikkinsa kryptisellä toiseuden tunnelmalla. Juuri meneillään ollut occult rockin buumi otti bändin sopivasti virran vietäväksi. Yhteistä olivat etenkin 1970-luvun demoniselle brittiheville ominaiset vivahteet ja elämän hämärällä puolella samoilleet tekstit.

Mutta occult rock oli huono leimakirves. Trendiksi se oli liian vähäpätöinen, vaikka esimerkiksi maailmanluokan nimeksi kohonneen Ghostin voi katsoa saaneenkin siitä lisää vipuvartta uralleen. Lisäksi Jess and the Ancient Ones oli aivan liian omaperäinen tullakseen liitetyksi mihinkään ahtaasti rajattuun skeneen.

Nyt soppaa ja ajatuksia hämmentää yhtyeen toinen albumi, Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes. Nimi on enne. Levy todellakin syöksyy pää edellä vesimiehen aikaan, rauhan, rakkauden ja vapauden pohjimmaisiin käsitteisiin. Yhtyeen kitaristi Thomas Corpse luonnehtiikin albumia vakavaksi kehotukseksi pohtia vaihtoehtoisia arvoja.

Kakkosalbumi saa Doors-trippailullaan ja hämmentävillä surf- ja garagevaikutteillaan debyytin kuulostamaan kömpelöltä. Aika temppu, sillä senkään laatua ei aika ole varsinaisesti ehtinyt nakertaa. Toinen tuleminen on vain yksinkertaisesti kypsempi, rohkeampi ja jäsennellympi esittelykierros kitaristi Corpsen pään sisään.

Corpse ei kuitenkaan näe suuria periaatteellisia muutoksia levyjen välillä.

– Ekan levyn aikaan etenkin kitaristeilla oli takana pitkä aika äärimateriaalin parissa. Blackiä, deathiä ja thrashiä oli tahkottu, ehkä parhaiten Deathchainin kitaristina tunnettu Corpse pohjustaa.

– Silloin ryhdyttiin ensimmäistä kertaa kokeilemaan vähän erilaista ulosantia. Tuli hurahdettua suobluesiin, surfiin, jazziin ja vähän kaikkeen. Siinä kehittyi, kun rupesi itsekin opettelemaan uusia juttuja. Pahin metallinen terä on jäänyt nyt pois, vaikka on se edelleenkin raskasta. Luonnollisesti se on mennyt tuohon suuntaan.

Rakkaudesta ja totuudesta

Jos metallin eri alalajeja halutaan rajata tiettyihin hallitseviin teemoihin, päälinjat black metalin, kuolometallin tai vaikkapa power metalin tematiikoille löytyvät aika äkkiä. Mutta mikä onkaan se yhteen nivova tekijä sinulla tekstintekijänä, kun esittämällenne psykedeeliselle heavy rockille ei välttämättä löydy yhtä selkeää aihepiiriä?

– Isommassa mittakaavassa ajateltuna rakkaus. Sellainen oman tietoisuuden totaalinen kehittäminen, asioista selvän ottaminen ja vapaa ajattelu on varmaan meillä se, minkä raameissa liikutaan. Kannustetaan uskallukseen kokeilla asioita. Jos ei halua, ei pidä tyytyä sen oravanpyörän osaseksi. Ehkä ne meidän sanoitukset pyörii tällaisen puoliutopistisen hippiunelman rajoissa.

– Nuorempana ei uskaltanut kirjoittaa tällaista, ei ilennyt. Nykyään tajuaa, että mitä helvettiä, näin minä kuitenkin ajattelen. Miksen siis kirjoittaisikin niin. Ennen tuli keksittyä salamyhkäisiä fiktiivisiä, toki hyvin kuvastoon sopivia tekstejä, jotka palvelee asiaansa hyvin niissä yhteyksissä. Mutta on myös mukava kirjoittaa näin vapautuneesti, kun ei tarvitse miettiä mitään juonta. Kunhan antaa vaan palaa.

Kyse tuntuu olevan isoista asioista. Esimerkiksi Wolves inside My Headin käynnistävässä samplessa puhutaan hengästyttävään sävyyn totuudesta ja todellisuudesta. Onko musiikki sinulle tietynlaista totuuden etsimistä?

– Kyllä. Musiikki on aina ollut toivoa levittävä kanava. Joku siinä musiikin yhdistävässä tekijässä on osa suurempaa totuutta.

Musiikin määrittelemättömät asiat ovatkin niitä kiintoisimpia. Mietitään vaikka Roky Ericksonin laulujen epätodellisen kosmista tunnelmaa. Jess and the Ancient Onesin musiikki ei itsessään ole ilkeää tahi raskasta, eivätkä sen tekstit käsittele lihallista pahuutta. Silti bändin musiikissa leijailee pahaenteisen epämääräinen tuntemattoman pelon tunnelma. Oman musiikkinsa henkimaailman kaikua Corpse ei osaa paikantaa muuhun kuin livesoiton tuomaan porukkadynamiikkaan, mutta muiden kohdalla hänellä on tarkempia teorioita.

– Roky Ericksonilla kryptisen latauksen antavat ne tekstit, oudot rakenteet ja alitajuntaiset purkaukset. Siinä on heti jotain mielenkiintoista. Sellaista kun kuuli ekaa kertaa, tajusi heti, että tässä täytyy olla jotain aitoa takana.

– Etenkin Ericksonin joskus 70-luvun lopulla nauhoitetulla Halloween-livellä on kyllä soundit ja ulosanti kohillaan. Jostain syystä se rosoinen kama kuulostaa aina rehellisemmältä. Listakamassa on aina se sama alataajuus. Vanhassa kamassa on käytetty taas putkikaikuja. Kun kuuntelee kuulokkeet päässä jotain Joe Meekin 60-luvun tuotantoa, tuntuu kuin olisi avaruudessa.

Satavuotias idealisti

On vaikea uskoa, etteikö Corpse porukoineen olisi raflaava myös tietoisesti. Paitadesigneista löytyy mallina esimerkiksi Charles Manson, ja uuden levyn In Levitating Secret Dreams on ylistyslaulu lsd:n keksijälle Albert Hofmannille. Corpse puhuu molemmista siihen sävyyn, että on pakko uskoa hänen toimivan vilpittömin mielin.

– Charles Mansonista täytyy sanoa, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla. Hänkin on karismaattinen mies ja hänellä on kaunista filosofiaa, paljon hippirakkautta. Mutta se, millaisen käänteen asiat lopulta ottivat, ei johtanut ihan toivottuun tulokseen.

– Mitä taas Albert Hofmanniin tulee, niin hän tiesi, että lsd auttaa masentuneita ihmisiä. Lääkitykseen se suunniteltiinkin. Hän oli itse katkera, että se sai vastakulttuuriaikana Timothy Learyn myötä muotihuumeleiman. Vaikka lsd on demonisoitu 60–70-lukujen tapahtumien jäljiltä, se on silti erittäin potentiaalinen masennuslääke. Apteekit on suoraan sanottuna täynnä paskaa. Nykyisistä masennuslääkkeistä auttaa ehkä yksi kymmenestä. Aika ankeat on kamat, jos jengi meinataan hommata kuosiin.

– Ei kannata takertua vanhoihin myytteihin vaan ottaa selvää asioista ja ihmetellä, että voisikos tästä oikeasti olla apua vai jatketaanko vaan kieltämistä, kun kerran päätettiin niin 50 vuotta sitten. Ja voihan tässä hurauttaa kunnon foliohattumeiningit, miten lääkeyhtiöt haluaa, ettei näin pääse käymään, ei mene hyvä bisnes.

Onko sinussa idealistin vikaa?

– Ehkä vähän. Rakentelen mielessäni sellaista puolittaista hippiunelmaa. Se tulee sitten ulos kappaleiden muodossa. Eli ehkä semisti olen. Näin vanhemmiten olen huomannut tällaisen piirteen itsessäni, nyt kun tulit kysyneeksi.

Mutta miten on tuon hippiunelman kestävyyden laita? Se kuulostaa pikemminkin hajoavan, kun levyn viimeisen biisin, yli 20 minuuttia kellottavan Goodbye to Virgin Grounds Foreverin nimi kalskahtaa jonkinlaiselta johtopäätökseltä.

– Siinä käsitellään lyhyttä vierailua tietyssä paikassa, jonne ei pystykään jäämään. Ehkä sinne hippiunelmaan ei voikaan jäädä, ehkä se onkin utopiaa. Mutta toisaalta kappaleessa on myös Alan Wattsin sample, jossa keskitytään siihen, mitä tapahtuu sitten kun kuollaan. Loppuuko kaikki siihen, vai käännetäänkö vain kolikon toinen puoli esiin.

Salaviisaat savolaiset

Vaikka Jess and the Ancient Ones ei ole mennyt mitenkään imago edellä, yhtyeen ulkoista habitusta ei ole voinut kutsua varsinaisesti leppoisaksi. Jäsenten ilmeet ovat olleet kuvissa tuimia, ja kaikki porukasta esiintyvät taiteilijanimillä. Bändi rakentaa itselleen mystistä auraa, vaikka koostuu lupsakoista savolaisista. Asialle löytyy varsin käytännölliset perustelut.

– Nyt kuvista on lähtenyt pois sellainen habittaminen. Kuvasessioita ei haluaisi tehdä kukaan meistä. Ehkä niissä uskaltaa nyt näyttää enemmän sitä omaa luonnetta. Posettaminen kuuluu enemmän nuoruuteen. Mehän ollaan hyvinkin lupsakoita. Kun meitä näkee keikkapaikoilla, ei varmasti tule hiljaista hetkeä. Toisaalta osaamme olla myös syvällisiä. Ei pidä antaa lupsakkuuden hämätä.

– Taiteilijanimistä olen digannut yläasteelta lähtien. Miettii nyt vaikka Venomia: Cronos, Mantas ja Abaddon! Tai Chris Witchhunter! Se on sellainen metallissa kulkenut asia, josta on aina tykännyt. Toisaalta uskalsi laittaa jo Corpsen eteen Thomasin. Ehkä seuraavaksi jo oma nimi? Nykyäänkin voi jo sanoa, että häh, sano Tommi vaan.

Myös haastattelujen antaminen on ollut aiemmin vastenmielistä puuhaa.

– Se oli jotenkin epämukavaa. Halusin aina välttää niitä. Mitä sitä selittämään. Siinähän se on levy, kuuntele siitä. Mutta nykyään sitä musiikkia ehkä ajattelee niin paljon enemmän. Nuorempana se on ollut enemmän väylä aggressioiden purkamiselle.

Oletko muuttunut musiikin roolin kasvamisen myötä ihmisenä jotenkin, ja mihin suuntaan?

– Ennen olin vetänyt pelkkää metallia. Muu elämä oli sitä, että viikonloput ryypätään ja soitetaan, viikot käydään duunissa, jos niitä sattuu sillä hetkellä olemaan. Tai sitten maleksitaan, ryypätään ja riehutaan. Siinä oli kaikkea hölmöilyjä: poliisin kanssa yhteenottoja ja putkareissuja. Kaikkea paskaa mitä tulee viinalla läträämisestä.

– Kun ruvettiin tekemään Ancient Onesia, innostuin enemmän kitaransoitosta, bluesmeiningeistä sun muusta kunnon soittamisen opettelusta. Samalla, kun oppi soittamaan, parani itsetunto. Kun itsetunto parani, rupesin tuumailemaan, miksi on mennyt vuosien ajan näin. Ja liittyi siihen muutakin, laihduin 60 kiloa, kun lähti kuntoiluprosessi käyntiin. Musiikin kautta on ainakin meikäläisen lukot lähtenyt aukeamaan.

Corpsella on tosiaan ollut viime vuodet luova kausi. Kolmessa vuodessa on tehty pikkulevyjen lisäksi kaksi Jess-albumia ja kaksi ”sielunhoitobändi” The Exploding Eyes Orchestran levyä. Näistä ensimmäinen julkaistiin kesällä, ja toisen julkaisua suunnitellaan alustavasti helmikuulle.

– Samoissa sessioissa nauhoitettiin kaksi levyä, joku 15 biisiä. Mulla murtui käsi duunissa ja tuli sairasloma. Sohvaterapiassa tuli kirjoitettua musiikkia vähän eri lailla, istualtaan sointukuvioita, singer–songwriter-henkistä biisinkirjoituskokeilua. Ne vein sitten treenikämpälle. Se oli oikein mukava, suoraviivainen sessio. Koko ajan sitä musiikkia pyörittää mielessään.

– Nykyään tuntuu, että saa enemmän aikaan kuin nuorempana. En tiedä mistä se johtuu, luulisi, että nuorempanahan sitä saisi enemmän. Ehkä se pelottaa, että aika on loppumassa. No, ei kai, just duunissa nauroin, että elän vittu satavuotiaaksi.

Keikkojen kengätön Janis Joplin

Ancient Onesin tunnistaa karismaattisesta laulusolisti Jessistä huolimatta juuri Corpsen lempilapseksi. Materiaali on kreditoitu hänelle lähes kokonaan, ja bändin merkitys miehelle on tullut selväksi tässäkin haastattelussa. Hän kuitenkin korostaa, ettei yksinvaltiudessa olisi mitään järkeä.

– Mun elämä on pelkkää musiikkia, mutta ei voi olettaa, että kaikilla muillakin on niin. Siksikin olen tehnyt paljon. En tee biisejä mitenkään täysin valmiiksi, vaan treeneissä voin sanoa muille, että tehkää näihin omat juttunne. Sounditoiveita ja tällaisiakin voi esittää, tai että tuleeko johonkin biisiin urkua tai thereminiä. En missään nimessä halua, että tekisin kaiken ihan valmiiksi ja muut vaan vetäisi nuoteista. Kuka sellaisessa bändissä haluaisi soittaa?

Jess and the Ancient Onesin tilanne näyttää ulkopuolisin silmin hyvinkin lupaavalta. Pää ulkomaille on auki, ja tuore levy on hyvinkin potentiaalinen crossover-tarjokas, mitä tulee metallin ulkopuolisiin kuulijoihin. Eivätkä heviporukatkaan ole kadonneet mihinkään.

– Tykkää kuka tykkää. Toki olen huomannut itsekin keikoilla, että on paljon metallijengiä. Kiva nähdä paljon tuttuja naamoja ja huomata, että nekin tulee paikalle, vaikkei meidän kohdalla olekaan kyse niin metallista. Toisaalta olen huomannut paljon sitä toista ääripäätä, hippityttöä tanssimassa ilman kenkiä lavan vieressä. Ihan kuin Janis Joplin olisi siinä joraamassa.