Kun ajattelet ruotsalaista vanhan liiton death metalia, mitkä bändit tulevat mieleesi ensimmäisenä?
Nihilist? Entombed? Grave? Dismember? Moni muistelee varmasti myös Edge of Sanityn, Unleashedin, Therionin, Hypocrisyn ja Tiamatin varhaisia vaiheita. Kun kaivaa vieläkin syvemmältä, löytää Carnagen, Seancen, Cemetaryn ja Mercilessin kaltaisia bändejä, mutta yksi jää usein mainitsematta vielä tässäkin kohtaa: Necrophobic.
Tähän on syynsä. Vuonna 1989 perustettu, Slayerin samannimisen kappaleen mukaan nimetty yhtye erosi monista aikalaisistaan viheliäisen melodisuutensa ja blackmetallisen luonteensa ansiosta. Tietty eristäytyneisyys kuuluu myös bändin ainoan alkuperäisjäsenen, rumpali Joakim Sternerin puheissa. Kun mies aloittaa Necrophobicin ruumiinavauksen, hän valitsee sanansa todella tarkoin.
– Minulta kysytään joskus, mitä ajattelen ruotsalaisen death metalin vallankumouksesta 90-luvun taitteessa. Ja miten se eroaa vaikkapa floridalaisen metallin aallosta samoihin aikoihin. Kysyn aina: ”Mistä vallankumouksesta?” En koe vieläkään, että on olemassa jonkinlainen kaikki nämä bändit yhteen sitova käsite. En koe, että olemme osa jotain tiettyä Tukholman soundia. Jenkkilästä puhumattakaan, Joakim sanoo.
– Olen huomannut, että ruotsalaista death metalia on romantisoitu jälkikäteen jonkinlaisella yhteisöllisyydellä ja suunnitelmallisuudella. Ihan kuin ihmisillä olisi ollut täysin määrätietoinen tavoite luoda ”uusi uniikki soundi” ja kirjoittaa metallin historiankirjoja uusiksi. Osa muusikoista jopa uskoo tähän. On totta, että äärimmäisempi metalli alkoi syöstä 80- ja 90-lukujen taitteessa perinteisempää heavyä ja rockia vallasta myös täällä Ruotsissa. Kuitenkin on yhtä totta, että syntynyt soundi oli useimmiten sattumien summaa.
Alamaailman portit auki
Joakim Sternerin ja hänen kanssaan Necrophobicin perustukset valaneiden David Parlandin, Stefan Harrvikin ja Stefan Zanderin yhdistävänä tekijänä oli juuri äärimmäisemmän metallin nousu.
– Death- ja black metal oli kuin tehty niille nuorille, joiden mielestä vanha heavy ja varsinkin punk alkoivat olla jo vähän edellisen sukupolven juttuja. Niitä kyllä kuunneltiin, mutta etsimme samaan aikaan jotain äärimmäisempää. Uusia rujompia bändejä löytyi koko ajan, ja ne syrjäyttivät nopeasti vanhat.
– Kun halusimme ostaa metallilevyjä, ainoa vaihtoehto oli mennä Heavy Sound -levykauppaan. He toivat maahan levyjä ympäri maailman. Ne maksoivat ihan helvetisti, mutta niiden ostaminen oli ainoa vaihtoehto, jos mieli saada käsiinsä sairaimpia uusia kiekkoja, joilla tyydyttää loputon metallinnälkänsä.
Yksi Heavy Sound -kauppareissu oli Joakimin mukaan erityisen käänteentekevä.
– Silmiini pisti lehti jossain kassan takana olevalla hyllyllä, ja sen lehden vieressä oli nippu kasetteja. Olimme varmaan 15–16-vuotiaita, emmekä olleet ikinä nähneet mitään vastaavaa. Lehti näytti melko käppäiseltä ja kotikutoiselta. Myös kasetit erosivat kaikista tavallisesti ostamistamme levyistä. Kauppias kertoi, että nämä ovat demoja bändeiltä, jotka eivät ole vielä julkaisseet mitään lafkojen kautta. Demojen vieressä taas oli norjalainen Slayer Magazine -fanzine, johon kirjoittivat ihan tavalliset metallifanit.
– Menimme ihan sekaisin! Oli siis mahdollista kuulla julkaisematonta metallia! Mitä helvettiä? Siihen asti kaikki oli pyörinyt Venomin, Bathoryn, Metallican ja Slayerin ympärillä. Jostain levykaupan pölyisestä nurkasta oli ehkä saattanut löytää Possessedin levyn.
– Ei kestänyt kauaa, kun olimme ihan sekaisin Sepulturasta, Morbid Angelistä, Nihilististä, Mayhemistä ja kaikesta muusta, mitä saimme kasettikopion kopion kopiona käsiimme. Kasettienvaihto oli paljon kiehtovampaa kuin tavallinen levykaupassa käyminen. Ihan kuin olisi nähnyt alamaailman porttien aukeavan edessään. Jos minun pitäisi nimetä jokin tapahtumasarja, jonka seurauksena Necrophobic syntyi, se oli juuri tämä. Halusimme tehdä synkempää metallia kuin yksikään bändi ikinä ja löytää omat keinomme sen saavuttamiseksi.
Ahdas Tukholma
Äärimetalliaalto pyyhkäisi nopeasti varsinkin Tukholman ja sen lähiseutujen yli. Joakim kertoo, että soittajia bändiin olisi löytynyt helposti, mutta hän koki suhtautuvansa musiikkiin eri tavalla kuin muut.
ainakin kolmessa eri bändissä, Joakim hymähtää.
– Bändejä oli treenaamassa joka kellarin nurkassa. Ne kuulostivat ihan samalta, koska samat tyypit soittivat niissä samalla tavalla. En halunnut olla osa jotain ryhmää tai jengiä, joka soittaa viiden samanlaisen bändin hupailuiltamia.
– Meille ei riittänyt se, että joku osasi hakata kitaraansa aggressiivisesti tai öristä rumasti. Necrophobicissa oli jo ennen bändin nimeämistä kyse siitä, että kaikkien piti jakaa tietty visio musiikissa ja sanoituksissa. Tämä musiikki ei saanut olla kenellekään vain harrastus tai jonkinlainen väliaikainen rooli.
Usein ylistetty Sunlight-studion ja Tomas Skogsbergin yhdistelmä saa Joakimiltakin kiitosta, vaikka hän sanoo, että pesäeron tekeminen myös siihen oli välttämätöntä.
– Se soundi oli liima, joka sitoi koko ”genren” yhteen kaikkien korvissa, eikä muulla tuntunut olevan mitään merkitystä. Mutta älä ymmärrä väärin. Siinä vaiheessa, kun saimme mahdollisuuden äänittää ylipäänsä mitään yhtään missään, Sunlight oli ensimmäinen tavoitteemme. Kaikki halusivat sen soundin viimeistään siinä vaiheessa, kun siellä oli äänitetty varhaisia Treblinkan, Nihilistin ja Graven levytyksiä.
Suomessa tilanne ei ollut ihan näin hyvä. Varsinkin 80-luvun puolella harvalukuiset suomalaiset metallibändit tyytyivät äänittämään levynsä kaikelle muulle kuin metallille vihkiytyneillä studioilla.
– Niin. Kaikessa on puolensa… Onko parempi, että kaikki levyt kuulostavat vähän paskalta… vai ihan samalta? Väitän, että vähemmän itsestään selvät olosuhteet olisivat synnyttäneet paljon monipuolisempia bändejä, Joakim arvelee.
– Ideologiaamme kuului ennemmin erottua ja tuhoutua kuin hukkua massaan ja tuhoutua vähän hitaammin. Teimme näin musiikillamme alusta alkaen, mutta otti peräti neljä levyä ennen kuin Tomas ja Sunlight jättivät Tukholman. Sen jälkeen olimme jälleen hieman enemmän ulkona muiden kuvioista.
Ehdoton ideologia
Ulkopuolisuuden ohella Joakimin puheissa toistuu Necrophobicin ydinkohtana ideologia, jonka laatu selviää, jos tutkii bändin sanoituksia vähänkään pintaraapaisua syvemmältä.
– Antikristillinen ja satanistinen elämänkatsomuksemme on tuskin jäänyt keneltäkään huomaamatta, Joakim toteaa.
– Tietty kuvasto ja sanasto tulee aika automaattisesti tämän musiikin mukana. Osalle se on vain kirjoittelua ja viihdettä, osalle taas jotain paljon enemmän. Kaikkia tämän bändin jäseniä on yhdistänyt uskontojenvastainen näkemys ja halu purkaa ihmiskuntaa riivaavaa itsetuhoisuutta musiikin muotoon.
– Tämä ideologia on karsinut taitavimpiakin soittajia joukostamme. Sille ei voi mitään, ettei näitä näkemyksiä voi juuri peitellä tai pitää osana jonkinlaista roolia. Jos meinaa soittaa tässä bändissä ja tehdä niin rehellisesti, on oltava valmis tunnustamaan Saatanan läsnäolo kaikessa ihmisyydessä.
Miehitys Joakimin ympärillä on vaihtunut usein, ja liikenne bändissä on ollut myös edestakaista. Kun nämä seikat nousevat esille, Joakimin äänensävy muuttuu varautuneeksi – aivan kuin hän kokisi tarpeelliseksi korostaa, ettei kaikki johdu vain hänestä.
– En tiedä, onko olemassa kovin montaa bändiä, jotka pystyvät pitämään kokoonpanonsa kasassa koko elinkaarensa ajan. Kohdallamme kyse ei ole kuitenkaan ollut mistään vittumaisen diktaattorin ylivallasta, Joakim korostaa.
– Jo alkuaikoina metalli oli monelle kaverilleni vain vaihe. Joku totesi heti koulun loputtua, että alkaa elämään aikuista elämää ja musahommat saavat jäädä. Joku toinen sai lapsia jo nuorena, eikä isän sopinut vetää mitään ”lapsellista saatananpalvontaheviä kellarissa”, kuten eräs tyttöystävä taisi asian muotoilla.
– On myös ollut tilanteita, että jokin muu bändi on kiinnostanut Necrophobicia enemmän, kanssamme soittamisesta ei ole saanut tarpeeksi rahaa tai ei ole päässyt tekemään ”uraa”, kun yleisömäärät eivät 90-luvulla nousseetkaan nousemistaan. Suosio tuntui merkitsevän joillekin paljon. Sitten on tietenkin väistämättömiä juttuja, kuten Davidin [Parland] kuolema tai Tobiasin [Sidegård] joutuminen kiven sisään. Ne ovat jo sen luokan lopullisuuksia, ettei niistä selviä parhaalla tahdollakaan.
Riivatut rituaalit
Tänäkin päivänä Necrophobicista puhuttaessa tapetille nousee ensimmäisenä bändin vuonna 1993 julkaistu debyytti The Nocturnal Silence, jonka soundi erosi monista samoihin aikoihin julkaistuista levyistä todella paljon. Myös Joakim muistelee albumia edelleen ainutlaatuisena kokemuksena.
– Se oli ensimmäinen kerta, kun vietimme vähän pidemmän ajan studiossa. Saimme Sunlightin käyttöömme kahdeksi viikoksi. Yksin tämä seikka sytytti meidät ihan mielipuoliseen luomisvimmaan, hän muistelee.
– Meillä oli kasassa aihioita monelta demolta. Siinä ei ollut kyse vain muutamien sessioiden tuloksista, vaan albumi lähes kirjoitti itse itsensä. Minulle kerrotaan vieläkin, että teimme jotain sellaista, mitä muut eivät olleet tehneet. En tiedä siitä, mutta levy toteutti sanomansa täydellisesti.
– Debyytti on aina debyytti. Sitä kiihkoa ei unohda koskaan! Ei ole mitään paskapuhetta, että bändien ensimmäiset levyt tai demot ovat parhaita. Vaikka ne tekisivät myöhemmin miten hyviä levyjä, halu räjäyttää koko maailma pakkautuu siihen ensimmäiseen. Sitä on kuin riivattu. Sitä ei voi toistaa ikinä sen jälkeen.
Neljä vuotta debyytin jälkeen julkaistu Darkside ei herätä Joakimissa aivan yhtä lämpimiä tuntemuksia.
– Saan kuulla toistuvasti, miten paljon se levy on merkinnyt 90-luvun death metalissa rypeneille ihmisille. Ymmärrän sen ihan hyvin. On Darksidella hetkensä. Hyviä kappaleita, hyvä tunnelma ja joitakin kieroja melodioita. Sen masterointi vain meni ihan päin helvettiä. Se on ihan roskaa. Minulla oli mielessäni paljon voimakkaampi ja monitahoisempi soundi, mutta kaikki meni pieleen. Toisin kuin nyt digiaikana, senaikaisilla budjeteilla ei noin vain lähetty pakittelemaan ja tekemään kaikkea uusiksi. Meidän oli vain nieltävä tulos ja elettävä sen kanssa.
– Aina välillä mietin, missä levyn alkuperäinen masternauha on ja arvuuttelen, voisiko sille tehdä jotain. Mutta tulen aina samaan lopputulokseen: se ei olisi aitoa. En ole enää sama ihminen kuin tuota levyä tehdessäni, enkä voisi mitenkään palata siihen mielentilaan. Sotkisin varmasti levyn hengen täysin.
Kun nostan 1990-luvun Necrophobic-tuotannon rinnalle 2000-luvun albumikolmikon Hrimthursum, Death to All ja Womb of Lilithu, Joakimin maltillisen äänensävyn joukosta kuultaa jopa hienoinen ylistys.
– Kukin näistä levyistä on varma askel kohti puhdasta Necrophobicia. Näen ne eräänlaisena kolmikkona.
– Jokainen levymme heijastelee senhetkisen kokoonpanomme kollektiivisia tuntemuksia siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Sitä on vaikeaa määritellä itse, mutta nyt kun katson noita kolmea levyä, en näe death metalia… enkä black metalia… Näen rituaalinomaisia purkauksia, jotka ovat sinetöineet inhimillisyytemme epäinhimillisyyden levyille!
Kohti lopullisia syvyyksiä
Juuri julkaistu Mark of the Necrogram, bändin kahdeksas albumi, on osoitus tähän asti äärimmäisimmästä Necrophobic-soundista. Levy vaikuttaa uuden luvun alulta.
– Vaikka soitan itse tässä bändissä, olen sitä mieltä, että nyt kaikki se levyjen välissä vaivannut epämääräinen paska jätettiin jotenkin taakse. Tämä valjastui helvetin voimakkaaksi levyksi, Joakim toteaa.
– Koko levyä määrittää se, että Sebastian ja Johan [kitaristit Ramstedt ja Bergebäck] palasivat takaisin bändiin. Siitä syntyi uutta energiaa. Uutta motivaatiota. Uutta keskittymistä. Pitkästä aikaa Necrophobicin albumin voi sanoa olevan metallille omistautuneiden ihmisten metallille omistautuneille ihmisille tekemä levy. Ei mitään ylimääräistä.
– Olimme taantuneet hetkeksi aikaa eräänlaiseksi zombilaumaksi. Se lopullinen liekki uupui. Kun soitamme jälleen tällä porukalla, lavalla on neljä metallia elävää tyyppiä. Ei vain jengiä, joka soittaa keikat läpi. Necrophobicin keikoista tuli jälleen rituaaleja. Sen voi aistia levyltäkin.
Hetken muiden panosta hehkutettuaan Joakim nauraa ensimmäisen kerran koko kolmen vartin puhelun aikana ääneen löytäessään vielä yhden syyn sille, minkä vuoksi Mark of the Necrogram tiivisti bändin ideologian niin hyvin.
– En ole koskaan ollut tämän bändin pääsäveltäjä, mutta olen kirjoittanut musiikkia ja sanoituksia jokaiselle levyllemme… tähän asti. Tälle levylle en kirjoittanut mitään. Ehkä se on niin hyvä juuri siksi, hah.
– Necrophobic saavuttaa tällä albumilla lopullisempia syvyyksiä kuin aiemmin. Siitä on hyvä jatkaa.
Julkaistu Infernossa 3/2018.