Ride the Lightning on eräs modernin raskaan musiikin kulmakivistä ja Metallican uran tärkein suunnannäyttäjä. Lue levyn 30-vuotisjuhlien kunniaksi viime Infernossa julkaistu juttu kokonaisuudessaan, kainaloineen päivineen!
Elettiin vuotta 1984. Eräänä ikimuistoisena päivänä kaverin isoveljen huoneesta kuului käsittämätöntä musiikkia. Black Sabbath, Twisted Sister, Mötley Crüe, W.A.S.P. ja monet muut olivat jo entuudestaan tuttuja nimiä, mutta yhtäkkiä niiden hurjimmatkaan sävellykset eivät tuntuneet yhtään miltään.
Tämä käänteentekevä kappale käynnistyi kauniilla akustisella introlla, mutta harras tunnelma muuttui salakavalasti neljänkymmenen sekunnin kohdalla. Yhtäkkiä kaiuttimista hyökkäsi päälle pelottavan tyly kitaravalli, joka löi varomattomasta kuulijasta ilmat pihalle ja pakotti kysymään: mitä ihmeen musiikkia tämä on?
Ensitutustumisen aikana ei sentään ollut tiedossa, että kappaleen teksti kertoi ydinsodan kauhuista. Jos sekin olisi selvinnyt, tuolla hetkellä pienen pojan pöksyihin olisi varmasti lirahtanut vähintään nestettä, ehkä jotakin paksumpaakin – musiikin ja sanoituksen kombinaatio olisi yksinkertaisesti ollut liikaa. Silloin, kylmän sodan aikakaudella, ydintuho tuntui täydellisen mahdolliselta – ainakin sen pienen pojan mielestä.
Metallican Ride the Lightning -albumin avaavan Fight Fire with Firen kaltaista elämälle enemmän tai vähemmän uuden suunnan antavaa järkytystä ei ole osunut kohdalle kovin monta kertaa. Sen lisäksi mieleen nousee ainoastaan maineikkaalta Combat Tour Live: the Ultimate Revenge -videokasetilta (1985) löytyvä Slayerin Hell Awaitsin liveversio (muistutettakoon tässä yhteydessä, että Ted ”Nocturno Culto” Skjellum näki aikoinaan saman Hell Awaitsin, ja vuoden kuluttua mies jo soittikin Darkthronen esiasteessa Black Deathissä).
Fight Fire with Firen pääasiallinen kirjoittaja, uskonnollisessa kodissa ankaran kasvatuksen aikoinaan saanut James Hetfield puki omat tunnelmansa sanoiksi Rock and Roll Hall of Fame -tilaisuudessa vuonna 2006 kertoessaan tunteikkaasta suhteestaan Black Sabbathiin: ”Brittiyhtyeen hirviömäiset riffit asuivat sisälläni ja nostattivat fiiliksiä, joita en osannut pukea sanoiksi. Ne riffit, synkät sanoitukset ja kielletyt soinnut herättivät inspiraation, jotka auttoivat minua murtamaan kuoret ympäriltäni.”
Eipä tainnut James Hetfield aikoinaan aavistaa, että Fight Fire with Fire ja lukemattomat muut Metallican kappaleet herättäisivät täsmälleen samanlaisia ajatuksia seuraavan sukupolven metallimuusikkojen ja -fanien keskuudessa.
Hapuiluja raskaampaan suuntaan
Myöhempinä vuosina on kerta toisensa jälkeen selvinnyt, ettei keskisuomalaisen pikkukaupungin omakotitaloalue ollut ainoa paikka, jossa Fight Fire with Fire tyhjensi pajatson – niin, silloin niitä pajatsojakin vielä oli.
– Olin ottanut hapuiluja raskaamman musiikin suuntaan, kuunnellut esimerkiksi Bon Jovia, mutta sitten törmäsin Fight Fire with Fireen. Se oli hypnoottinen kokemus, sillä en ollut aikaisemmin kuullut mitään lähellekään niin nopeaa ja rankkaa, Mokoman rumpali Janne Hyrkäs sanoo.
– Näin Metallican livenä neljä vuotta myöhemmin, Helsingissä syksyllä 1988. Toppatakki oli neonkeltainen ja takatukka uljas. Korvat soivat vielä pari päivää keikan jälkeenkin, mutta olihan se lesoa todeta yläasteen tupakkapaikalla: ”Sori, mie en kuule, olin katsomassa Metallicaa, mitähän asiaa nössöllä mahtaa olla?”
Amorphisin Tomi Joutsenen kokemukset ovat samansuuntaisia.
– Lohjalaiset kovikset olivat kulkeneet jo vuosia Metallican merkit farkkuliiveissään, mutta itse tutustuin Ride the Lightningiin vasta …And Justice for Allin vanavedessä. Silloin tuli kieltämättä ihmeteltyä, miksi ihmeessä KISS ja W.A.S.P. olivat tuntuneet niin kovilta jutuilta vuonna 1984… No, maailma oli tuolloin muutenkin erilainen: haaveilin esimerkiksi siitä, että saisin joskus Levikset.
KISSin Animalize ja W.A.S.P.-debyytti olivat osa vuoden 1984 hurjaa satoa. Iron Maiden julkaisi Powerslaven, Judas Priestiltä tuli Defenders of the Faith, Dio palasi parrasvaloihin The Last in Linella ja Manowar puski pihalle Hail to Englandin sekä Sign of the Hammerin. Black metalin perustuksetkin jatkoivat muovautumistaan Thomas Gabriel Warriorin teosten ja Mercyful Faten Don’t Break the Oathin sekä Bathoryn debyytin voimin.
Ride the Lightningin merkityksestä Metallican ja koko modernin raskaan musiikin kehitykselle kertoo jotakin, että tämä heinäkuun helteiden keskellä julkaistu viileä mestariteos on monen asiaan vihkiytyneen mielestä vuoden 1984 tärkein metallialbumi.
– Tämän päivän nuoret hevifanit eivät luultavasti tajua, miten järjettömän merkittävä bändi Metallica oli 80-luvulla. Fight Fire with Firen uskomattoman kaahauksen äärellä ei tullut pieneen mieleenkään, että Metallicasta voisi tulla koko kansan suosikki ja jatkuvasti radiossa soiva mammutti, Rytmihäiriön Antti ”Ande” Kiiski muistuttaa.
Unelmien täyttymys
Miten Ride the Lightning, monin tavoin Metallican uran tärkein albumi, sitten syntyi? Sen ymmärtämiseksi täytyy palata reilun kolmenkymmenen vuoden taakse.
Kesällä 1983 ilmestynyt Kill ’em All oli jo iskenyt metallimaailmaan salaman lailla, vaikka Metallica-debyytti ei tietenkään noussut suureksi kaupalliseksi menestykseksi. Monet levyn biiseistä soivat suoraviivaisina ja energisinä esikuvien hengessä – esimerkiksi Hit the Lights kuulostaa thrash-versiolta Motörheadin Iron Fististä –, mutta toisaalta Four Horsemenin ja No Remorsen kaltaiset oivaltavat riffikokoelmat vihjailivat Metallican omaavan useimpia kollegoitaan suuremman kunnianhimon ja lahjakkuuden. Kill ’em Allin aggressiiviset purkaukset olivat saaneet polttoainetta omakohtaisista kokemuksista.
– Niihin aikoihin Los Angelesissa riehui täysi sota glambändien ja rankempaa metallia soittavien yhtyeiden välillä. Eräänkin kerran törmäsin hollywoodilaisella kadulla Metallicaa tuolloin huomattavasti suositumman Mötley Crüen Tommy Leehen ja Nikki Sixxiin. Huusin heille jotakin ilkeää ja kaverit lähtivät jahtaamaan minua, mutta eiväthän he päässeet platform-kengillään mihinkään, Lars Ulrich muistelee nauraen.
– Me olimme Iron Maidenia ja muita vanhan mantereen uusia bändejä rakastavia kuumaverisiä nuorukaisia ja tukkalaitteisiinsa panostaneet losangelesilaiset meikkibändit kuvottivat meitä. Onneksi saimme yllättävän yhteydenoton suosikkimusiikkimme mekasta…
Tosiaan, loppuvuodesta 1983 Ulrich, Hetfield, soolokitaristi Kirk Hammett ja basisti Cliff Burton vastaanottivat loistavia uutisia: eräs yhtyeen suurista esikuvista, Venom, halusi Metallican avausbändikseen Seven Dates of Hell -kiertueelle.
– Rundin nimestä huolimatta olimme vähintään seitsemännessä taivaassa, sillä Venomin lämmittelijäksi pääseminen tuntui unelmien täyttymykseltä, Ulrich kertoo.
Seven Dates of Hell käynnistyi helmikuun alussa Zürichistä – kyseessä oli siis Metallican ensimmäinen Euroopan-keikka – ja päättyi Belgiaan vajaata kahta viikkoa myöhemmin. Metallica ei kuitenkaan palannut Yhdysvaltoihin vaan jatkoi matkaa Ulrichin kotikaupunkiin Kööpenhaminaan.
– Olimme päättäneet nauhoittaa kakkosalbumimme Tanskassa, sillä USA:n dollarin ja Tanskan kruunun vaihtokurssi oli erittäin suotuisa. Saimme siis samalla rahalla selvästi enemmän studioaikaa Skandinaviassa verrattuna Amerikkaan. Sweet Silence oli äskettäin toiminut Rainbow’n Difficult to Cure -albumin nauhoituspaikkana, eikä tämä ainakaan vähentänyt mielenkiintoamme paikkaa kohtaan, Ulrich sanoo ja jatkaa:
– Vuoden 1983 syksy oli kulunut intensiivisissä uuden materiaalin kirjoitustalkoissa. James oli ryhtynyt kirjoittamaan selvästi tummasävyisempiä ja tavallaan aikuisempia tekstejä. Myös sävellyssapluuna alkoi käydä tutuksi: etenkin Jamesilta löytyi aina kasa hienoja riffejä, joista kappaleet lopulta muovautuivat koko yhtyeen käsittelyssä. Saatoin kommentoida, että ”otapa tuo riffi, muuta tuo sointu ja soita tuo kohta vähän nopeammin”. Testasimme uusia, progressiivisempia biisejä myös liveolosuhteissa heti kappaleiden valmistuttua.
Helmikuun 20. vuonna 1984 Sweet Silencen ovelle astelikin tuoreet sävellyksensä läpikotaisin tunteva yhtye – ainoastaan For Whom the Bell Tolls osoittautui vielä hieromista vaatineeksi numeroksi. Toisaalta Metallicalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin osata biisinsä, sillä bändi oli varannut studion vain kolmeksi viikoksi.
– Meillä oli myös rutkasti onnea matkassa, sillä tuottaja Flemming Rasmussen oli niihin aikoihin juuri oikea mies Metallicalle – aivan samalla tavalla kuin vaikkapa Bob Rock osoittautui täsmävalinnaksi The Black Albumin tuottajaksi muutamia vuosia myöhemmin, James Hetfield huomauttaa ja jatkaa:
– Lisäksi Ride the Lightningin ajoitus osui nappiin. Speed- ja thrash metal olivat nopeassa muutoksen tilassa ja bändejä nousi esiin kuin sieniä sateella, eikä meitä kiinnostanut tehdä Kill ’em Allia uudelleen. Tähän vaikuttivat keväällä 1983 yhtyeeseen liittynyt Kirk Hammett ja jo aikaisemmin mukaan tullut Cliff Burton, joiden ansiosta Metallican musiikki sai selvästi aikaisempaa kunnianhimoisempia piirteitä. Esimerkiksi Cliff ei todellakaan ollut mikään puhdasverinen metallimies, sillä hän rakasti esimerkiksi Frank Zappaa ja klassista musiikkia.
No Ballads
Vuosien saatossa erääksi tunnetuimmista Metallica-klassikoista noussut ”itsemurhaballadi” Fade to Black oli Escape-hittiyritelmän ohella Ride the Lightningin uskaliain veto. Moni diggari tunsi itsensä petetyksi, sillä vuonna 1984 thrash metal -yhtyeen ei todellakaan odotettu flirttailevan akustisten kitaroiden ja hempeiden melodioiden maailmoissa. Päinvastoin: monet Metallican fanit odottivat uusilta suosikeiltaan nopeampaa ja brutaalimpaa versiota Kill ’em Allista.
Toinen thrash metalin kruunua tuolloin tavoitellut kalifornialaisyhtye Exodus ottikin tilanteesta kaiken irti ja julkaisi paitoja, joiden teksti ei jättänyt tulkinnanvaraa: ”No Ballads”. Tulenarkaan tilanteeseen omat mausteensa saattoi toki antaa sekin, että Metallica oli äskettäin kaapannut Kirk Hammettin Exodusin riveistä ja Kirk antoi Metallicalle vanhan yhtyeensä ideoita. Esimerkiksi Creeping Deathin tunnettu ”Die by my hand / I creep across the land / Killing first born man” -yleisönlaulatuskohta löytyy Exodusin varhaiselta Die by His Hand -demobiisiltä.
On myös oleellista muistaa, että talvella 1984 kirjoitettu Fade to Black yllätti omalla tavallaan myös Metallican.
– Kun nauhoitimme Kill ’em Allia toukokuussa 1983, ajatus esimerkiksi akustisista kitaroista oli vähintään miljoonan kilometrin päässä. Yhtyeen kollektiivinen mieli siis muuttui yllättävänkin nopeasti, Hetfield sanoo.
– Fade to Black sai inspiraatiota epäonnesta, jonka kohteeksi jouduimme Yhdysvaltain-kiertueella tammikuun puolivälissä 1984. Olimme nimittäin Bostonissa, kun joku meni ja kähvelsi kaikki soittokamamme. Meillä ei tietenkään ollut yhtään rahaa, joten tämä välikohtaus tuntui pieneltä maailmanlopulta – ja niissä tunnelmissa syntyi Fade to Black.
Fade to Black on versioitu esimerkiksi Apocalyptican ja Sonata Arctican toimesta. Jotakin kappaleen painoarvosta kertoo Tony Kakon mietelause.
– Pehmensimme Metallican näkemystä Sonata-muotille sopivaksi eli toimimme päinvastoin kuin aikoinaan The Scorpions -lainan kanssa. En ole ihan hirveästi uskaltanut kurkkia metallifanien mielipiteitä meidän Fade to Blackistä, mutta ainakin olemme edelleen hengissä.
Ride the Lightningin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu myös For Whom the Bell Tolls. Tämän livebravuurin on puolestaan versioinut Moonsorrow.
– Kappaleen solistina toimii poikkeuksellisesti Henri (Sorvali, kitara/koskettimet, toim. huom.), hymähtää basisti-laulaja Ville Sorvali.
– En nimittäin kokenut lauluosuuksia itselleni sopiviksi, mutta Henriäkin tahtoi epäilyttää. Miestä piti siis vähän voidella ennen suoritusta… Pullollinen Captain Morgania siinä taisi humahtaa, mutta sen jälkeen narulle päätyikin helvetin tylyä tulkintaa – ja pelkästään hyvällä tavalla!
Oman itsensä kopiointia
Vaikka Metallican täysin uudelle tasolle nostanut Ride the Lightning teki heti ensitutustumisella lähtemättömän vaikutuksen, 47-minuuttisen pitkäsoiton lopullinen painoarvo on luonnollisesti selvinnyt vasta myöhempinä vuosina. Levyn valtavasta merkityksestä saattaa kertoa eniten se tosiseikka, että Metallica päätti kopioida itseään, tosin tietyt epäkohdat poistaen, ja tulokset ovat luettavissa maailman parhaat metallialbumit -listausten palkintosijoilta.
Jos jotkut fanit pettyivätkin aikoinaan Ride the Lightningiin, Master of Puppetsin äärellä yhdenkään Metallican ystävän ei tarvinnut tuntea itseään huijatuksi. Battery ja Damage Inc rytisevät Fight Fire with Firen taajuuksilla ja Welcome Home (Sanitarium) on uuden ajan Fade to Black, kun taas Orionin, Leper Messiahin, The Thing That Should Not Be’n ja Disposable Heroesin riffimyrskyt viittaavat esimerkiksi The Call of Ktulu -instrumentaaliklassikon suuntaan.
Trapped Under Icen ja Escapen lähisukulaisia ei Master of Puppetsilta kuitenkaan löydy. Lars Ulrich kertoo syyn.
– Ride the Lightning opetti meille ennen kaikkea sen, ettei väkisin vääntämällä synny mitään hyvää. Escape oli yrityksemme tehdä jotakin hieman helpommin omaksuttavaa ja jopa kaupallista, mutta sellainen ei yksinkertaisesti ollut Metallicalle ominaista. Jopa managerimme ilmoitti ennen Master of Puppetsin sävellystalkoita, että älkää sitten missään nimessä erehtykö tekemään mitään Escapen kaltaista!
Lue myös Ride the Lightning -kainalojutut:
– ”Metallica näytti, mitä kaikkea thrashin lipun alla voi tehdä” – Robert Trujillo muistelee
– ”Metallican keikkaa seurasi arviolta 150 tyyppiä…” – Ewo Pohjola muistelee
– ”Tässä se on – kaikki mitä musiikilta haluan!” – Kotimaiset muusikot kertovat suhteestaan 30-vuotiaaseen Ride the Lightningiin