Japanin populaarimusiikin kauppatase lienee aina ollut miinusmerkkinen: maassa on valtavat markkinat länsimaiselle musiikille, mutta toisaalta japanilaiset pop- tai rockartistit eivät ole koskaan menestyneet Aasian ulkopuolella. Pian 35-vuotias Loudness saattaa edelleen olla maailman kaikkien aikojen tunnetuin japanilaisyhtye. Oulun Jalometallissa nelikko tekee ensiesiintymisensä Suomessa.
Loudness syntyi vuonna 1980 Lazy-yhtyeen raunioista, kun kitaristi Akira Takasaki ja rumpali Munetaka Higuchi saivat mukaansa basisti Masayoshi Yamashitan ja Earthshaker-yhtyeessä sen alkuaikoina laulaneen Minoru Niiharan. 1970–80-lukujen taitteessa Japanissa perustettiin ahkerasti raskasta rockia soittavia yhtyeitä, joista mainittujen ohella muiden muassa Anthem ja Bow Wow (sittemmin Vow Wow) saivat kohtuullista suosiota kotimaassaan ja osa pääsi kokeilemaan siipiään myös länsimarkkinoilla.
Niihara muistelee 80-luvun alun olleen kuitenkin melkoisen karua aikaa japanilaiselle metallille.
– Heavyn ja hard rockin suosio oli tuohon aikaan ihan nollassa. Muistatko bändin nimeltä Yellow Magic Orchestra? Sellaista musiikkia Japanissa kuunneltiin paljon, ja poppia. Ei kukaan uskonut Loudnessin menestyvän, mutta ilmapiiri muuttui julkaistuamme muutaman levyn. Keikkailimme yhtäkkiä täysille saleille. On sanottu, että ensimmäinen levymme The Birthday Eve muutti japanilaisen rockskenen kertaheitolla, mistä olen samaa mieltä. Earthshaker, Anthem ja monet muut yhtyeet saivat nekin huomiota ja keikkailimme paljon yhdessä, Minoru muistelee.
Loudness julkaisi nopeassa tahdissa neljä japaninkielistä levyä, joista neljäs (Disillusion, 1984) käännettiin lyhyiden Yhdysvaltain- ja Euroopan-kiertueiden innoittamana myös englannin kielelle.
– Totta kai minäkin halusin keikkailla Japanin ulkopuolella, mutta Akiralle Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan pääseminen oli enemmän kuin unelma, se oli päämäärä. Suurin ongelma oli tietysti kieli. En osannut sanoa englannin kielellä kuin ”yes”, ”no” ja ”thank you”, ja kun piti laulaa vieraalla kielellä, olin aluksi hyvin epätoivoinen. Biisien uudelleen äänittäminen englanniksi oli hirvittävän vaikeaa ja vei minulta ikuisuuden. Itse asiassa englannin puhuminen on nytkin vaikeaa, sillä en ole puhunut sitä vähään aikaan. Kieli on päässyt unohtumaan, Minoru myöntää – ja aivan selkeällä englannilla.
Vaivannäkö laulukielen vaihtamiseksi kannatti, sillä Loudness sai vuonna 1985 ensimmäisenä japanilaisena rockbändinä sopimuksen suuren amerikkalaislevy-yhtiön kanssa. Kyseessä oli suuren Atlantic Records -yhtiön alamerkki Atco, jolle Loudness levytti seuraavat viisi albumiaan. Näistä kaksi ensimmäistä, Thunder in the East (jonka Euroopassa julkaisi vielä Music for Nations) ja Lightning Strikes nostivat Loudnessin statuksen uudelle tasolle. Akira Takasakin omaperäinen ja teknisesti taitava kitarointi, yhtyeen tarttuvat biisit ja – selvähän se – itämainen eksoottisuus auttoivat avaamaan ovia, mutta Minoru Niiharan mukaan läpilyöntiin vaadittiin myös musiikillisia kompromisseja.
– Levyt tuotti Max Norman, joka oli hyvin tiukka tuottaja. Hänen mielestään Loudness oli tehnyt aikaisemmin liian monimutkaista musiikkia. Hän halusi meidän tekevän enemmän amerikkalaiseen makuun sopivaa materiaalia, joten sävelsimme suoraviivaisempia ja yksinkertaisempia biisejä. Max teki hyvää työtä. Kun ensimmäinen levymme tuli ulos, Pohjois-Amerikan Music Television näytti videoitamme ahkerasti ja pääsimme lämmittelemään Mötley Crüeta ja AC/DC:tä näiden Yhdysvaltain-kiertueilla. Saimme paljon uusia faneja ja teimme omiakin kiertueita, Eurooppaa myöten. Olimme monessakin mielessä hyvin onnekkaita ja pidän noista levyistä edelleen paljon, Minoru tunnustaa.
Ei liene mikään ihme, että Loudnessin keikkasetissä on nykyäänkin mainituilta levyiltä poimittuja ”klassikkoja”, kuten Crazy Nights, Heavy Chains, Let It Go tai We Should Be Together. Kotimaassaan Loudness ei noussut kansallissankarin asemaan, itse asiassa tiukkapipoisimmat japanilaisfanit eivät innostuneet Loudnessin 80-luvun puolivälin tyylimuutoksesta lainkaan. Yhtyeellä oli kuitenkin merkittävä vaikutus kotimaansa nuoriin muusikoihin, sillä Niiharan mukaan maassa perustettiin useita Loudnessia suorastaan kopioivia tai keikoillaan bändin kappaleita kierrättäviä bändejä.
Vokalistit vaihtoon kun ei muu auta
1980-luvulla länsimaisissa lehdissä julkaistuissa Loudness-levyarvosteluissa puututtiin ehkä turhankin usein, ja paikoin jopa rasistiseen sävyyn, Niiharan laulutyyliin ja kielitaitoon – tai lähinnä sen puutteeseen. Kun amerikkalaisyleisö ei lopulta ostanut japanilaisten levyjä odotettuun tahtiin, ei ollut mikään yllätys, että Niiharalle näytettiin ovea vuonna 1987 julkaistun Hurricane Eyes -levyn jälkeen.
– Max Norman ja levy-yhtiö halusivat yhtyeeseen täydellistä englantia osaavan laulajan. Yhtäältä ymmärsin, miksi muu yhtye suostui tähän, toisaalta olin potkuistani todella järkyttynyt. Sain tietää asiasta ollessani Jenkeissä ja jouduin lentämään yksin kotiin Tokioon. Bändi teki Mike Vesceran (ex-Obsession) kanssa kaksi albumia, jotka ovat mielestäni ihan hyviä!
– Olin 28-vuotias kun sain fudut. En missään nimessä halunnut alkaa miksikään liikemieheksi. Musiikki oli hyvä tekosyy olla tekemättä oikeita töitä (naurua), joten en suinkaan aikonut lopettaa laulamista tai musiikin tekemistä. Tein sopimuksen japanilaisen levymerkin kanssa ja työskentelin lukuisten japanilaismuusikoiden kanssa, Minoru kertoo.
Mies julkaisi vuonna 1989 soololevyn One ja lauloi potkujensa jälkeen myös useissa eri japanilaisyhtyeissä, joista mystisesti nimetty X-Y-Z-> A on toiminnassa edelleen. Tässä neoklassiseen metalliin päin kallellaan olevassa ryhmässä Niiharan rinnalla kitaroi myös melkoiseksi tekniikkavelhoksi osoittautunut Fumihiko Kitsutaka. Yhtye on julkaissut useita sekä japaniksi että englanniksi laulettuja levyjä ja keikkaillut Japanin ohella muissakin Aasian maissa.
Loudnessin maailmanvalloitus puolestaan tyssäsi 90-luvun alussa, minkä jälkeen yhtye vaihtoi jälleen kerran vokalistia (Vesceran tilalle tuli japanilaisen EZO-yhtyeen Masaki Yamada) ja jatkoi uraansa vaihtelevilla kokoonpanoilla – ja vaihtelevalla suosiolla. Kunnes tuli vuosi 2000.
– En ikinä uskonut saavani Akiralta puhelinsoittoa, jossa hän kertoo haluavansa alkuperäisen Loudness-kokoonpanon taas kasaan. Olin tuolloin kiireinen X-Y-ZA:n kanssa ja hieman huolissani siitä, pystynkö hoitamaan laulajantontin kahdessa bändissä, mutta Akiran mielestä asiassa ei ollut mitään ongelmaa, Minoru kertoo.
Akira Takasaki sai kuin saikin klassisen Loudness-kokoonpanon kasaan, keikoille ja valtaisan innostuksen myötä lopulta myös studioon. Yhtye on ollut ahkerana ja uusia studioalbumeja on ilmestynyt lähes vuosittain. Mistä virtaa ja ideoita riittää?
– Sitä pitäisi kysyä Akiralta. Hän tekee musiikkia koko ajan. Hän on työnarkomaani, joka ei koskaan lopeta ja rakastaa säveltämistä ja soittamista. Hän myös toimii levyjemme pääasiallisena tuottajana. Akira on oikeastaan tärkein syy sille, että julkaisemme levyjä niin usein. Minusta se on hyvä asia. On tärkeää tehdä paljon töitä ja jatkaa musiikin tekoa niin kauan kuin siihen on paloa.
Aurinko nousee jälleen idästä
Levyjä ei kannattaisi julkaista eikä keikoille lähteä, ellei yhtyeellä olisi tarpeeksi faneja ja maksavaa yleisöä. Minoru Niiharan mukaan niitä on riittänyt, ainakin Japanissa. Vaikka Loudnessin 2000-luvun levyillä on englanninkieliset nimet ja niillä lauletaankin jonkin verran englanniksi, pääasiallinen laulukieli on japani (vuonna 2005 ilmestynyttä, myös lännessä julkaistua täysin englanninkielistä Raging-kiekkoa lukuun ottamatta).
Yhtye on keskittynyt operoimaan lähinnä kotimaassaan ja tunnustellut vasta viime vuosina paluuta länteen keikkailemalla satunnaisesti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kesäkuussa julkaistu yhtyeen 26. studioalbumi The Sun Will Rise Again julkaistiin myös länsimarkkinoilla. Ei liene sattumaa, että levyn kansi muistuttaa erehdyttävästi Loudnessin kansainvälisen läpimurtolevyn Thunder in the Eastin kantta?
– (naurua) Olimme 80-luvulla aika tunnettuja Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Nyt, vuonna 2014, olemme valmiita valloittamaan maailman uudestaan. Ajattelimme, että kun ihmiset näkevät uuden levymme kannen, he osaavat heti yhdistää sen Loudnessiin. Minusta kansi on tosi hieno. Se kertoo, että Loudness on palannut! Minoru hehkuttaa.
Aivan alkuperäisessä kokoonpanossa Loudness ei kuitenkaan palaa. Rumpali Munetaga Higuchi kuoli maksasyöpään vuonna 2008, ja hänen tilalleen tuli Masayuki ”Ampan” Suzuki, joka on toki soittanut jo useammalla Loudness-levyllä.
Mikäli olet kuunnellut Loudnessia viimeksi 1980-luvulla, The Sun Will Rise Again saattaa yllättää. Yhtye on hyvässä vedossa ja kuulostaa paikoitellen hämmästyttävästi hyvin samalta kuin 30 vuotta takaperin. Yleissoundi on kuitenkin huomattavasti raskaampi, ja levyllä kuullaan myös erikoisia mutta kieltämättä toimivia elementtejä, jopa hip hop- ja funkvaikutteita.
– Meille ei ole mikään ongelma kokeilla uusia asioita, itse asiassa kokeilemme jatkuvasti, on kyse sitten popista, balladeista tai death metalista. Joskus uudet vaikutteet toimivat, joskus eivät, mutta on mukava kuulla, että olemme mielestäsi onnistuneet uusiutumaan. Olemme hyvin ylpeitä levystämme emmekä malta odottaa, että pääsemme soittamaan sen biisejä livenä!
Elokuussa Loudness saadaan siis vihdoin ja viimein keikalle Suomeen. Minoru Niihara kertoo innoissaan, että yhtye on todella hyvässä livekunnossa ja lupailee ikimuistoista keikkaa.
– Tiedän hyvin, että Suomessa on innokas ja uskollinen heviyleisö ja sieltä tulee uskomattoman paljon hyviä metallibändejä. Olen katsonut niiden videoita YouTubesta, ja täällä Tokiossahan järjestetään vuosittain tapahtuma, jossa esiintyy pelkästään suomalaisia bändejä, Minoru sanoo.
– Olemme valmiita rokkaamaan! Soitamme keikalla muutaman uuden biisin ja paljon vanhoja klassikoita, joista tulette varmasti pitämään. Siitä tulee hienoa!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2014 (#118). Loudness soittaa Jalometallissa pe 8.8.