”Jos haluatte kiittää jotain tahoa tästä rundista, älkää kiittäkö meitä, kiittäkää managereitamme!” – haastattelussa Helloween-ukot Kiske, Hansen ja Weikath

Helloweenin riemukasta metallia vuosikymmenten ajan varjostaneet välirikot ovat viimein historiaa, kun legendaarisin kurpitsalauma kiertää maailmaa Pumpkins United -kiertueen merkeissä.

Kun puhutaan vuonna 1984 perustetusta Helloweenista kenen tahansa bändiin milloin tahansa kuuluneen henkilön kanssa, yksi asia nousee esille taatusti.

Saksalaisbändin ura on ollut pitkä, monimuotoinen ja ansiokas, mutta suurimmat hehkutukset lankeavat vuosien 1985–88 välillä julkaistulle albumikolmikolle Walls of Jericho, Keeper of the Seven Keys: Part I ja Part II, joka synnytti kokonaisen genren.

Tuolloin kurpitsakomppaniaan kuuluivat sen ikuisiin kivijalkoihin kuuluneiden kitaristi Michael Weikathin ja basisti Markus Grosskopfin ohella kitaristi Kai Hansen ja laulaja Michael Kiske.

Näiden aikojen puolesta liputtaneiden unelmat toteutuivat kuluneena syksynä, kun Hansen ja Kiske liittyivät yllättäen Helloweenin nykykokoonpanoon ja Pumpkins Unitediksi nimetty kiertue käynnistyi.

Michael Weikath, Kai Hansen ja Michael Kiske ovat yhä yhtä hämillään asiasta kuin fanitkin.

Weikath: – En voi vieläkään uskoa, että tämä kaikki on oikeasti totta. Vastaanotto on ollut ihan uskomaton! Olen aina nauttinut kiertue-elämästä. Joskus ehkä hieman liikaakin – olenhan myöhäisten öiden ja juhlien ystävä. Tällä rundilla jos millä itse keikatkin ovat olleet sellaista juhlaa, että niiden aikana joutuu pysähtymään aloilleen suu ammollaan.

Kiske: – Olemme soittaneet yli 10 000 ihmisen keikkoja, ja esimerkiksi tuleville Espanjan-keikoille on myyty jo yli 12 000 lippua. Lähdimme suunnittelemaan tätä rundia varovaisen maltillisesti, mutta nyt se taitaa paisua entisestään!

Hansen: – Jos joku meistä uskalsi epäillä, ettei tällainen rundi tule kiinnostamaan kovinkaan isoja fanijoukkoja, viime viikot ovat osoittaneet pienetkin epäilykset vääriksi. Olemme tainneet soittaa isommille yleisöille kuin Gamma Ray tai Helloween yhteensä. Ellei sitten lasketa maailman suurimpia festareita.

Ongelmiltakaan ei ole vältytty. Jo ensimmäisien keikkojen jälkeen alkoi liikkua huhuja, etteivät bändin laulajat olleet ihan parhaassa mahdollisessa iskussa, mikä on turhauttanut koko bändiä.

Weikath: – Onhan tässä ollut ylä- ja alamäkiä, mutta suurempi ihme olisi, jos mitään ongelmia ei olisi ollut.

Kiske: – Sairasteluni on kieltämättä pänninyt ihan huolella. Yllättävää se ei silti ole. Sitä sattuu yleensä siinä vaiheessa, kun rundia on kestänyt joitakin viikkoja. Olen tekemisissä liian monien ihmisten kanssa, en malta olla puhumatta paljon ja saan sitten tartunnan jostain. Mutta nyt tämä perkele pääsi yllättämään ihan liian aikaisin.

– Kun laulaa tällaisia kappaleita ilta toisensa jälkeen ja haluaa tarjota faneille koko rekisterinsä, sairastelu ei vain käy päinsä. Äänihuulteni on oltava täydellisessä kunnossa, jos aion suoriutua näistä kappaleista haluamallani tavalla. Kun minulle nousee kuume, ääneni madaltuu ja muuttuu niin suttuiseksi, että se pilaa koko keskirekisterini. Vihaan sitä!

Weikath: – Tämänkin keskellä on hyvä muistuttaa itseään, millainen logistinen painajainen tämä kiertue on ja miten hyvin kaikki on toistaiseksi sujunut. Tässä rakennelmassa on niin monta osaa, että kaikki olisi voinut mennä päin helvettiä jo moneen kertaan. Nyt kun olemme selvinneet Etelä-Amerikkaan asti, uskon että voimme tehdä mitä vain.

Hansen: – Olemme treenanneet tätä kiertuetta varten alkuvuodesta asti, koska halusimme oikeasti vastata fanien odotuksiin emmekä vain lähteä tekemään helppoa kiertuetta puolivillaisella show’lla.

Kurpitsadraaman solmuja

Vielä vuosi sitten tuskin kukaan olisi jaksanut uskoa tällaisen kiertueen mahdollisuuteen. Fanit elivät pitkään siinä uskossa, että bändin nykyisten ja entisten jäsenten välit olivat tulehtuneet niin pahasti, ettei varsinkaan Michael Kiskeä tultaisi enää ikinä näkemään bändin kokoonpanossa.

Kun asian nostaa pöydälle, etenkin Weikath ja Hansen haluavat jättää kärhämät menneisyyteen. Kumpikaan heistä ei lähde erittelemään erityisen tarkasti, mistä vuosikymmenten takaisissa riidoissa oli kyse.

Hansen: – Ihmiset rakastavat juoruja ja suurentelevat asioita mielellään. On paljon mielenkiintoisempaa vaahdota siitä, mitkä asiat ovat päin helvettiä kuin todeta, että kaikki ovat iloisia ja tulevat toimeen keskenään. Maailma rakastaa saippuaoopperaa ja on yrittänyt tehdä Helloweenistakin sitä.

Weikath: – Ei sillä, voin ihan hyvin myöntää, että teimme nuorina paljon älyttömiä asioita ihan vääristä syistä. Bändi ei toiminut kuin sen tulisi. Se oli sellaista lapsellista egojen taistelua. Kilpailuhenkisyys olisi saattanut ajaa meidät pitkäkestoisempiinkin luovuuden vimmoihin, mutta kateus ja ylpeys menivät edelle.

Hansen: – Varsinkin minun ja Weikin välillä oli aikoinaan asetelma, että halusimme päihittää toisemme sen sijaan, että olisimme vetäneet yhtä köyttä. Kaikki se tuntuu todella hölmöltä nykyään, kun olemme vanhoja patuja ja ehkä vähän viisaampiakin. Ihan yhtä hölmöltä tuntuu ajatella sitä, millaiseen asemaan asetimme esimerkiksi Kisken.

Hansen viittaa Helloweenissa vuosina 1986–93 laulaneen Michael Kisken ja muun bändin välisiin erimielisyyksiin. Asiat etenivät aikoinaan niin myrkylliseen pisteeseen, että Kiske myöntää kantaneensa kaunaa todella pitkään.

– Jos minulta olisi kysytty neljä vuotta sitten, tulenko enää ikinä laulamaan Helloweenin kappaleita samalla lavalla Weikathin ja kumppaneiden kanssa, olisin ihan varmasti tyrmännyt koko ajatuksen täysin.

– Tilanne alkoi muuttua, kun tapasin Weikathin eräillä festareilla Ranskassa. Olin laulamassa siellä Avantasian kanssa ja Helloween sattui soittamaan samana päivänä. Bändien pukuhuoneet olivat vierekkäin. Siellä tapahtui se väistämätön, jota olimme vältelleet vuosikausia: jouduimme Weikathin kanssa pitkästä aikaa kasvotusten.

– Suhtauduin tilanteeseen varauksella, mutta yllätyksekseni Weikathin aloite oli täysin odottamaton. Hän mursi jään kysymällä, mitä sellaista hän on minulle aikoinaan tehnyt, jota en voisi antaa anteeksi. Tajusin välittömästi, etten ole ollut vihainen enää pitkään aikaan. Kerroin Weikathille, että olen tainnut antaa anteeksi aikoja sitten.

– En kiellä, etteikö minua olisi kohdeltu aikoinaan paskamaisesti. Olin todella pitkään katkera, loukkaantunut ja vihainen. En tiedä, johtuuko se ikääntymisestä ja pehmenemisestä, mutta tuolla hetkellä ymmärsin jotenkin, että se kaikki on muinaishistoriaa. Tuo hetki yksinään mahdollisti osaltani koko tämän kiertueen.

Hitaasti lämpiävä kurpitsakeitos

Solmujen auettua vaadittiin vielä vuosia ennen kuin kaikki entiset ja nykyiset Helloween-jäsenet pääsivät sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että yhtyeen klassinen kokoonpano voisi vielä joskus esiintyä yhdessä.

Kiske: – Lämpenen asioille aika hitaasti, ja pelkkä sovinto Weikathin kanssa ei riittänyt siihen, että olisin edes ajatellut Helloweenia tai ylipäänsä metallia. Fanit ja toimittajat kyllä jaksoivat muistutella asiasta ja saivat minut vähän vieroksumaan aihetta, joka alkoi tuntua velvollisuudelta. Vasta Unisonic ja Avantasia alkoivat kääntää päätäni.

Hansen: – Minä olen ollut varmaan avoimin tälle ajatukselle. Sanoin jo vuosia sitten Andille [Deris, laulu], että tämän on tapahduttava vielä jonakin päivänä. Se taisi olla jonkin Helloweenin ja Gamma Rayn yhteiskeikan jälkeen. Totta kai se oli alkuun vitsailua, mutta kaikkihan me tiedämme, että vitseissä on osa totuutta.

Kiske: – Törmäsin Hanseniin Unisonicin keikan yhteydessä vuosia sen jälkeen, kun olin kohdannut Weikathin. En ollut keskustellut Helloween-asioista kenenkään kanssa, mutta jotenkin Kai sai minusta lypsettyä ulos sen toteamuksen, että olen avoin tälle kiertueelle. Luulisin, että juuri tuosta se lumipallo alkoi toden teolla pyöriä.

Hansen: – Noihin aikoihin olimme vielä liian kiireisiä, mutta jaksoin aina muistutella kaikkia siitä, että jos Helloween vielä palaa lavoille tällä kokoonpanolla, sen tulisi tapahtua ennen kuin alamme näyttää naurettavilta lavalla. Tolkutin kaikille, että sen on tapahduttava nyt tai ei koskaan, ja että tulemme katumaan kieltäytymistä ikuisesti.

Kiske: – Joku Helloweenin managereista taisi saada vihiä minun ja Hansenin keskusteluista, koska pian puhelimet alkoivat piristä ja maililaatikot täyttyä. He innostuivat tästä mahdollisuudesta ihan toden teolla.

Helloweenin raudanluja manageriporras on nostettu esille usein, kun on puhuttu bändin albumeista, kiertueista ja jopa settilistoista. Pumpkins United -kiertueen kohdalla sama ryhmä saa kolmikolta peittelemätöntä kiitosta.

Weikath: – Totta puhuakseni en tohtinut kaikista sovinnoista ja eleistä huolimatta uskoa, että tällainen kiertue olisi ikinä mahdollinen. Jos haluatte kiittää jotain tahoa tästä rundista, älkää kiittäkö meitä. Kiittäkää managereitamme!

Hansen: – Vaikka puhuin rundin puolesta, en olisi voinut ikinä saada sitä aikaan itse. Siihen vaadittiin puolittain ulkopuolinen taho. Helloweenin managerit olivat juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Heillä saattaa olla pettämätön bisnesvaisto, mutta he ovat vilpittömästi bändin suurimpia faneja ja ymmärtävät myös kuulijoita.

Kiske: – En itse edes tuntenut Dania [Löble, rummut], Andia tai Saschaa [Gerstner, kitara] ennen tätä kaikkea. Kun Helloweenin managerit järjestivät meidät kaikki samaan paikkaan, he saivat jopa minunlaiseni aina hieman kyynisen jäärän innostumaan asiasta. Heidän ansiostaan koko Pumpkins United syntyi.

Legendaarisin kurpitsakaksikko 

Yhteenpaluu sai Helloween-joukon muistelemaan 30 vuoden takaisia aikoja, jolloin bändi julkaisi Keeper of the Seven Keys -levyt. Kaksikkoa pidetään power metalin pioneerialbumeina, mutta kuten arvata saattaa, yhtye itse ei tiedostanut olevansa tekemässä jotain mikä muuttaisi käsityksemme melodisesta metallista.

Weikath: – Elimme Walls of Jerichon äänitysten jälkeen aika sekavia aikoja. Samalla kuljimme eteenpäin ihan hullua vauhtia ja tunsimme löytäneemme tien, jonka kautta saavuttaisimme viimein ihan oman soundimme.

Hansen: – En ikinä kokenut, että olisimme keksineet pyörää uudelleen. Se oli yhdistelmää kaikesta siitä, mistä pidimme noihin aikoihin. Tiedättehän… vähän Judas Priestiä, Acceptia, ehkä vähän Metallicaa, hyppysellinen Iron Maideniä ja jonkin verran Scorpionsia. Jotenkin tästä keitoksesta muodostui jotain uutta.

Weikath: – Totta kai me olimme jo matkalla erilaisille suunnille kuin Jericholla, jota määrittivät aika pitkälti omat vaikutteemme ja Berliinin Musiclab-studio, sekä tietenkin Harris Johns, joka äänitti albumin ja sitä edeltäneen minilevyn.

– Olisimme hyvin voineet jatkaa samalla linjalla ja Keeperit olisivat nyt ihan erilaisia levyjä. Sen sijaan siirryimme Hannoveriin ja äänitimme molemmat albumit Tommy Hansenin ja Tommy Newtornin kanssa. Se oli aika ratkaiseva askel Helloweenin tulevaisuuden suhteen, jos minulta kysytään.

Hansen: – Pidän itsekin tuotantoa ja erityisesti Kisken ääntä ratkaisevimpina juttuina siinä harppauksessa, jonka otimme Jerichon ja Keeperien välillä. Jos olisin jatkanut laulamista itse, emme varmasti keskustelisi näistä albumeista samaan sävyyn kuin nyt. Nuo osaset täydensivät Helloweenin hullun palapelin.

Weikath: – Päätimme myös jakaa albumin kahteen osaan, joista ensimmäinen edustaisi sitä Helloweenia, jollaisena ihmiset oppivat meidät jo Walls of Jericholla tuntemaan. Toinen osa taas… Se koostui kappaleista, jotka olivat eräänlaista vastareaktiotamme kaikille niiden säveltämistä edeltäneille ajoille.

Kolmikko toteaa toisiaan kompaten, että Helloween eteni varhaisina vuosinaan hyvin pitkälti vaiston varassa. Kukaan bändissä ei kyennyt ennustamaan Keeper-albumien tulevaa asemaa.

Weikath: – Voisinpa sanoa, että teimme kaiken tuolloin määrätietoisesti. Tosiasiassa olimme keskellä turbulenssia, kun nuoret jätkät saivat liian nopeasti liian paljon ja päätyivät lapsellisiin valtataisteluihin keskenään. Jos ollaan ihan rehellisiä, ihmettelen vielä tänäkin päivänä, miten Keeper-albumeista tuli oikeasti niin hyviä.

Hansen: – En edes yritä väittää, että olisimme aavistaneet yhtään, millaisia albumeja tulisimme tekemään. Me vain teimme sitä, mistä itse eniten pidimme. Olimme oman musiikkimme suurimpia faneja, ehkä vähän liiaksikin, joten totta kai uskoimme tekevämme jotain kuolematonta, mutta emme sentään näin kuolematonta!

Maailmalla kiertänyt Hansen kertoo saaneensa kuulla lukemattomia kertoja Keeper-albumien merkityksestä faneille ja muille muusikoille. Tämän myötä ne ovat olleet läsnä hänen elämässään kaikki nämä vuodet.

– Klassikkojemme omaksuminen ei ollut minulle kovin hankalaa, koska olemme soittaneet niitä Gamma Rayn kanssa. Sen sijaan harvinaisemmat biisimme yllättivät minut täysin. Esimerkiksi Rise and Fallia treenatessani jouduin opettelemaan sen käytännössä uudelleen. Huomasin samalla, miten hieno biisi se onkaan.

– Vaikka pidin Keepereitä hienoina levyinä jo niiden ilmestyessä, en ole oikein sisäistänyt sitä, miten monille ja paljon kitaransoittoni on merkinnyt. Ihmisten kertomukset ovat saaneet minut ymmärtämään, että ehkä me oikeasti onnistuimme kirjoittamaan oman pienen lukumme metallimusiikin mittavaan historiaan.

– Aina kun joku tulee kertomaan minulle tarttuneensa kitaraan käytännössä soittoni ja Keeper-albumien takia, se vetää todella nöyräksi. Se on parasta mitä muusikko voi ikinä saavuttaa. Tuollaisina hetkinä saatan jopa uskaltaa myöntää itselleni, että ehkä olen saavuttanut elämässäni ainakin jotain merkittävää!

Kurpitsan ääni ja voima

Paluu Keeper of the Seven Keys -albumien pariin oli mieluisa kokemus myös Kiskelle, joka toteaa, ettei ollut kuunnellut mainittuja levyjä vuosiin oikeastaan ollenkaan. Mieshän etääntyi metallista pitkäksi aikaa niin täysin, että moni alkoi epäillä, välittääkö laulaja raskaammasta musiikista enää lainkaan.

– Oli mahtavaa palata vanhojen Helloween-kappaleiden pariin ja huomata, miksi pidin niistä niin paljon aikoinaan. Keepereillä kuultavat melodiat ja lyriikat ovat mielettömän positiivisia ja elämänmyönteisiä. Pystyn samastumaan niihin täysin vielä tänäkin päivänä, vaikka kaikki muu metalli tuntuu aika vieraalta.

– En oikein koskaan päässyt sisälle siihen aggressiivisuuteen, brutaaliuteen ja väkivaltaisuuteen, mihin metalli eteni joskus 90-luvun aikana Kornin ja Slipknotin johdolla. Pian touhussa oli kyse vain vihasta, satanismista ja okkultismista, enkä kokenut minkäänlaista sukulaisuutta sitä kohtaan. Se vieraannutti minut metallista lähes täysin.

– Kun ajattelen hyvää metallimusiikkia, minulle tulee mieleen varhainen Helloween, Judas Priest, Iron Maiden, Queensrÿche ja Accept. Vanha Helloween oli minulle kuin raikas tuulahdus menneisyydestä. Se sulki eräänlaisen ympyrän, joka oli alkanut Unisocinista ja Avantasiasta.

Kiske erottui 80-luvun lopulla muista metallilaulajista äänellään, joka on sittemmin toiminut esikuvana lukemattomille solisteille. Kiske ei suostu myöntämään, että olisi keksinyt tyylinsä kovin tietoisesti.

– Halusin tehdä musiikkia 11-vuotiaasta asti. Kaikki lähti liikkeelle Elviksestä ja The Beatlesistä. Muistan yhä, kuinka jammailin heidän musiikkiaan kaverini akustisen kitaran säestyksellä ollessani vielä ihan lapsi.

– Lopulta sama kaveri esitteli minulle Iron Maidenin ja Judas Priestin. Jos en olisi koskaan kuullut Run to the Hillsiä, en tiedä, puhuisimmeko nyt tästä aiheesta. Se muutti koko elämäni. Olin niin vaikuttunut siitä energiasta, että halusin välittömästi alkaa laulaa korkeammalta. Pian Bruce Dickinson, Rob Halford ja Geoff Tate olivat suurimpia esikuviani.

– Kun lähdin tälle tielle, tekniikkani ei ollut kovin kummoinen. Puskin jotenkin ääntäni tahdonvoimalla eteenpäin. Taisin mennä aika monta kertaa yli rajojeni ja vielä vähän pidemmälle, minkä takia päädyin laulamaan koko ajan lujempaa ja lujempaa. Olin kai onnekas, kun löysin oman ääneni jo noin varhaisessa vaiheessa.

Vanhojen kurpitsojen parhaimmisto

Viidentoista albumin ja satojen kappaleiden tuotannosta on mahdollista luoda vaikka minkälaisia settilistoja. Kaikkien toiveet on mahdoton tyydyttää.

Weikath: – Kun kiertue oli lyöty lukkoon ja olimme puntaroineet menneisyyttämme oman aikamme, managerimme tekivät eräänlaisen rungon settilistasta. Sillä oli mukana ilmiselviä hittejä ja joitain toivotuimpia harvinaisuuksia. Lopulta aloimme pallotella ideoita keskenämme.

Hansen: – Oli hauska huomata, että olimme settilistan suhteen lähes täysin yksimielisiä. Totta kai mukana ovat keeperit, iwantoutit ja eagleflyfreet. Samaan aikaan esiin nousivat kuitenkin Waiting for the Thunder, A Tale That Wasn’t Right ja vaikkapa How Many Tears, jotka ovat soineet lähes joka ilta.

Kiske: – Yksi tärkeä pointti oli, ettemme halunneet tehdä koko mittavalle kiertueelle yhtä ja samaa runkoa. Moni onkin tainnut ihmetellä, miksi soitamme yhden kappaleen yhtenä ja toisen toisena iltana. Se on tarkoituskin! Olemme treenanneet niin valtavan määrän kappaleita, että ensi-iltoja riittää vielä pitkään.

Hansen kertoo olevansa erityisen tyytyväinen siihen, että kiertueen luonne ja settilistan tasapaino antavat hänelle mahdollisuuden nauttia keikoista jopa vapaammin kuin Gamma Rayn kanssa.

– Ennen laulamisesta luopumista ehdin tottua siihen, että minut oli lähes naulittu lavan keskelle. Nyt minulla on oma hauska potpurihetkeni Starlightin, Ride the Sky’n, Judasin ja Heavy Metal (Is the Law) -biisin merkeissä, mutta yhtä lailla ehdin ryntäillä ympäri lavaa ja nauttia kolmen kitaran valtavien sovitusten tuomista mahdollisuuksista.

Kun settilista oli lyöty lukkoon, jokaiselle kappaleelle oli tietenkin valittava laulajat. Osaa biiseistä määritti albumiversion alkuperäislaulaja, mutta bändi päätyi viemään ajatuksen hieman tätä pidemmälle.

Weikath: – Se kävi oikeastaan aika luonnollisesti. Joskus tästäkin aiheesta olisi varmasti syntynyt tappelu! Nyt laulajat ja me muut asetuimme miettimään jakoa yhdessä ja huomasimme aika nopeasti, mitkä kappaleet sopivat kenellekin, koska… No, mehän emme tästä enää nuorene, vaikka Kiske ja Hansen ovatkin yltäneet uskomattomiin suorituksiin.

– Aluksi harkitsimme yksittäisiä laulajia joka kappaleelle. Sitten huomasimme show’n toimivan paljon hienommin, jos osasta kappaleista tehdään oikeanlaisilla sovituksilla duettoja tai kaikkien kolmen laulajan yhteisiä esityksiä. Kun yhdistimme tämän kolmen kitaran valliin, aloimme olla Pumpkins Unitedin ytimessä.

Helloweenin varhaisten kappaleiden laulaminen ei ollut helppoa Hansenille ja Kiskelle edes vuosikymmeniä sitten…

Hansen: – Olen toki tottunut laulamiseen kaikkien Gamma Ray -vuosien aikana, mutta minulla on ollut ongelmani. Homma muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Onneksi olen saanut vähän uusia oppeja tekniikan suhteen. Ääneni on nyt ihan okei, vaikkei se tietenkään ole yhtä kirkas ja kuuluva kuin joskus muinoin. Sen seikan kanssa on vain elettävä.

Kiske: – Tällainen musiikki vaatii äänialaltani todella paljon. Vaikka tekniikkaa hioisi miten paljon, nämä kappaleet ovat yksinkertaisesti… todella fyysisiä. Korkeimmat kiljaisuni ovat sitä, mitä ihmiset todella ihailevat, ja March of Time on tässä mielessä tänä päivänä se suurin haaste. Kappaleen melodioissa on ihan käsittämätöntä liikehdintää.

Uutta kurpitsasatoa kylvämässä

Jo pelkkä Pumpkins United -kiertue oli monelle Helloween-fanille todellinen mahdottomien unelmien täyttymys, eikä kukaan varmasti uskaltanut odottaa bändiltä uutta musiikkia legendaarisessa kokoonpanossa.

Toisin kävi, kun yhtye julkaisi kiertueen kynnyksellä uuden tulemisensa nimikkosinglen. Sillä koko Helloweenin historia summautuu yhteen.

Weikath: – Pumpkins United -kappaleen tekeminen oli haaste, koska meillä ei ollut mitenkään liikaa aikaa. Idea nousi esille managerien kanssa, kun olimme treenaamassa kiertuetta varten. Treenien takia me vähän lykkäsimme säveltämistä, koska emme halunneet sotkea asioita liikaa. Sen seurauksena meille tuli lopulta vähän kiire.

Kiske: – Kaikki lähti Andin ideasta. Aluksi biisi oli vähän popimpi, ehkä jopa hieman I Want Outin tyylinen veto. Kun lähdimme sovittamaan sitä, Hansen toi mukaan raskaampaa otetta ja Weikath viimeisteli melodian, minkä jälkeen teimme hyvää yhteistyötä laulumelodioiden suhteen.

Hansen: – Yllätyin siitä, miten nopeasti löysimme Weikathin kanssa yhteisen sävelen. Minusta tuntui kuin 30 vuotta olisi kadonnut taivaan tuuliin ja olisimme jälleen niitä samoja nuoria jannuja, jotka sävelsivät Keepereitä.

Weikath: – Vaikka meinaisi iskeä pieni kiire, halusimme tehdä kappaleen viimeisen päälle. Meille ei kelvannut mikä tahansa biisi vain sen tekemisen vuoksi. Väittäisin, että onnistuimme olosuhteisiin nähden hyvin.

Nälällä on tapana kasvaa syödessä, ja jokaisen Helloween-fanin mielessä on Pumpkins United -kiertueen ja -kappaleen jälkeen tasan yksi kysymys: tuleeko tämä kokoonpano levyttämään yhdessä lisää?

Weikath, Hansen ja Kiske ovat asian suhteen yksimielisiä.

Weikath: – Levystä on ollut kieltämättä puhetta siitä asti, kun kokoonnuimme ensimmäistä kertaa yhteen.

Hansen: – Itse olen ollut koko ajan täysin valmis tekemään albumin, se olisi varmasti mahtavaa.

Kiske: – Tuntuu hämmentävältä sanoa, että kyllä, olen avoin albumin tekemisen suhteen!

Hansen: – Olemme kuitenkin päättäneet edetä askel kerrallaan. Keskitymme nyt näihin keikkoihin ja katsomme, miten asiat etenevät. Voihan olla, että tämän kiertueen jälkeen me taas vihaamme toisiamme! Okei, se on aika epätodennäköistä, mutta ehkä olemme viisastuneet menneistä sen verran, ettemme suunnittele asioita liikaa.

Weikath: – Yksi asia ei ole muuttunut: minä ja Hansen emme vieläkään sävellä uutta musiikkia kiertueilla. Jos uusi albumi tulee, se vaatii koko Pumpkins United -kiertueen katkaisemisen jossain kohtaa, tai sitten odotamme, kunnes se on päätöksessään. Näin voimme keskittyä albumiin täysillä.

– Kävi miten kävi, emme halua tehdä mitään puolihuolimatonta vain sen takia, että meidän on pakko. Haluamme tehdä jotain tämän kokoonpanon arvoista. Jotain sellaista, mitä ihmiset oikeasti haluavat kuulla. Sellaista, mistä voimme olla ylpeitä. Jos teemme albumin, sen on oltava täydellisintä mahdollista kurpitsasatoa!

Juttu on julkaistu Infernossa 10/2017.