Jos olisin jututtanut Megadethin perustajäsenenä ja basistina parhaiten tunnettua David Ellefsonia vuosituhannen alussa, olisin kohdannut miehen, jonka elämä vaikutti olevan matkalla kohti kuvaannollista loppua.
Hän kertoo vihanneensa tuolloin haastatteluja, koska ei ollut varma enää mistään elämässään. Vuonna 2018 David sanoo olevansa tyystin eri mies.
Onnellisen kuuloinen David vaikuttaa olevan täynnä innostusta nostaessani kärkeen esille hänen tuoreimman metkunsa: Metal Allegiancenä tunnetun superkokoonpanon Power Drunk Majesty -albumin. Sillä kuullaan Davidin ohella hahmoja kuten Mike Portnoy (ex- Dream Theater), Alex Skolnick (Testament), Max Cavalera (Soulfly), Bobby Ellsworth (Overkill) ja John Bush (Armored Saint).
– Lista on ihan älytön, eikö olekin? David huudahtaa nauraen puhelimeen kotonaan Arizonassa. – Ensimmäinen levymme [Metal Allegiance, 2015] oli eräänlainen ideoiden löytölaari. Soitimme yhdessä ja katsoimme mitä tapahtui. Power Drunk Majesty on paljon määrätietoisempi albumi. Halusimme kaikki irrottautua omista bändeistämme ja käyttää samalla tyyliemme parhaita vahvuuksia. Se loi levylle erittäin ainutlaatuisen hengen, kaikkiin tekemisiini nähden.
– Tiedän, että tämä bändi vaikuttaa ulospäin tuotteelta. Tekemällä tehdyltä all stars -kokoonpanolta. Epäilisin itsekin sen olevan sellainen, jos en soittaisi siinä. Totuus on kuitenkin, että kaikki tässä porukassa soittavat ovat tunteneet toisensa vuosia. Fanitamme toistemme musiikkia ja teemme tätä rakkaudesta musiikkiin. Tämä bändi ja kaikki se, mitä teen juuri nyt, on jotain sellaista, mistä en uskaltanut edes haaveilla 2000-luvun alussa.
Megakuolon loppu, elämän alku
Vuonna 2002 David oli soittanut Megadethin riveissä 19 vuoden ajan Dave Mustainen aisaparina ja bändin toisena perustajajäsenenä. Asetelma mureni täysin yhden ainoan puhelun aikana.
– Eräänä päivänä Dave yksinkertaisesti soitti minulle ja ilmoitti, että olen jättänyt Megadethin. En siis saanut kenkää, vaan Daven mukaan lähdin Megadethistä. Se puhelu oli minulle täydellinen sokki.
– Jos Dave oli Megadethin presidentti, olin yhtä vakaassa asemassa hänen varapresidenttinään. Olimme nähneet Megadethin matelevan hitaan nousun, synkimmän epätoivon, hurjimmat vuodet, suurimman menestyksen ja upeimmat hetket yhdessä. Sitten, täysin varoittamatta, yksi tärkeimmistä osista elämässäni katosi.
Jokainen voi kuvitella itsensä tilanteeseen, jossa on päätynyt alle parikymppisenä kouluttamattomana työpaikkaan, viettänyt siinä kaksikymmentä vuotta ja jäänyt sitten täysin tyhjän päälle.
– Olin alle nelikymppinen mies, minulla oli perhe ja kaikki tuloni olivat kiinni Megadethistä, joten en todellakaan ollut varautunut tällaiseen iskuun. Megadeth oli valtava osa identiteettiäni. Olin hukassa, David huokailee.
– Ymmärsin vasta vuosien päästä, että tuo puhelu ja Megadethistä erotetuksi tuleminen olivat yksi parhaista asioista, mitä minulle on tapahtunut. Se antoi Davelle tilaa jälleenrakentaa visionsa Megadethistä, ja samalla minä sain astua ulos mukavuusalueiltani, kyseenalaistaa itseni ja ottaa selvää, kuka oikeasti olen.
Dave kertoo avoimesti, ettei musiikin parissa jatkaminen ollut hänelle mikään itsestäänselvyys. Musiikki ei ollut ensimmäinen, toinen eikä kolmas vaihtoehto, kun hän puntaroi tulevaisuuttaan.
– Tiesin, että voisin hypätä johonkin metallibändiin, ja olla jälleen jonkun nokkamiehen oikea käsi ja basisti, joka toimisi visionäärin rinnalla. En kokenut sitä houkuttelevaksi. En halunnut toistaa samaa kaavaa. Olin myös jo kokenut kaiken, mitä bändissä saattaa kokea. Olimme laahanneet Megadethin kanssa pohjamudissa koko 80-luvun ja nousseet sieltä hitaasti isoille lavoille 90-luvulla. En uskonut haluavani enää palata lähtöruutuun, koska tunsin musiikkibisneksen armottomuuden.
Megadethin kokoonpano vuosina 1984–1987: Dave Mustaine, Chris Poland, David Ellefson ja Gar Samuelson.
– Aloin tutkia muita vaihtoehtoja. Erilaisia uraseikkailuja. Päädyin toimimaan konsulttina [vahvistinvalmistaja] Peavey Electronicsilla. Se oli todella mielenkiintoinen kokemus, koska pääsin nyt työskentelemään musabisneksen pöydän toisella puolella. Nautin siitä todella paljon. Sain käyttää kokemustani, mentoroida nuoria bändejä ja auttaa heidät sudenkuoppien yli.
Muusikkorakki ilman liekaa
Kaksi vuotta Megadethistä erotetuksi tulemisensa jälkeen David löysi itsensä soittamasta bändistä, joka oli sukua Megadethille mutta yhtä paljon jotain ihan muuta. Soitto Max Cavaleralta sai Daven tarttumaan bassoon ja osallistumaan Soulflyn Prophecy-levyn sessioihin.
– Olin juuri aloittanut työni Peaveyllä. Se oli vakaata menoa, sain viettää aikaa perheeni kanssa ja nähdä lasteni kasvavan, mutta tiedäthän, ettei vanha muusikkokoira pääse kovin helposti karvoistaan, David naurahtaa.
Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen, ja pian David oli kiertämässä Soulflyn mukana.
– Soulflyn porukan kanssa oli niin hauskaa ja kiertueet olivat niin järkevästi suunniteltuja, etten tuntenut jättäväni koko perhettäni taakseni, kun lähdin mukaan muutamalle Prophecy-rundille ja vielä keikoille Dark Agesin [2005] jälkeen.
– Musiikki oli todella erilaista kaikkeen aiemmin soittamaani verrattuna. Mukana oli rajua thrashiä, ripaus death metalia, paljon erilaisia vireitä ja rikkaita vaikutteita. Niillä rundeilla löysin itsestäni soittajana ihan uusia puolia ja tajusin ennen kaikkea sen, etteivät soittoni olleet vielä soitettu. Tunsin herääväni henkiin nimenomaan muusikkona.
David on siis päässyt työskentelemään kahden speed- ja thrash metal -johtohahmon kanssa. David nauraa pitkään ja hartaasti kertoessaan, miten erilaisia nämä nokkamiehet ovat.
– En liioittele yhtään, jos sanon, että heidän eronsa on tasan 180 astetta, David hekottelee.
– Dave on todella tarkka. Hän haluaa kontrolloida koko prosessia. Dave on se kaveri, joka kuulee musiikin valmiina päässään ja haluaa toteuttaa sen käytännössä juuri sellaisena. Kukaan ei voi kyseenalaistaa sitä visiota. Max taas… Maxin kanssa kaikki toimii päinvastaisesti. Max on todella intuitiivinen, orgaaninen ja kokeilunhaluinen. Hän tuo treenikselle neliraitaisia demoja, jotka kuulostavat ihan Souflylta, mutta se on vasta alkua. Siitä kappaleet vasta lähtevät versomaan. Max haluaa, että koko bändin olemus kuuluu jokaisella levyllä.
– Muistan, kun opettelin osuuksiani Prophecylle ja kysyin Maxilta, miten hän haluaisi minun soittavan sen ja sen kohdan. Hän kohautti olkapäitään, hymyili salaperäisesti ja sanoi, että soitat niin kuin sinusta tuntuu. Se oli aika erikoinen tilanne Megadeth-basistille, joka oli tottunut tekemään juuri kuten pomo sanoo. Olin kuin koira, joka pääsi ensimmäistä kertaa irti valjaistaan. Onneksi en juossut suoraan auton alle!
Vahingossa jättimäisille lavoille
Soulflyn myötä bänditoiminta alkoi vetää Davidiä puoleensa. Tai ehkä David veti bänditoimintaa puoleensa. Miten vain, mutta ei kulunut pitkään, kun Davidin ympärille rakentui groovehevibändi nimeltä F5.
– Olen pennusta asti koonnut bändejä ja halunnut olla se tyyppi, joka säätää kaikkia käytännönasioita ja ottaa vastuuta. Jotenkin vahingossa onnistun aina löytämään mahtavia tyyppejä ympärilleni. Sitten tapasin pitkästä aikaa rumpali Dave Smallin. Hän kertoi työskennelleensä Steve Conleyn kanssa ja arveli, että meillä saattaisi synkata ja että meidän pitäisi ehdottomasti jammailla porukalla. No, nappasin basson mukaan.
– Soitimme yhdet sessiot, joiden aikana syntyi kolme kappaletta. Soitimme toiset kolme sessiota, taas syntyi neljä kappaletta. Noiden sessioiden ja F5:n muodostaneiden ihmisten ansiosta ymmärsin, ettei minua ollut unohdettu ja että minua arvostettiin basistina. Se porukka oli ihan liekeissä, eikä kenenkään silmissä kiilunut dollarinkuvia. Olin perustanut bändin, eli tehnyt juuri sen, mitä minun ei pitänyt enää tehdä. Teimme kaksi mahtavaa albumia vuosina 2005 ja 2008. Bändin kemia oli jotain, mitä en ollut kokenut aikoihin.
Seuraavaksi musiikki vei Davidin maailmalle odottamattoman projektin parissa. Basisti tempautui mukaan Hail!-nimiseen coverbändiin, jossa hän sai rinnalleen Tim ”Ripper” Owensin, Andreas Kisserin, Glen Droverin, Mike Portnoyn ja Paul Bostaphin kaltaisia nimiä.
– Idean isä oli Mark Abbat, joka oli aiemmin koonnut vanhoista KISS-jäsenistä coverbändin kiertämään Etelä-Amerikkaa. Kaikki olivat menneet siellä ihan sekaisin sen kokoonpanon keikoista. Hail!-homman piti käsittää vain muutamia keikkoja Etelä-Amerikassa, mutta pian olimmekin Skandinaviassa, soitimme useita keikkoja Suomessa, päädyimme Kreikkaan, sitten Turkkiin ja lopulta pitkin festareita. Se kokoonpano oli silkkaa magiaa, ja soittomme sujui niin rasvatusti, ettemme yksinkertaisesti halunneet lopettaa.
Soittaminen soittamisen ilosta ilman minkäänlaista ylimääräistä politikointia, henkilökohtaisia jännitteitä ja bisnessotkuja ei ollut Davidille mikään itsestäänselvyys.
– Siinä porukassa kaikki arvostivat toisiaan heidän kokemuksensa ja persoonansa takia. Kaikki tiesivät, mitä muut olivat saavuttaneet. Olimme isoja poikia ja soittaneet isoilla lavoilla, joten meille oli ihan sama, soitimmeko tuhansille ihmisille festareille vai kouralliselle pienellä klubilla Istanbulissa. Kyse oli hauskanpidosta. Kiersimme soittamassa Megadethin ohella Motörheadiä, Sepulturaa, Judas Priestiä, Black Sabbathia, Rainbow’ta, Deep Purplea ja kaikkien niiden bändien musiikkia, joiden parissa olin kasvanut.
Oltuaan hetken aikaa valmis hautaamaan koko muusikonuransa mutta hivuttauduttuaan takaisin kuvioihin kuin vahingossa David löysi itsensä soittamasta Tim Owensin sooloalbumilla ja sitä seuranneilla kiertueilla.
– Tulimme Ripperin kanssa niin hyvin juttuun, etten miettinyt hetkeäkään hänen sooloalbumillaan soittamista. Kiersimme intiimejä klubeja ja hikoilimme kuin siat intohimoisen fanikunnan edessä, mutta… Sitten Wendy Dio astui mukaan kuvioon ja halusi meidät mukaan Heaven & Hell -kiertueelle. Siinä minä taas olin. Kymmenientuhansien ihmisten edessä. Samalla jokin itsessäni oli muuttunut ja olin itsevarmempi kuin koskaan.
– Tiedän, että on kornia sanoa näin, mutta Hail! ja Timin bändi saivat minut palaamaan juurilleni. Ymmärsin lopulta, mitä minulle oli tapahtunut Megadeth-vuosien jälkeen. Olin avoin kaikelle, mitä elämä toisi mukanaan.
Ympäri mennään…
Avoimutta todellakin tarvittiin: kukaan, kaikkein vähiten David itse, tuskin odotti Dave Mustainen ottavan häneen yhteyttä vuonna 2010 ja kysyvän häntä palaamaan Megadethin riveihin.
Megadeth vuonna 1990: Marty Friedman, Dave Mustaine, Nick Menza ja David Ellefson.
– Vaikken uskonut siihen itsekään, ajatus Megadethiin palaamisesta ja Daven kanssa soittamisesta eli koko ajan mielessäni. Olimme kokeneet kaiken yhdessä. Nousut, laskut, huumeet, alkoholin, luihut managerit, kelvottomat levy-yhtiöt, Grammyt, platinalevyt, kultalevyt ja… Kaiken sen hyvän ja paskan, mitä bändielämään kuuluu, David luettelee.
– Olimme kohdanneet kuluneen kahdeksan vuoden aikana useasti. Joskus festareiden bäkkäreillä, joskus paikallisen Starbucksin jonossa ja joskus raastuvassa vanhojen Megadeth-raha-asioiden takia. Vaikka erimielisyydet olivat jääneet jo kauas taaksemme, välillämme oli jokin käsittämätön klikki, joka odotti avautumistaan.
– Asiat alkoivat liikkua eteenpäin vuosien 2009–2010 nurkilla, kun Megadeth valmistautui soittamaan Rust in Peacen [1990] kannesta kanteen spessukiertueella. Halusin mukaan. Halusin varmistaa, että kiertue on sellainen kuin sen kuuluu olla. Fanien takia. Olin valmis tekemään sen kiertueen vaikka ilmaiseksi.
David toteaa, ettei paluu Megadethiin olisi voinut tapahtua aiemmin. Lopullinen niitti ja ymmärrys kaiken mahdollistumiseen vaativat kaiken hänelle karttuneen kahdeksan välivuoden kokemuksen.
– Lopulta kuulin Megadethin olevan vailla basistia, soitin Davelle, kerroin tulevani hänen luokseen jammailemaan ja sanoin, että katsotaan miltä soittaminen tuntuu. Pelkkä musiikki, ei mitään ylimääräistä. Lähestyin asiaa samalla tavalla kuin kaikkia projektejani vuosien 2002–2010 välillä. Halusin mennä musiikki edellä. Ottaa asiat hauskanpidon kannalta. Unohtaa kaiken bisneksen. Tajusin nopeasti, että juuri tämä oli ollut se klikki minun ja Daven välillä. Raastupa ja ikivanhat asiat kaihersivat yhä mieliämme.
– Meillä oli soittaessamme tolkuttoman hauskaa, ja sitten yksinkertaisesti sanoin Davelle, että arvostan tätä musiikkia, ystävyyttämme ja Megadethiä niin paljon, että unohdetaan kaikki raha-asiat ja keskitytään tähän hetkeen, näihin kiertueisiin ja Megadethin musiikkiin. Siihen, että saamme todella toteuttaa tämän bändin kanssa itseämme. Jos Megadethistä erotetuksi tuleminen oli minulle tärkein askel elämässäni, niin paluu bändiin oli toiseksi tärkein.
…ja yhteen tullaan
Paluu Megadethiin johti komeisiin kiertueisiin ja albumeihin. Se myös latasi Davidin niin täyteen itseluottamusta, että hän päätyi kirjoittamaan My Life with Deth -kirjan, jolle on luvassa pian jatkoa.
– Muutamia vuosia sitten palasin kotiin Minnesotaan, vanhaan kotitalooni. Perheeni, äitini ja veljeni ovat jo poissa, mutta veljenpoikani asuu yhä tuossa talossa perheensä kanssa ja pitää Ellefsonin nimeä ja tilaa yllä. Hän esitteli minulle Ellefsonin sukukirjaa, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Se on isosetäni kokoama teos, joka käsittää sukumme tarinan 1700-luvulta vuoteen 1979 asti. Isosetäni käsitteli kirjassa kaikki sukumme hienoimmat saavutukset ja pimeimmät puolet, mikä sai minut ajattelemaan tarinaa siitä eteenpäin.
– Aloin kirjoittaa Ellefsonien tarinaa omalta osaltani eteenpäin. Upposin aikoihin, jolloin muutin Minneapolisista Hollywoodin, tapasin Daven ja perustimme Megadethin. Aikoihin, jolloin musiikkimediaa ei ollut olemassa samalla tavalla kuin nyt. Aikoihin, joilta on tähän mennessä julkaistu ihan liian vähän tarinoita. Jouduin siis palaamaan juurilleni voidakseni palata juurilleni. Siitä se lähti. Aloin kirjoittaa minusta ja Davestä, [ex-Megadeth-kitaristi] Chris Polandista, Combat Recordsista ja kaikesta siitä, mitä tapahtui ennen MTV-läpilyöntiämme ja suuria vuosiamme. Niitä tarinoita on niin paljon, että tulen julkaisemaan kirjalle pian toisenkin osan.
David kertoo tuntevansa itsensä nyt paremmin kuin koskaan ja kiittää ääni täynnä hymyä sitä, että joutui eroamaan bändistä ja löytämään elämänsä Megadethin ulkopuolella.
– Olin Megadethistä erotetuksi tullessani rokkibändin basisti. Luulin olevani rokkibändin basisti koko loppuikäni. Se muutos sai silmäni aukeamaan. Nyt tunnen olevani basisti, mentori, bisnesmies ja perheenisä. Jos olisin jatkanut aikoinaan Megadethissä, en olisi ikinä päässyt toteuttamaan muita intohimojani ja olisin ollut se isä, joka katoaa kuukausiksi kiertueille, ei näe lastensa kasvavan ja on sitten eräänä päivänä saattamassa tytärtään alttarille vaikkei tunne häntä ollenkaan. Olin vähällä menettää musiikin hauskuuden, perheeni ja oman itseni.
– Elämäni kulki sen kahdeksan vuoden aikana täyden ympyrän, ja vaikka vaikuttaa siltä, että päädyin takaisin lähtöpisteeseen, olen kaiken tämän ansiosta enemmän David Ellefson kuin koskaan ennen.
Julkaistu Infernossa 8/2018.