”Katatonia on osa minua, enkä usko että pääsisin siitä irti, vaikka haluaisinkin” – haastattelussa Jonas Renkse

Orastava kriisi ja elämän kyseenalaistaminen saivat Katatonian Jonas Renksen löytämään itsevarmuuden, joka kanavoitui City Burials -albumille vaihtoehtoisina irtiottoina bändin totutusta metallisoundista.

Ujo, eleetön, vetäytyvä, vaivaantunut ja sisäänpäinkääntynyt. Katatonia-solisti Jonas Renksen lavahahmoa kuvaillaan usein pidättäytyväksi ja etäiseksi, joskus jopa välinpitämättömäksi ilmestykseksi.

Haastateltavana Renkse sen sijaan on kuin peilikuva lavaelehdinnästään. Hän on karismaattinen, analyyttinen ja intohimoinen, monilta kanteilta musiikkiaan tarkasteleva pohdiskelija, joka ei peittele innostustaan.

Kotoaan Skype-puheluun vastaava Renkse alkaa kertoa tuoreimmasta päivän havainnostaan jo ennen kuin ehdin nostaa ensimmäistä aihetta esille. Avaus johtaa polveilevaan keskusteluun.

– Kuuntelin tänään uutta albumiamme ensi kertaa sitten sen valmistumisen, ja kävimme ensimmäisissä isommissa treeneissä soittamassa uusia kappaleita. Arvaa mitä tapahtui? Uusi albumimme avautui minulle!

– Minulla on siinä mielessä erikoinen suhde musiikkiimme, etten ymmärrä levyn valmistuttua yhtään, mitä tekemäni musiikki tai sanoitukset merkitsevät. Sen takia haluan aina odottaa tovin ennen haastatteluja. Musiikkini on itsellenikin mysteeri tiettyyn pisteeseen asti, ja ymmärrän sitä usein vasta etäisyyden ottamisen jälkeen.

– Kappaleeni ovat silkkaa alitajuntaa. Elämäni sirpaleita. Ajankuvia muutettuna ääneksi. Tai vaikka ihan kipuiluja aiheista, joista en säveltäessäni edes ymmärrä kipuilevani. Tämä kuulostaa varmasti jonkinlaiselta musiikkiterapian esipuheelta, mutta sitähän säveltäminen pohjimmiltaan on, terapiaa. Ainakin tällaisen musiikin säveltäminen.

– Nyt minusta tuntui kuin olisin irtautunut ruumiistani ja kuulleeni musiikkiani ihan ulkopuolisen korvin. Tajusin, että olin tainnut käydä viime vuosina läpi jonkinlaisen keski-iän kriisin.

Albumi, kiertue, albumi, kiertue…

Kun Katatonian kaltainen bändi elää vuosikymmeniä kodin, studion ja kiertueiden kierteessä ja ikää alkaa karttua, on vain luonnollista, että jossain vaiheessa elämä ja arvot muuttuvat merkittävillä tavoilla.

– Katatonian tilanne on ollut jo pitkään aika samanlainen: kun palaamme kiertueelta, olen ihan loppu, Renkse toteaa.

– Se sykli, joka koostuu säveltämisestä, äänittämisestä, albumin julkaisemisesta, sen promoamisesta ja lukuisista kiertueista, imee kaikki mehut minusta, koska pistän itseni peliin vähän liiankin lujasti.

– Tämä voi johtua myös iästä, olenhan jo 44-vuotias, mutta tuollaiset monen vuoden adrenaliinipurkausta seuraavat henkiset krapulat ovat hetkiä, jotka saavat toden teolla arvioimaan elämäänsä ja arvojaan.

– Tasavuodet aiheuttavat samaa vielä voimakkaammin. Nyt huomasin havahtuvani siihen ajatukseen, että olen elänyt tässä samassa syklissä jo 25 vuotta. Albumi, kiertue, albumi, kiertue, ja niin edelleen, ja niin edelleen.

– Kysyin itseltäni paljon rehellisiä kysymyksiä: Onko Katatonia todella sitä, mitä haluan elämälläni tehdä? Jos jatkan Katatonian kanssa, voinko toteuttaa itseäni haluamallani tavalla? Voisiko jokin muu ilmaisumuoto olla kaltaiselleni ihmiselle ajankohtaisempi? Onko Katatonia liian helppo ratkaisu, jossa pysyn vain mukavuuden takia?

The Fall of Hearts -levyn (2016) kiertueen jälkeen Katatonia ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle.

Bändi palasi lavoille viime vuonna Night Is the New Day -albumin kymmenvuotisia juhlistaneella kiertueella, mutta matka siihen hetkeen oli Renksen mukaan kaikkea muuta kuin helppo. Paluu ei ollut itsestäänselvyys.

– Olin hetken melko hukassa itseni ja Katatonian kanssa. En ikään kuin nähnyt enää selvästi, mistä tässä kaikessa on kyse. Olin muuttanut Katatonian mielessäni velvollisuudeksi, vaikka siinä on kyse vapaudesta.

– Sitten teimme Night Is the New Day -kiertueen, ja tunsin pienen taukomme jäljiltä jälleen sen alkukantaisen yhteenkuuluvuuden tunteen, joka syntyy vain bändissä olemisesta. Huomasin ikävöineeni sitä tunnetta todella paljon. Minusta oli ikään kuin puuttunut yksi palanen.

– Erikoiseksi asian tekee se, ettei bänditoiminta edes uupunut elämästäni tällä välillä. Mehän teimme uuden Bloodbath-albumin ja myös keikkailimme. Katatonia vain on jotain hyvin erilaista. Katatonia on osa minua, enkä usko että pääsisin siitä irti, vaikka haluaisinkin. Se ei ole elämäntyöni. Se on elämäni.

Renksen puhe taukoaa hetkeksi, kunnes hän hymähtää ja naurahtaa heti perään kertoessaan, että lopulta hän koki jopa eräänlaista morkkista siitä, että huomasi olevansa epäkiitollinen muusikon elämäntavastaan.

– Luulenpa että tilanne on sama, olipa päivätyö melkein mikä tahansa. Jossain vaiheessa se mielekkäinkin tekeminen tuntuu toistavan itseään, sitä alkaa turtua siihen kaikkeen ja ajautuu jonkinlaiseen eksistentialistiseen kriisiin.

– Kun kiertueväsymys alkoi väistyä, luettelin itselleni elämäntapani hyviä ja huonoja puolia. Lopulta huomasin tuntevani todella huonoa omatuntoa siitä, etten osannut hetkeen arvostaa sitä, miten etuoikeutettu olen.

– Tämän elämäntavan huonoin puoli tässä iässä on se, että joudun olemaan paljon pois kotoa ja jään paitsi monista jälkikasvuni varhaislapsuuden kohokohdista. Jossain Etelä-Amerikassa ollessa ikävä kotiin voi olla musertava.

– Kolikon kääntöpuolella on se tosiasia, että teen rakastamaani musiikkia työkseni, kierrän sen ansiosta ympäri maailmaa, tapaan aivan uskomattomia ihmisiä ja… En tiedä, mitä muuta muka voisin kaivata elämältäni.

– Ihminen ei aina osaa arvostaa sitä, mitä hänen elämässään on. Sen ymmärtäminen voi vaatia herättelyä.

Menneen ja tulevan limbossa

Elämänsä ja arvojensa uudelleenarviointi sai Renksen palaamaan juurilleen. Ja nyt ei puhuta Katatonian juurista, vaan hänen lapsuutensa maisemista.

Laulajan kotiseudulta Tukholman pohjoispuolelta löytyi myös siemen uuden albumin teemalle ja musiikille. Renkse huomasi pohtivansa, miksi mennyt ja tuleva kiehtoo ja stressaa meitä ihmisiä nykyhetkeä enemmän.

– En kokenut olevani nostalginen tyyppi, luulin olevani aina läsnä hetkessä, mutta nyt huomasin hakeutuvani menneisyyden turvalliseen syliin ja etsiväni vastauksia sieltä, Renkse sanoo.

– Palasin kotiseudulleni. En vieraile siellä kovin usein, mutta tienhaarat elämässäni johdattavat minut aina sinne. Kun kuljin niitä hämärästi tuttuja teitä ja katselin muistojeni ränsistyneitä taloja, huomasin eläneeni menneessä.

– Se sai minut pohtimaan suhdettamme menneisyyteen, muistoihin, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Minusta tuntui, että maailman muutokset ovat saaneet meidät haikailemaan yhä enemmän menneisyyteen ja huolehtimaan tulevaisuudesta, ja teemme sitä usein tämän hetken kustannuksella.

– Saatamme tatutoida ihoomme ”Carpe diem” ja postailla sosiaaliseen mediaan päivämme kohokohtia, muttemme aina muista oikeasti pysähtyä hengittämään syvään ja huokaisemaan, ihan vain nauttimaan siitä hetkestä. Meillä on aina kiire johonkin muualle, ja ajan kultaamat muistot saavat meidät kaipaamaan menetettyjä hetkiä.

– Se jos mikä on inhimillistä, ja siitä muodostui City Burialsin runko. Se ei ole konseptialbumi, mutta käsittelen levyllä paljon juuri noita tunteita, kun velloin jonkinlaisessa menneisyyden ja tulevaisuuden välisessä limbossa.

City Burialsin kannessa esiintyy synkkä hahmo, Dead End King. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun sanakolmikko esiintyy Katatonian albumilla – Dead End Kings -niminen albumi ilmestyi vuonna 2012.

– City Burials peilailee muistoja, katumusta ja nostalgiaa, jotka ovat abstrakteja aiheita. Kun puhuin levyn teemoista Andersin [Nyström, kitara] kanssa, hän koki välittömästi, että meidän on ruumiillistettava nämä tunteet, Renkse kertoo.

– Kun teimme Dead End Kings -albumia, sananparsi viittasi meihin bändinä. Koimme tulleemme yhden tien päähän ja saavuttaneemme eräänlaisen lakipisteen, johon olimme olleet koko ajan matkalla. Se oli hetki, jona katsoimme pitkälle taaksemme ja koimme syviä ylpeyden, katumuksen ja kaihon kaoottisia tunteita.

– Nyt Dead End King on sirpaleisilla elämän peilin palasilla kruunattu hahmo, joka vainoaa ihmisiä, sekoittaa heidän ajatuksensa elettävässä hetkessä ja muuttaa ne hetket muistoiksi. Henkilökohtaisesti se kuvastaa sitä, kun jouduin pirstomaan menneen elämäni sirpaleiksi ja keräilemään palaset, jotta ymmärsin nykyhetken merkityksen.

– Kaikki varmasti tunnistavat tämän hahmon. Se on se ajatukset harhailemaan saava aavistus, jonka takia et koskaan tunne rakastavasi tarpeeksi, kun pitäisi rakastaa, jonka vuoksi et koskaan tue lähimmäistäsi tarpeeksi, kun tukeasi eniten kaivattaisiin, ja joka saa sinut irtoamaan ruumiistasi niinä hetkinä, joina haluaisit kaikkein eniten olla läsnä.

Metallialbumi ilman metallia

Ensimmäisillä kuunteluilla City Burials kuulostaa tutulta Katatonialta, mutta pinnan alta alkaa paljastua jotain ihan muuta. Renksen halusta vapautua menneisyydestä ja tulevaisuudesta muodostui levylle alitajuisesti myös sen musiikillinen teema.

Katatoniaan suhtautuu yhä helposti metallibändinä. City Burials paljastaakin todelliset kasvonsa, kun myöntää, ettei se ole metallialbumi ensinkään, vaikka ulosantia on yhä värittämässä vahvasti tietty Katatonia-soundi.

Renkse naurahtaa kertoessaan, että muutos on tapahtunut myös bändin huomaamatta.

– Asia nousi esille vasta siinä vaiheessa, kun olimme miksaamassa ja masteroimassa levyä Tanskassa Jacob Hansenin kanssa. Emme ole työskennelleet hänen kanssaan aiemmin ja haimme tietoisesti uudenlaista kulmaa.

– Katatonia ei ollut Jacobille entuudestaan mitenkään erityisen tuttu bändi. Se kiehtoi meitä. Hän odotti kuitenkin työstävänsä metallibändin albumia. Kun hän lopulta kuuli koko City Burialsin, hän tokaisi saman tien, ettemme taida olla tekemässä metallialbumia, koska tämä ei ole metallia. Jacob luonnehti musiikkia tummaksi tunnelmarockiksi.

– Se oli jotenkin erityisen palkitsevaa kuultavaa, sillä huomasin meidän irtaantuneen metallista ja ylipäänsä genreistä omille aalloillemme. Älä ymmärrä väärin. Rakastan metallia. Kuuntelen kaikkein eniten metallia. Metalli voi kuitenkin olla myös vankila, jos musiikkiaan alkaa määritellä liikaa soundien tai pakollisten raskaiden riffien kautta.

City Burialsin kappaleet ovat yllättävän tiiviitä, neljä-viisiminuuttisia, mutta niiden tummat sävelet kulkevat luontevasti rockista popin kautta metalliin ja synavetoisiin elektronisuuksiin.

– Haluan, että musiikissamme tapahtuu paljon erilaisia tunteita herättäviä asioita, enkä halua säveltää Katatonialle raskasta ja rajua musiikkia vain siitä ilosta, että tekisin mahdollisimman rajua ja raskasta musiikkia.

– Se sai minut tutkimaan enemmän viehtymystäni tummasävyiseen elektroniseen musiikkiin. En ole oikein sinut täysin instrumentaalisen musiikin kanssa, mutta minua kiehtoo konemusiikin ja ihmisäänen liitto. En siis välitä teknosta tai robottilaulusta, mutta hienovarainen, tumma ja hidastempoinen elektroninen musiikki on jotain, josta löydän toisinaan synkempiä syövereitä kuin mustimmasta metallista.

– Esimerkiksi Krister Linder, joka vieraili Night Is the New Day -albumimme kappaleella Departer, hivelee sekä sooloillaan että 90-lukulaisen Dive-bändinsä kanssa juuri tätä hermoa.

– Jotkin uuden levymme kappaleet, kuten vaikkapa singlenä julkaistu Lacquer, vaativat juuri tällaista erilaista lähestymistä, ja jos olisin alkanut sovittaa kaiken väkipakolla metalliksi, en olisi saavuttanut haluamaani tunnetta.

City Burialsin kappaleista Vanishers tuo äärilaitaa esille kaikkein eniten. Katatonian albumeilla on kuultu naislaulua ennenkin, mutta nyt bändi esittelee erittäin elektroniseksi riisutun version itsestään ja kappaleen pääosassa ovat Jonas Renkse ja Full of Keys -yhtyeestä tuttu Anni Bernhard.

– Annin musiikki ja laulu osuivat jo vuosia sitten sekä minun että Andersin makuhermoon, mutta emme ajatelleet yhteistyötä sen enempää, koska emme halua pakottaa näitä asioita, Renkse sanoo.

– Nyt meillä oli käsissämme kappale, joka perustui hyvin vahvasti ihmisääneen. Elektronisuuteen ja ihmisääneen. Eräänä päivänä treeniksellä huokaisin, että kappale kaipaa jotain. Sanoin, että se suorastaan kutsuu luokseen toista laulajaa. Anders ponkaisi ylös tuolistaan ja tokaisi välittömästi: ”Anni!”

– Vanishersistä ei tullut vain yksinkertainen duetto tai vierailijalla maustettu kappale. Siitä tuli Annin kappale. Hänen soolona laulamansa kertosäe valoi minuun itseluottamusta. Se kuulostaa ihan Katatonialta. Totesinkin äänitysten keskellä Andersille, että ehkä meidän pitäisi palkata Anni laulajaksemme tilalleni, hah hah!

Universaalia sydänverta

Uusista tuulista huolimatta Katatonia todellakin kuulostaa edelleen Katatonialta.

Niin on ollut aina, Brave Murder Dayn (1996) lakonisesta doomista Last Fair Deal Gone Downin (2001) vaihtoehtorockiin ja The Great Cold Distancen (2006) progemetallista täysin akustiseen Sanctitude-livetallenteeseen (2015). Kaikilla näillä levyillä yhteistä on vain Jonas Renkse ja Anders Nyström.

Oma ja tunnistettava soundi on bändille kuin bändille etu, mutta voiko se olla pahimmassa tapauksessa myös taakka, jos tiettyjä maneereita ei saa ravisteltua musiikistaan edes halutessaan?

– Olemme tehneet nyt 11 albumia ja lukuisia muita julkaisuja, enkä ole vielä tähän mennessä tuntenut niin, mutta nyt kun mainitsit asiasta, alan ihan varmasti murehtia sitä heti haastattelun jälkeen, Renkse hymähtää.

– Vakavasti puhuen hämmennyin itsekin City Burialsin valmistuessa siitä, miten itsevarma olen Katatoniasta juuri nyt. Itsevarmempi kuin ehkäpä vuosikymmeneen. Kaiken sen pienessä sisäisessä kriisissä piehtaroimisen jälkeen tämä albumi ja sen tyyli saivat minut ymmärtämään, että haluan tehdä juuri tällaista musiikkia.

– Tällä albumilla on mukana vaihtoehtorockia, elektronista tummaa poppia, minimalistista elektronisuutta, suoraviivaista heavy metalia ja hieman polveilevampaa metallia, ja se kaikki kuulostaa Katatonialta. Juuri nyt se ei tunnu kahleelta. Se tuntuu vapauttavalta. Voin säveltää millaisen kappaleen tahansa, ja se kuulostaa meiltä.

– Olen aina ihaillut bändejä, jotka saavuttavat tunnistettavan musiikillisen kielen, ja kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen tunnen, että olemme löytäneet oman kielemme.

Tuumailemme Renksen kanssa tovin bändejä, joiden soundi on niin universaali, että samalla kappalemateriaalilla voisi tehdä muutamia tuotantoratkaisuja ja sovituksia muuttamalla millaista musiikkia tahansa.

Yksi nimi nousee ylitse muiden: vuosina 1990–2016 toiminut Kent, jota Renkse kertoo fanittaneensa 1990-luvun puolivälistä asti, jolloin Katatonia oli julkaissut vasta muutaman albumin.

– Kent oli fantastinen yhtye, joka pystyi tekemään urallaan ihan mitä tahansa: poppia, rockia, elektronista musiikkia… Luulenpa, että he olisivat voineet tehdä vaikka metallia jos olisivat halunneet, Renkse pyörittelee.

– Joakim Bergin tapa säveltää oli hyvin biisikeskeinen. Hän ei selvästikään miettinyt, miltä Kentin pitäisi kuulostaa. Hänellä oli päässään jokin tunnelma tai ajatus, jonka halusi välittää, ja hän etsi sille oikean ilmaisun.

– Se tietty melankolia… se huumaava melankolia… se oli Kentissä aina läsnä. Se oli jotain, mikä tuntui puhuttelevan hyvin monenlaisia ihmisiä. Niin monia, että Kent nousi täällä Ruotsissa, ja ilmeisesti siellä Suomessakin, valtavaan suosioon. Se johtui juuri universaalista melankolian kielestä ja tinkimättömästä musiikista.

Ei ole ihme, että monet metallia kuuntelevat tuntevat syvää vetoa Kentiin.

– Se musiikki tihkuu aitoa tummaa sydänverta, mikä on monesti se, mikä metallissa viehättää, Renkse summaa.

– Bergin kappaleissa ei ollut kyse jonkinlaisesta taitojen esittelystä tai väkinäisyydestä. Hän ei alleviivannut sitä, miten tarttuvan, kokeilevan tai bändin taitoja esittelevän kappaleen hän osasi tehdä.

– Olen astunut joskus muusikkona alitajuisesti sivuun parrasvaloista ja jopa naamioinut musiikkiani hieman ujostellen. Kentin kaltaiset bändit ovat valaneet minuun uskoa, ettei sydäntään kannata verhota.

Julkaistu Infernossa 4/2020.