”Käytämme alamaailmaa, kuolleiden valtakuntaa, symbolina monille asioille” – haastattelussa ruotsalaisbändi Tribulation

Tribulation on matkannut kuolometallista kohti ilmavaa, tummantarttuvaa ja retrohenkistä metallia. Inferno otti yhteyden kitaristi Jonathan Hulténiin ja kyseli meikeistä, kitarasooloista ja uudesta Down Below -levystä.

Keski-Ruotsissa sijaitsevasta Arvikasta kotoisin oleva Tribulation on perustettu vuonna 2004. Yhtyeessä soittavat alkuperäisjäsenet Johannes Andersson (basso ja laulu) sekä kitaristit Adam Zaars ja Jonathan Hultén. Vuonna 2017 kelkkaan hyppäsi rumpali Oscar Leander, joka pääsi ensitöikseen iskemään rummut bändin Down Below -uutuuslevylle.

Tribulationin neljäs pitkäsoitto on purkissa. Mitkä ovat fiilikset juuri tällä hetkellä, Jonathan Hultén?

– Sanoisin, että päällimmäisenä on vielä tietynlainen sekavuus, koska emme ole saaneet vielä tarpeeksi etäisyyttä lopputulokseen. Olemme vielä liian sisällä tässä jutussa. Siitä olemme kaikki samaa mieltä, että lopputuloksesta tuli aika hyvä, pehmeällä, rauhallisen harkitsevalla otteella puhuva mies sanoo.

Down Below’ta voisi pitää jonkinlaisena The Children of the Nightin (2015) kaksosena. 

– En venyttäisi hommaa aivan niin pitkälle. Toki levyissä on paljon samaa. Jokainen kolmesta viimeisimmästä kiekostamme edustaa kuitenkin selkeästi omaa tyyliä ja kehitystä. Uusi jakaa saman perustan kuin The Children of the Night, mutta minusta se on selkeästi matkalla jonnekin. En ole laisinkaan varma, että olemme vielä tässä vaiheessa saavuttaneet lopullisen määränpäämme.

– Rockelementit ovat siellä, aivan kuten edellisellä albumilla, mutta mukana on myös jotain, mikä on tyypillistä juuri tälle levylle. Se tulee esiin ajan kuluessa. 

Ulkopuolisen apu

Down Below äänitettiin kahdessa eri lokaatiossa: rummut lyötiin narulle Soundtrade-studiossa ja kaikki muu Studio Cobrassa. Tuottajana hääri esimerkiksi Tribulationin maanmiesbändi Vampirea tuottanut Martin Ehrencrona.

Menikö kaikki ihan putkeen, vai oliko matkalla haasteita?

– Sekä että, itse asiassa. Se on aina sellaista taistelua, kun menemme studioon, Jonathan aloittaa.

– Kaikki ei ollut suinkaan valmista studioon mentäessä, emmekä siinä vaiheessa vielä täysin tienneet, millainen lopputuloksesta tulisi. Ilmassa oli siis muutamia kysymysmerkkejä. Visiomme oli kuitenkin hyvin kirkas, eli pystyimme vain keskittymään tekemiseen. Lopputuloksesta tuli jopa parempi kuin olimme toivoneet. Olemme todella tyytyväisiä siihen.

Miten työstitte noita kysymysmerkkejä? Kaikki yhdessä, vai mikä on tapanne toimia?

– Yeah, ehdottomasti kaikki yhdessä, Jonathan aloittaa verkkaisesti puntaroiden.

– Tämän vuoksi työskentelimmekin uuden tuottajan kanssa. Martin auttoi meitä ongelmissamme. Olemme niin sisällä omassa maailmassamme, omassa luovassa kuplassamme. Meiltä puuttuu ulkopuolisen perspektiivi. Tuottaja tulee ulkopuolelta ja osaa jeesata.

Suosikeikseni levyltä ovat nousseet Nightbound ja The World. Osaatko nimetä omia lempibiisejäsi tai sinulle muuten vain merkityksellisiä kappaleita?

– Vau… joo… hmmm… tuo onkin hyvä kysymys, Jonathan naurahtaa.

Vai oletko jo unohtanut biisien nimet?

– Ei, en todellakaan, mutta sinä oikeastaan naulasit homman noilla valinnoilla. Nightbound on sanoituksellisesti erityisen tärkeä minulle, The World taas hyvin outo ja erilainen. Eli olen täysin samaa mieltä kanssasi, Jonathan purskahtaa nauramaan.

Tribulation

Uusi levy on sanoituksiltaan tummasävyinen, ja siihen on luonnollinen selitys.

– Tutkiessamme omia tuntemuksiamme ja sisimpäämme löysimme paljon surua ja raskaita tunteita. En sano, että Children of the Nightin sanoitukset olivat kevyitä, mutta tällä kertaa mukana on paljon raskautta. Myös kappaleiden nimet kertovat sanoitusten hengestä: The Lament, Nightbound, Cries from the Underworld ja itse albumin nimi, Down Below, Jonathan luettelee.

– Käytämme alamaailmaa, kuolleiden valtakuntaa, symbolina monille asioille. Se on levyn kantava teema.

Ovatko sanoitukset enemmän fantasiaa vai oikeaa elämää?

– Ehdottomasti oikeaa elämää. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta voin sanoa, että viime ajat ovat olleet bändille melkoisia. Varsinainen ”tribulation”, hah hah.

Yhtyeen nimi kääntyy suomeksi koettelemukseksi tai kärsimykseksi.

– On vaatinut paljon, että olemme voineet jatkaa kohti yhteistä päämäärää, että voimme jakaa saman unelman. Tuo unelma on tulla oikeaksi rockbändiksi, kasvaa suuremmaksi, soittaa enemmän keikkoja ja tehdä tätä hommaa elannokseen. Taiteen tekeminen ja luovuuden hyödyntäminen ei ole aina ollenkaan niin helppoa kuin voisi luulla. Elämä tulee häiritsemään, Jonathan repeää jälleen nauramaan.

Down Below’n kansikuvassa mustasiluettinen, paholaismainen olento katselee katolta kaupunkinäkymää. Taivas on suuri ja maailmanlopunpunainen. Kaikessa lepää simppeli tyylikkyys. Kuvassa on jotain tuttua. Mistä kannen idea on peräisin?

– Se on gargoili Dotre Damen katolla. Minä näen sen niin, että siinä on otus alisesta maailmasta. Se on juuri kyseisellä hetkellä katselemassa alas maailmaan, josta se on tullut. Siinä on kiirastulta, siinä on helvettiä. Se natsaa mainiosti yhteen levyn teeman kanssa. 

Marty ja Maiden

Down Below’lla huomio kiinnittyy myös monipuolisiin ja erittäin tyylitajuisiin kitarasooloihin. Mistä niihin löytyi inspiraatio?

– Kiitos. Minua inspiroi erityisesti Marty Friedman. Ja vielä tarkemmin soolot Megadethin Rust in Peacellä. 

Klassista kamaa.

– Oh yes. Ne ovat niin tyylikkäitä. Marty ei vedä vain perinteisiä sooloja, vaan seurailee riffejä ja niin edelleen. Ajattelin, että haluan tehdä itsekin jotain sellaista. Rakastan traditionaalisia hevisooloja, mutta tykkään myös tehdä jotain hieman erilaista. 

– Sitten on Seventh Son of a Seventh Son. Sillä on niin hienoja juttuja, sellaisia sooloja, joissa on tilantuntua, ja joista kuulee, että ne ovat sooloja eivätkä vain melodioita.

Maiden on aina Maiden.

– Exactly, Jonathan tukee ja jatkaa. – Eli inspiksenlähteeni olivat Marty Friedman ja Iron Maiden, hah hah.

Tribulationia on haastavaa ängetä mihinkään tiettyyn genreen. Miten itse kuvailisit musiikkianne?

– Well, Jonathan aloittaa huokaisten ja jatkaa miettimistä. Sitten kepittäjä purskahtaa nauruun.

– Keksin tämän juuri nyt: ”extra heavy metal with black metal vocals”, hah hah.

Johannes Anderssonin ärinä onkin oikeastaan ainoa asia, joka vielä pitää bändin kiinni äärimmäisemmässä metallissa. Oletteko koskaan ajatelleen siirtyä vain puhtaisiin lauluihin?

– Joo, mutta ei lopulta kovin vakavissaan. Kuulemme tuon kysymyksen itse asiassa aika usein.

Uskon sen.

– Se on jotain, mikä pitää… jotain, mistä pidetään kiinni. Sanoitukset kulkevat käsi kädessä Johanneksen laulujen kanssa. Juuri tuollainen laulutyyli on tärkeä palanen Tribulation-palapelissä. Kun kokeilemme kaikenlaisia uusia juttuja, Johanneksen laulu antaa meille tunteen, että olemme vielä kosketuksissa juuriimme, siihen maaperään josta ponnistimme. 

Meikit, ketjut ja vyöt

Tuntuu, että Tribulation on nostanut aika paljon suosiotaan, etenkin viime levyn jälkeen. Onko keikoilla metallipäiden lisäksi enemmän ”tavallista väkeä”?

– Joo, sellaista sekoitusta näkyy ehdottomasti enemmän. Yleisö ei ole enää ollenkaan niin alakulttuuripainotteista kuin ennen. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että olisimme tulleet suuremmaksi ja suositummaksi, vaan se juontuu musiikista. Musiikkimme ei ole enää puhdasta death metalia, kuten debyyttiimme The Horror [2009], vaan enemmän sellaista sekoitusta. 

– Teemme asiat paljon organisoidummin kuin aiemmin. Tiedämme minne haluamme suunnata ja olemme tietoisempia päätöksistämme. Mietimme paljon tarkemmin esimerkiksi levyn ulkonäköä ja bändikuviamme. Jokainen on syvemmällä hommassa kuin koskaan ennen, olemme erittäin sitoutuneita tähän.

Bändikuvista puheen ollen: yhtyeen look on meikkeineen enemmän goottilaisen feminiininen kuin perinteisen hevimacho… 

– Tulemme death- ja black metal -kontekstista, joten aluksi meikkeihin inspiroivat sellaiset bändit kuin Misfits, Nifelheim tai Mayhem. Homma kehittyi pikkuhiljaa, kun soitimme keikkoja maskeissa. Kun laittaa naamaan väriä tarpeeksi usein, se alkaa elää omaa elämäänsä ja kehittyä. Lopulta aloimme käyttää myös valkoista meikkiä ja puuteria. Se on vain muodostunut tällaiseksi, kyse on luonnollisesta kehityksestä. Tämä on sattumankauppaa, mitään ei ole laskelmoitu. 

Down Below on vasta näkemäisillään päivänvalon, mutta katsotteko jo pidemmälle tulevaisuuteen?

– Emme tiedä vielä tulevasta, sen näkee sitten aikanaan. Iso osa inspiraatiostamme tulee livenä soittamisesta, joten paljon selviää uuden levyn keikkojen jälkeen. Meidän ei tarvitse päättää mitään etukäteen, kyllä uudet asiat sitten löytävät meidät, heh.

Suomalaiset saavat todistaa Tribulationin livekunnon ensi kesän Tuska-festareilla.

– Emme ole soittaneet Suomessa kovin usein, joten odotan sitä vetoa todella innolla.

Julkaistu Infernossa 1/2018.