Kiirastuli pahenee – haastattelussa Dark Funeral

Dark Funeral on julkaissut parinkymmenen vuoden aikana vain viisi mustaa kokopitkää. Kuudes saattaa sisältää yhtyeen tähän asti rajuinta materiaalia.

Toisen aallon black metalin tunnistettavimpia soundeja luonut Dark Funeral on viettänyt viitisen vuotta hienoista hiljaiseloa. Bändi soitti viime kuussa Hyvinkään Steelfestissä, ja raivokkaaseen keikkaan kuului peräti kahdeksan kappaletta vuonna 1996 julkaistulta Secrets of the Black Arts -debyytiltä. Kitaristi-perustajajäsen Lord Ahriman nimeää sen edelleen itselleen merkittävimmäksi levyksi.

– Vaikka kävisi bändin ja oman elämänsä suhteen miten syvällä, voi huomata aina lavalle noustessaan, kuinka helvetisti sitä tunnetta on kaivannut ja kuinka siellä on enemmän kotonaan kuin missään muissa olosuhteissa ikinä. Sen tunteen ehtii aina jotenkin keikkatauoilla unohtaa, mutta Steelfestilläkin aisti taas, miten valtavien energioiden keskellä keikoilla eletään.

– Sitähän voisi luulla, että parikymmentä vuotta vanhan levyn pariin palaaminen olisi jollain tavalla kiusallista, Ahriman jatkaa. – Mutta totta puhuakseni… Taidan käsittää itsekin Secrets of the Black Artsin arvon vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Vieraampia biisejä treenaillessa sai huomata, kuinka riffikaaoksen seassa on ihan sairaita juttuja, joista ei ollut enää mitään muistikuvia.

Elämä

Parikymmentä vuotta sitten Dark Funeral -miehistö oli vasta vasemman käden polun ensiaskeleilla.

– Joku voisi kuvitella, että meillä oli aivan tietynlainen suunnitelma. Perustaa määrätietoisesti bändi, joka veisi black metalia niin murhaavaan suuntaan ja nopeuteen, ettei kenellekään jäisi mitään kysyttävää, Ahriman myhäilee.

– Tosiasiassa olimme kuitenkin nuoria kavereita, jotka halusivat vain pistää bändin pystyyn ja soittaa jotain mahdollisimman äärimmäistä suurimpien black-, death- ja thrash-esikuviemme hengessä.

– Kuin riivattuna, tai vähintään kohtalon ivana, lähdimme sahaamaan riffejä ensin nopeasti… ja sitten nopeammin! Olimme täynnä black metalin ehdottomuutta ja välillä tuntui, ettei sanomamme ilmaisemiseksi riittänyt mikään. Se, mikä olisi ollut moneen muuhun musiikkiin tarpeeksi äärimmäistä, ei ollut meille vielä mitään, ja debyyttiimme mennessä olimme jo ylittäneet kaikki omatkin käsityksemme metallista.

Unisound-studio ja Dan Swanö sekä Abyss-studio ja Peter Tägtgren ovat olleet jo vuosikymmeniä laaduntakeita. Lord Ahrimanista tuntuukin oudolta muistella tilannetta, jossa Secret of the Black Artsin äänitykset eivät meinanneet sujua kummankaan kanssa.

– Olimme äänittäneet ensimmäisen minilevymme äärimmäisen onnistuneesti Dan Swanön kanssa, ja se soundi oli juuri niin säröinen ja terävä kuin olimme toivoneetkin, Ahriman muistelee.

– Sitten kuitenkin tapahtui jotain… Dan taisi hankkia uusia välineitä studioonsa eikä ollut oikein perillä niiden käytöstä. Vaikka vääntelimme erilaisia versioita kuinka, lopputulos ei vastannut odotuksiamme.

– Peterin soundit taas kuulostivat tuolloin pirun hyviltä, mutta silti hieman liian Hypocrisyltä. Joku muu olisi varmasti kutsunut sitä tavaramerkkisoundiksi, itse kutsuin sitä Hypocrisyksi. Onneksi löysimme pienen taistelemisen jälkeen sen soundin, jonka ansiosta Secrets of the Black Arts muodosti lopullisen luonteensa.

Secrets of the Black Artsin ja Vobiscum Satanasin (1998) kaltaiset albumit takasivat Dark Funeralille kulttimaineen. Itse asiassa jopa niin vahvan sellaisen, että siinä missä punkahtavaa black metalia vertaillaan Darkthroneen, hullua mustaa metallia Mayhemiin ja ambientmaisia messuja Burzumiin, Dark Funeral ollut kuin synonyymi ruotsalaiselle äärinopealle mustuudelle.

– Periaatteenamme oli jo varhain tehdä Dark Funeralia täysin omaehtoisesti ja tinkimättömästi, mutta en voi silti väittää, että olisimme tajunneet olevamme tekemässä jotain niin ainutlaatuista, että olisimme laittaneet joitakin sääntöjä uusiksi. Siinä on kyse uusien äärimmäisyyksien löytämisestä ja ajoituksesta. Niin pirullisella voimalla huokuvaa kuin varhainen tuotantomme onkin, jokin toinen ruotsalainen bändi olisi saattanut tehdä saman.

Kuolema

Dark Funeralin levytystahti hidastui äkäisen alun jälkeen hidastumistaan, ja bändin viimeisin albumi Angelo Exuro Pro Eternus on julkaistu niinkin kauan kuin kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen uudistunut kokoonpano kierteli laajasti, ja monista haastatteluista sai sen käsityksen, että Dark Funeral on jälleensyntynyt vahvempana kuin koskaan eikä seuraavaa kokopitkää tarvitsisi odottaa kovin pitkään.

Kohtalo puuttui kuitenkin peliin. Lord Ahriman välttelee puhumasta asioista liian yksityiskohtaisesti, mutta myöntää oman elämänsä ajautuneen hämmentävään sotkuun. Asiat eivät ajautuneet takaisin raiteilleen, ennen kuin Ahriman joutui odottamattomalla tavalla tekemisiin kuoleman kanssa vuonna 2013.

– En ole koskaan ollut helpoin ihminen, ja jossain vaiheessa elämäntapani, ihmissuhteeni ja bändikuvioni olivat repeillä liitoksistaan niin pahasti, etten vain voinut keskittyä mihinkään Dark Funeraliin liittyvään. Kokoonpanomme meinasi levitä käsiin kitaristi Chaq Molia lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa syyttelin kaikkea muuta ongelmistamme ja mikään ei oikein tuntunut miltään, Ahriman toteaa.

– Sitten sain kuulla Blackmoonin [kitara 1993–97] itsemurhasta ja samastuin siihen todella voimakkaasti. Lähelläni on ollut aina kuolemaa ja olen pelehtinyt sen kanssa aina jollain kierolla tavalla, mutta kun Blackmoon oli pyytänyt vain muutamia päiviä aiemmin apuani ja päätyi kuitenkin itsemurhaan, se sai silmäni avautumaan hieman aiempaa selkeämmin.

Kuoleman läheisyys muuttaa ihmistä, olipa kyse sitten omakohtaisista tai läheisille tapahtuneista kokemuksista. Ahriman ei peittelekään vaikutusta, jonka Blackmoonin itsemurha aiheutti, vaikka kertookin tapahtuneen olleen vain eräänlainen jäävuoren huippu.

– Tämä saattaa kuulostaa raadolliselta, mutta kukaan ei voinut mitään Blackmoonin itsemurhalle. Tiedän, että itsemurhan jälkeen kaikkien tulisi arvailla, mitä he olisivat voineet tehdä eri tavalla, mutta… kun sain häneltä yhteydenottoja ja suorastaan avunhuutoja, hän oli jo tehnyt päätöksensä. Välimme olivat aina monimutkaiset, mutta tiesimme voivamme luottaa toisiimme. Ne puhelut olivat kuin jäähyväiset, vaikken sitä tuolloin tajunnutkaan.

– Muutokset omassa elämässäni eivät tapahtuneet nopeasti, mutta voin kai sanoa tuon kaiken olleen minulle eräänlainen herättäjä. Vaikka siinä kesti kuukausia, jopa vuosia, olen nyt paljon paremmassa vaiheessa elämääni. Kuolema on elämän ainoita väistämättömyyksiä, ja jollain tavalla luonteeseeni sopii, että niillä porteilla käyminen nosti minut jaloilleni.

Tuonpuoleinen

Vaadittiin vielä joitakin vuosia, ennen kuin Dark Funeralin hallitsevana voimana toimiva Lord Ahriman palasi toden teolla kitaranvarteen. Hän kiistää silti bändin käyneen missään vaiheessa kuolemankielissä.

– Dark Funeral on niin kiinteä osa elämääni, ettei bändi tai ainakaan musiikkimme taida kuolla yhtään sen aiemmin kuin minäkään, Ahriman naurahtaa kuivasti.

– Levytystahtimme on ollut aina melko verkkainen, ja sen takia en puhu oikeastaan koskaan minkäänlaisesta paluusta, kun teemme jälleen keikkoja tai uuden levyn. Se kaikki tapahtuu täsmälleen silloin, kun asiat asettuvat Dark Funeralille suotuisan epäsuotuisaan asentoon.

Viime vuonna Dark Funeralin ytimessä alkoi tapahtua. Ensin bändi kiinnitti riveihinsä Lord Ahrimanille itselleen entuudestaan tuntemattoman laulajan, Heljarmadrin, ja basisti Nattin, eikä kulunut aikaakaan, kun kahden kappaleen Nail Them to the Cross -single ilmestyi.

– En ollut koskaan edes kuullut Heljarmadrin bändeistä, Grá’asta, Domgärdista ja Cursed 13:stä, ennen kuin kuulin tämän lauludemoja avoimessa haussa, Ahriman hymähtää.

– Vaikka hakijoita oli tolkuttomia määriä, Heljarmadr erottui joukosta nopeasti, ja viimeisenä naulana arkussa monet yhteiset tuttumme sanoivat tämän olevan Dark Funeral -ainesta.

– Halusimme esitellä Heljarmadrin kuulijakunnallemme, ja parilla biisillä kiusaaminen tuntui sopivalta ajatukselta. Näin varsinkin, kun nämä kappaleet edustavat kenties mustinta ja äärimmäisintä Dark Funeralia ikinä, mikä ei ole välttämättä tavallisinta yli parikymmentä vuotta vaikuttaneelle bändille.

Lord Ahriman itse oli Dark Funeralin syntyessä parikymppinen, ehdoton nuori, ja nyt hänen ikänsä kellottaa jo päälle neljääkymppiä. Hänen maailmankuvansa ei ole silti ainakaan kesyyntynyt.

– Jos näki parikymppisenä koko maailman ja ihmiskunnan toivottomana ja tuhoon tuomittuna, elämänkokemuksen myötä näkemys on lähinnä kolminkertaistunut. Voin sanoa, että jos blackille tarvitaan aivan tietynlaisia luovuudenlähteitä, olen löytänyt niitä viimeisen viiden vuoden aikana niin paljon, etten ihmettelisi, vaikka tuleva Dark Funeral -albumi olisi oikeasti äärimmäisintä black metalia ikinä.

– Soitamme nyt muutamia festarikeikkoja ja sitten… tulette kuulemaan aivan uusia nyrjähtäneitä käänteitä ja silti ehdotonta Dark Funeralia. Tämä musiikki on syntynyt aina täydellisen pitelemättömästi sisimmästä pimeydestäni, ja niin kauan kuin sitä riittää, Dark Funeralin tie ei tule päättymään. Ja sitähän riittää.

Haastattelu julkaistu Infernossa 6/2015.