Hevi ja akateemisuus eivät muodosta ensi kuulemalta kovin hyvää parivaljakkoa. Yhdistelmä saattaa jopa kuulostaa oksymoronilta eli itseristiriidalta. Siis kuten vaikka jäätävä polte.
Metallin kuuntelijat saattavat pitää tieteellistä kiinnostusta tähän musiikinlajiin naurettavana tai epäilyttävänä. Toisaalta metallimusiikkia on varsinkin aiemmin pidetty epä-älyllisenä murrosikäisten touhuna. Mielikuvat syntyivät jo heti Black Sabbathin alkuaikoina, jolloin musiikkikriitikoiden piirissä tehtiin niin kuuntelijoiden ikään kuin sosiaaliluokkaan liittyviä arvomäärittelyjä.
Ostava yleisö toki rakasti varhaisia ja myöhempiäkin raskaita yhtyeitä, eivätkä mielikuvatkaan usein vastanneet levyjen sisältöä: Black Sabbathin jazz- ja bluesvaikutteet, Led Zeppelinin eeppinen progressiivisuus, Alice Cooperin teatraalinen kunnianhimoisuus ja myöhemmin vaikkapa Iron Maidenin Samuel Taylor Coleridge -diggailu eivät koskaan istuneet suoraan stereotypiaan tyhmistävästä musiikista. Monet metallin alalajit ovat myös ottaneet häpeämättömästi vaikutteita niin klassisesta musiikista kuin teknisesti kaikkein äkkiväärimmistä progeiluista.
Mutta kriitikot heräsivät hitaasti. Suomessakin esimerkiksi Musa-lehti liputti lähinnä edistyksellisen, progressiivisen musiikin puolesta. Yhteiskunnallinen tiedostavuus ja hienovaraisuus oli tärkeää, eikä raskas ja yksinkertainen musiikki sopinut itseään älykkäänä pitävän ihmisen kuunneltavaksi. Yliopistomaailma ei tuohon aikaan tietenkään noteerannut vakavasti oikeastaan mitään populaarimusiikin muotoja. Nuorisokulttuurit toki kiinnostivat erityisesti vasemmistolaisia sosiologeja, mutta lähinnä niiden vastakulttuurisen luonteen takia. Siksi erityisesti punk sai huomiota myös tutkimuskohteena 1970-luvun loppupuolelta alkaen.
Hevimusiikin kapinallisuus sai julkista huomiota lähinnä kristillisten moraalipaniikkien, naurettavien oikeusjuttujen ja ”nuorisoa turmelevien sanoitusten” paheksumisen kautta.
Raskas rockmusiikki ja hevi muuttuivat salonkikelpoisiksi yliopistollisiksi tutkimuskohteiksi oikeastaan vasta 1990-luvulla. Pioneeri Deena Weinstein julkaisi uraauurtavan tutkimuksensa Heavy Metal: A Cultural Sociology vuonna 1991, ja Robert Walser seurasi pari vuotta myöhemmin teoksellaan Running With the Devil: Power, Gender, and Madness in Heavy Metal Music. Akateeminen raskaan musiikin tutkimus otti ensiaskeleitaan. Sittemmin metallista on kirjoitettu jo hyllymetreittäin tutkimusta.
Nyt hevitutkijoilla on oma kansainvälinen seura, International Society for Metal Music Studies, ja sen julkaisema, vasta ilmestymisensä aloittanut tieteellinen lehti. Seura järjestää myös konferensseja ympäri maailmaa, ensi kesänä Suomessa. Maamme asema varsin poikkeuksellisena raskaan musiikin mekkana alkaa olla kliseisyyteen asti toisteltu juttu, siitä on tehty hiukan vaivaannuttava kansallinen menestystarina (jonka noususta ja laskusta kanssakolumnistini Teemu Suominen kirjoitti osuvasti viime numerossa).
Mutta vaikka varsinainen ”hevibuumi” onkin tosiaan suurimpine ylilyönteineen ainakin tällä erää ohi, tämä erikoislaatuinen suhde raskaan musiikin ja suomalaisuuden välillä pitää myös monessa mielessä paikkansa. Siksi on erinomainen juttu, että myös raskaan musiikin tutkijoiden katseet kääntyvät tänne.
Modern Heavy Metal -konferenssiin Helsinkiin odotetaan ensi kesäkuussa noin sataa alan akateemikkoa eri puolilta maailmaa. Tarjolla on keikkoja, dokumenttinäytöksiä ja paneelikeskusteluja sekä tietenkin monien eri tieteenalojen esitelmiä. Kyseessä on yksi suurimmista tähän asti järjestetyistä kansainvälisistä raskaan populaarimusiikin konferensseista.
Suomessa on toki valjastettu mukaan kaikki raskaat voimat. Itsekin kuulun järjestäjätahoihin koordinoimani populaarikulttuurin tutkimukseen ja opetukseen keskittyneen IIPC-instituutin kautta, ja lukemasi Inferno-lehti on myös yhteistyökumppani. Varsinainen konferenssin primus motor, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa akatemiatutkijana toimiva Toni-Matti Karjalainen, on onnistunut houkuttelemaan puhujiksi muun muassa edellä mainitun Deena Weinsteinin ja Testament-kitaristi Alex Skolnickin.
Suurella osalla alan tutkijoista on vankka harrastaja- tai tekijätausta, farkkuliivejä ja nahka-asusteita löytyy monen tohtorin vaatekaapista tai jopa niskasta. Hevitutkijoita voi bongailla Helsingin yöstä kesäkuisilla raskailla keikoilla.
Lue lisää tämän linkin takaa ja juhli kanssamme itseristiriitaa.
Kolumni julkaistu Infernossa 2/2015.