Kolumni: Soittakaa klassikkoja tai soittakaa taksi

Kiinnostaako ketään konkaribändien uusi materiaali? Janoaako kansa aina vain samoja klassikoita vuodesta toiseen?

Kuva: Mikko Pylkkö

Kirjoitin taannoin kolumnin, jossa pohdin albumikeikkojen järkevyyttä. Nyt pohdiskelun aiheena on hieman vastaava kysymys: kiinnostaako yleisöä niin sanottujen klassikkobändien uusi tuotanto? Mennäänkö keikoille kuuntelemaan ainoastaan vanhoja tuttuja ralleja, joita on pyörittänyt omallakin levylautasella jo parhaimmassa tapauksessa vuosikymmeniä?

Twisted Sister -yhtyeen kitaristi Jay Jay Frenchin mukaan on idioottimaista edes yrittää ujuttaa uutta materiaalia mukaan keikoille, koska hänen kokemuksensa mukaan yleisöä ”ei kiinnosta uudet biisit paskan vertaa”.

– Hyvä viihdyttäjä antaa yleisölle tasan tarkkaan sitä, mitä se haluaa kuulla, sellaisena kuin se halutaan kuulla, French lauko Goldmine-lehden haastattelussa.

Samaan syssyyn mies teilaa yritykset muuttaa tai päivittää soundiaan idioottimaiseksi touhuksi.

Kuten albumikeikka-kolumnissakin mainitsin, esimerkiksi Metallican By Request -kiertue osaltaan puoltaa Frenchin väitteitä. Kiertueen settilista kun määräytyi sen mukaan, mitä kunkin keikkapaikan yleisö oli äänestänyt soitettavaksi. Yleisö sai siis koota unelmiensa settilistan kaikista Metallican kappaleista, mitä on koskaan levytetty.

Siinäpä tilaisuus kuulla kerrankin harvinaisuuksia, joita ei ole soitettu keikalla koskaan aiemmin, ajattelin. Äänestyksen päätyttyä settilistasta löytyi kuitenkin pääasiassa ne samat kappaleet, jotka ovat kuuluneet Metallican settiin aina, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Enter Sandman, Creeping Death, Nothing Else Matters ja niin edelleen.

Mutta toisaalta Death Magneticin kiertueella suurin osa levystä oli mukana setissä. Koko levy ei kuulunut yhden keikan settiin, mutta kiertueen aikana taisi jokainen kappale soida vähintään kerran. Ja vastaanotto oli pääasiassa hyvin lämmin, sanoivat pahimmat rokkipoliisit mitä tahansa.

Myös Iron Maiden ottaa yleensä uuden levyn kiertueella rohkeasti uusia kappaleita mukaan ja hyvin uppoaa faneihin. Okei, kenties taannoinen A Matter of Life and Death -levyn soittaminen kokonaan oli liikaa jopa joillekin tosifaneille, mutta muuten on Coming Homet ja Speed of Lightit otettu yhtä avosylin vastaan kuin The Trooper tai Hallowed Be Thy Name.

Vastaavia esimerkkejä löytyy toki muitakin. Judas Priest, Rush, Megadeth, muutamia mainitakseni.

Kenties klassikkobändien tulee pysyttäytyä vain vanhassa klassikkomateriaalissa, mikäli uusi materiaali ei ole tarpeeksi relevanttia. Mikä kertoo kuitenkin enemmän bändistä itsestään, kuin yleisön mausta.

Jos bändin rooli on olla viihdyttäjä, joka on olemassa vain ja ainoastaan yleisön mielihalujen sätkynukkena, on syytä miettiä, kumpi painaa vaakakupissa enemmän: taiteellinen ambitio vai rahan- ja menestyksenhimo. Ja siinä kohtaa on syytä miettiä koko bändin olemassaoloa pitkään ja hartaasti.

Toki sekin on mukavaa, että AC/DC:n juna kulkee vanhojen klassikkojen vetämänä, vaikka uusia levyjäkin on julkaistu säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensikertalaiselle se on mainio juttu. Mutta samasta syystä kynnys lähteä katsomaan bändiä keikalle toista kertaa nousee melko korkealle, ainakin meikäläisellä.

Tosin nyt, kun keulilla roikkuu Axl ja vanhoissa, moneen kertaan kuuluissakin biiseissä on jotain tuoretta, voisin minäkin taas lähteä bändiä katsomaan.


Parasta juuri nyt: Princen Purple Rain elokuvateatteri Orionissa viime lauantaina ja Queen + Adam Lambert tulevana perjantaina Kaisaniemessä (sielläpä niitä vanhoja klassikkoja sitten kuullaankin).

Kirjoittaessa soittimessa soi: