Hän. Suomen kielessä on vain yksi kolmannen persoonan pronomini, jolla viitataan ihmiseen. Sen ansiosta tämä artikkeli pysyy kielioppimme asettamissa rajoissa. Jos teksti olisi suomen sijaan vaikkapa englantia, Raven van Dorst ei olisi he tai she vaan they. Tai niin hän ainakin toivoisi, koska ei koe olevansa mies eikä nainen, vaan molempia.
Hänellä on antaa perusteluja niille, jotka sellaisia kaipaavat. Raven van Dorstilla oli syntyessään sekä tytön että pojan sukupuolielimet. Hän ei ollut poika eikä tyttö, vaan intersukupuolinen.
– Sellaisissa tapauksissa on tapana yrittää korjata tai normalisoida lapsi sellaiseksi, että hän istuu kristinuskon käsitykseen miehistä ja naisista, tänä vuonna 40 täyttävä van Dorst puuskahtaa. Tätä kertoessaan hän kiroilee kuin merihenkilö.
– Lääkärit sanoivat vanhemmilleni, että kun minut leikataan tytöksi eikä asiasta enää ikinä puhuta, kaikki on kunnossa. Ja niin minulle tehtiin sukupuolenkorjausleikkaus ilman, että minulta kysyttiin, haluanko sitä. Enhän minä tietenkään vauvana olisi voinut päättää sellaisista asioista.
Vaikka asiasta ei puhuttu ja fyysiset todisteet oli hävitetty, kaikki ei ollut kunnossa. Van Dorst tiesi olevansa erilainen.
– Alakoulussa pojat leikkivät keskenään ja tytöt tyttöjen kanssa. Minä olin liian raju tyttöjen leikkeihin, eivätkä pojat halunneet leikkiä kanssani, koska vaikutin tytöltä. Yläkoulussa muut tulivat murrosikään ja heidän kehonsa alkoivat muuttua. Toisille tuli matala ääni ja parta, toisille rinnat ja kuukautiset. Minulle ei tapahtunut mitään.
Nuoren van Dorstin erilaisuus sai ikätoverit käyttäytymään kuin keski-ikäiset somessa: he kävivät kimppuun.
– Jos apinalaumassa on poikkeava yksilö, toinen apina rääkkää sitä näyttääkseen, miten suuri ja mahtava on. Ihmiset ovat täsmälleen samanlaisia. He eivät osaa suhtautua asioihin, jotka eivät sovi heidän valmiiseen maailmaansa. Määrittelemätön pelottaa, koska se panee ihmisen miettimään itseään.
Van Dorstin onni oli hänen synnynnäinen temperamenttinsa, kotikasvatuksensa tai molemmat. Hän ei suostunut uskomaan muiden ihmisten pahoja puheita. Tai ainakaan hän ei näyttänyt sitä.
– Pidin minuna olemisesta ja pärjäsin joka paikassa. Ystäviä oli muutama, hekin hylkiöitä, jotka eivät sopineet joukkoon. Olen itse asiassa iloinen siitä, että en kuulunut mihinkään. Muutenhan minusta ei olisi tullut se ihminen, joka nyt olen. Ei minua haitannut olla luokitusten välissä.
Etsiminen jatkuu
Van Dorst esiintyy positiivisen uhmakkaana kertoessaan nuoruudestaan, mutta luultavasti ulkopuolisuus kuitenkin vaivasi häntä. Muutenhan hän ei olisi tarvinnut paineiden purkamisen kanavaa, joka näytti hänen elämälleen suunnan, teki Ryannesta Ravenin ja johti tämänkin jutun kirjoittamiseen.
– Olin kahdentoista, kun näin televisiossa Kurt Cobainin. Siellä hän rääkyi resuisissa vaatteissaan, ja se osui johonkin todella tärkeään kohtaan minussa. Ajattelin, että tuollainen minä haluan olla, minäkin haluan huutaa noin.
Cobainin kuva häilyi vielä verkkokalvolla, kun van Dorst haki siskonsa huoneesta nailonkielisen akustisen kitaran.
– Vietin paljon aikaa vintillä kitaraa soitellen. Opettelin Nirvanan biisejä, mutta aloin myös tehdä omia. Tarvitsin keinon ilmaista itseäni. Mielessäni oli todella paljon ajatuksia, jotka piti saada purettua ulos.
Pian hän löysi lisää hyvää musiikkia. Grunge-bändeistä kuuluisimman lisäksi van Dorst diggaili Sonic Youthia, Slayeriä ja Sepulturaa.
– Pidän niistä edelleen, mutta makuni on laajentunut. Kiinnostuin doomista ja bläkkiksestä, mutta myös r&b:stä, jazzista ja minimalistisesta teknosta. Minulle musiikissa on tärkeintä kiihko ja rehellisyys. Se, että muusikot tuntuvat tarkoittavan, mitä tekevät. Tajusin 12-vuotiaana, että Cobain oli tosissaan, ja etsin yhä musiikista sitä samaa tunnetta. En tarvitse paskoja bändejä, joille musiikin tekeminen on liiketoimintaa eikä taidetta.
Van Dorst liittyi bändiin heti, kun sellaiseen pääsi. Teini-ikänsä pari viimeistä vuotta hän soitti levyjäkin tehneessä, pop-rockia esittäneessä Bad Candyssä, mutta kuittaa sen nyt ”sessiokeikaksi”. Ensimmäisenä oikeana bändinään hän pitää punkbändi The Ripletsiä, jolta ilmestyi vuosituhannen alkuvuosina kolme albumia. Lopulta tuli elektropunk-sooloprojekti Elle Bandita, joka sai Hollannissa huomiota mutta oli samalla yhden aikakauden loppu.
– Kun olin sooloartisti, huusin ja raivosin lavalla niin, että yleisö alkoi tulla paikalle pelkästään nähdäkseen minun riehuvan vihaisena kännissä ja paiskovan tavaroita. Tein musiikkia siksi, että olin vihainen maailmalle. Minusta alkoi kuitenkin tuntua, että halusin kertoa muutakin kuin sitä yhtä tarinaa.
Sitten van Dorst perusti The Devil’s Bloodin rytmisektion ja kahden kitaristin kanssa uuden bändin, jonka nimeksi tuli Dool. Se tulee sanasta dolen, joka tarkoittaa vaeltamista.
– Aloimme kuunnella itseämme ja miettiä, mitä tahdomme musiikillamme kertoa, ja loimme bändille identiteetin. Ensimmäinen albumi Here Now, There Then [2017] oli hieno startti. Se oli erittäin rock ja sanoituksissa käsiteltiin okkulttisia teemoja. Keikoilla tajusimme, miten merkittäviä ne biisit meille ovat. Olemme ensi sijassa livebändi. Julkaisemme musiikkia, jotta pääsemme keikoille esittämään sitä.
Toinen albumi Summerland (2020) ilmestyi, kun ensimmäinen koronasulku alkoi.
– Sitä aikaa kesti niin kauan, että masennuin luovuuden tasolla. Bändin rumpali vaihtui, ja jossain vaiheessa en enää nähnyt uusien biisien tekemisessä mitään mieltä. Taisin olla vuoden verran koskematta kitaraan.
Doolin kannalta se oli huolestuttavaa, koska siihen mennessä van Dorst oli tehnyt kaikki bändin biisit.
– Muut alkoivat kysellä, milloin rupean kirjoittamaan uutta materiaalia. Mutisin, että enpä tiedä, miksi pitäisi. Sitten tapahtui jotakin kivaa. Toiset alkoivat lähettää minulle riffejä ja ideoita, pyysivät kehittelemään niitä ja kyselivät mielipiteitäni. Sillä tavalla he saivat kiskottua minut irti huonoista fiiliksistä ja aloimme tehdä biisejä yhdessä.
Näin syntyi Doolin kolmas albumi The Shape of Fluidity. Van Dorst, kitaristit Nick Polak ja Omar Iskandr, basisti JB van der Wal ja uusi rumpali Vincent Kreyder tekivät siitä bändilevyn.
– En ole ikinä ennen tehnyt levyä näin. Se tuntui erityiseltä, inspiroivalta ja sitoi meidät yhteen tunnetasolla. Luottamus yhtyeen sisällä on paljon vahvempi kuin ennen. Mutta ei etsiminen ole vieläkään päättynyt. Emme yritä kuulostaa tietynlaiselta tai aseta itsellemme rajoja. Menemme inspiraation ja energian mukana. Suurin osa Doolin biiseistä kirjoittaa itse itsensä.
Älä kyseenalaista itseäsi
Uuteen albumiin sisältyy paradoksi. Vaikka Doolin jäsenet sävelsivät The Shape of Fluidityn yhdessä, levystä tuli van Dorstille se kaikkein henkilökohtaisin. Hän kirjoitti sille lyriikkaa identiteetistä, jatkuvasti muuttuvasta maailmasta, ulkopuolisista odotuksista ja itselleen uskollisena pysymisestä. Kaikki tuo kumpuaa hänen omasta elämänkokemuksestaan.
– Kun olin 25-vuotias, sain tietää intersukupuolisuudestani ja korjausleikkauksesta. Se tuntui helpottavalta. Asioissa tuntui lopultakin olevan järkeä. Samaan aikaan olin hämmentynyt. Mikseivät vanhempani olleet kertoneet minulle? Miten tästä eteenpäin? Minun piti selvittää itselleni monenlaisia asioita.
Van Dorst kertoo edenneensä elämässään askel askeleelta, sulkeneensa ovia ja avanneensa uusia. Hän on yrittänyt päästä syvemmälle minuuteensa ja selvittää, miten voisi sopia maailmaan ja yhteiskuntaan.
– Intersukupuolisuudessa ei ole mitään vikaa. Ainoa siihen liittyvä ongelma on moraali, jonka varaan länsimaiset yhteiskunnat rakentuvat. Kristityillä on paskoja dogmia.
Tähän liittyvät myös ne paljon puhutut pronominit.
– En koskaan olisi epäkohtelias ihmiselle, joka ei viittaa minuun oikealla sanalla. Asia on suhteellisen uusi, eivätkä varsinkaan vanhemmat ihmiset ole sisäistäneet sitä. On kuitenkin tärkeää olla avoin tällaiselle keskustelulle ja sille, että on olemassa muutakin kuin gender-skaalan ääripäät eli mies ja nainen. Sanojen pitäisi sopia kaikille eikä heijastaa vain binääristä järjestelmää, johon esimerkiksi minä en kuulu.
Me suomalaiset olemme sillä tavalla tahattoman inklusiivisia, että meillä on vain yksi kolmannen persoonan pronomini.
– Haha! Suomalaisuus, tahatonta inklusiivisuutta! Haluaisin tulla sinne soittamaan, sieltähän sentään tulevat Hexvessel ja Oranssi Pazuzu. Ennen kaikkea haluaisin tavata Windows95Manin, koska sain kuulla äskettäin, että entinen tyttöystäväni on naimisissa hänen kanssaan! Ei aavistustakaan, miten he ovat toisensa löytäneet.
Raven van Dorst kiroilee ja nauraa paljon. Hänessä on lämpöä ja lempeyttä, mikä kertoo, etteivät hankalat lähtökohdat ole tehneet hänestä katkeraa.
– Tiedän, että minussa on hyvää energiaa, mutta en sanoisi olevani onnellinen. Elämä ja maailma ovat niin monimutkaisia, että se on vaikeaa. Käsittelen uuden levyn lyriikoissa sitä, että ihmiset eivät pysty prosessoimaan maailmaa, koska kaikki tapahtuu nopeasti ja kaikki kurjuus täytyy sulkea pois selviytyäkseen. Miten kukaan voisi olla onnellinen, kun tietää kaikesta sodasta ja kärsimyksestä? Jokaisella täytyy olla jokin syy herätä aamuisin. Minulle bändi on sellainen. Näin on ollut alusta saakka. Dool on kauneinta, missä olen ollut mukana.
Haastattelun aikana tulee kysymättä selväksi, että van Dorst halveksii kristinuskon moraaliopetusta, koska se tekee poikkeavista ihmisistä viallisia ilman todellista syytä. Spirituaaliset asiat ovat hänelle silti tärkeitä.
– Minä olen luova ihminen. Mistä inspiraatio tulee? Totta kai minä olen spirituaalinen ihminen. Keho on maallinen, mutta mieli on yhteydessä johonkin suurempaan. Vastustan dogmia ja luon itse omat totuuteni. Lainaan muualta sen, mistä koen olevan apua elämän matkalla. Etsin tarkoitusta niin kauan, että löysin jumalan itsestäni. Jos olisin joutunut miettimään vain maallisia asioita, en tiedä, olisinko enää hengissä.
Mitä haluaisit sanoa niille, jotka nyt kamppailevat identiteettinsä ja ulkopuolisten odotusten kanssa?
– Älä kyseenalaista itseäsi. Luota vaistoihisi, sillä sinä kyllä tiedät, mitä sinun pitää tehdä. Kuuntele itseäsi ja suodata pois muiden paskapuheet. Sillä tavalla saat selville mitä haluat. Ja kun tiedät mitä haluat, se on jo ulottuvillasi.
Julkaistu Infernossa 4/2024.