”Kun Immortaliin on tullut etäisyyttä muutaman vuoden verran, katson koko jupakkaa vähän eri silmin” – haastattelussa Abbath

Halusipa hän sitä tai ei, Immortalin maineikas varjo ei tule koskaan väistymään Abbath-taiteilijanimeä käyttävän Olve Eikemon päältä. Immortal jatkaa uraansa toisaalla, mutta suurta hätää ei ole Eikemollakaan: hänen Abbath-yhtyeensä kakkosalbumi Outstrider on millä tahansa mittapuulla väkevä näyttö.

Kuva: FRANCISCO MUNOZ

Kesäkuun 27. 2015 oli merkittävä päivämäärä Olve ”Abbath Doom Occulta” Eikemolle. Paitsi että tällä maineikkaalla norjalaisartistilla oli 42. syntymäpäivä, hänen oma yhtyeensä Abbath nousi tuolloin ensimmäistä kertaa elävän yleisön eteen. Suomalaisten fanien iloksi ensiesiintyminen tapahtui Tuska-festivaalilla.

– Immortal soitti takavuosina Tuskassa pari kertaa. Keikoista jäi hemmetin hieno fiilis, ja Tuska on muutenkin loistavasti järjestetty tapahtuma. Kun festivaalin organisaatio sitten lähestyi meitä kysymyksellä, voisiko Abbath tehdä debyyttikeikkansa Tuskassa, vastaus oli selvillä saman tien, Eikemo muistelee.

– Ensimmäinen keikka on aina ensimmäinen, ja meillä oli kaikenlaisia pieniä ongelmia. Mutta jos otetaan huomioon kaikki mahdolliset muuttujat ja epävarmuustekijät, veto sujui varsin mallikelpoisesti – ja yleisön vastaanottohan oli mitä lämpimin!

Kun silmäilee taakse jäänyttä neljää vuotta, Abbathin raivokas Tuskan-keikka näyttäytyy tyynenä myrskyn edellä. Ensiesiintymistä seuranneiden vuosien aikana on nimittäin tapahtunut paljon.

Joku voisi sanoa, että paljon jopa Abbathin mittapuulla.

Puolisen vuotta Tuskan-keikan jälkeen ilmestyi Abbath-nimeä kantanut ensimmäinen studioalbumi. Se oli kiistämättä napakka pelinavaus, mutta jostakin selittämättömästä syystä se ei tuottanut selkäpiihin aivan toivotun kaltaisia kylmiä väreitä. Mieleen nousi pakottamatta Immortalin vuonna 2009 ilmestynyt comebacklevy All Shall Fall – sekin jäi vuorenkokoisiin odotuksiin nähden ”ihan kivaksi”.

Täytyy vähän avata näitä ”vuorenkokoisia odotuksia” – on ainoastaan Immortalin ja Abbathin takavuosien omien saavutusten syytä, että heiltä tulee odotettua joka kerta silkkaa parhautta. Tämän suvereeniuden takia Abbath ja All Shall Fall eivät tuntuneet kymmenen pisteen ja papukaijamerkin arvoisilta julkaisuilta, vaikka ne olisivat olleet melkein minkä tahansa muun nimen kohdalla uran merkkiteoksia.

Abbath ja All Shall Fall ovat muutenkin samanhenkisiä levyjä – osuvasta syystä:

– Oman bändini debyytti koostui suurelta osin materiaalista, joka oli sävelletty Immortalin seuraavaa albumia silmälläpitäen. Kuten tunnettua, tämä levytyssuunnitelma kuivui pahemman kerran kokoon, kun allekirjoittaneen ja Immortalin tiet lähtivät eri suuntiin. Otin toki lähtiessäni mukaani kaiken kirjoittamani tuoreen materiaalin.

Harald ”Demonaz” Nævdalin ja Reidar ”Horgh” Horghagenin nykyään miehittämä Immortal puolestaan julkaisi hämmentynein mielin – niin, monelle Immortal on yhtä kuin Abbath – odotetun Northern Chaos Gods -albuminsa lopulta kesällä 2018.

– Northern Chaos Gods kuulostaa Immortalilta. Tai no, totta kai se kuulostaa, sillä se koostuu Haraldin biiseistä. On hienoa, että Harald pystyy taas vuosien tauon jälkeen soittamaan, sillä hänelle tunnusomaiset kitaraliidit ovat parhaimmillaan erittäin hienoa kuultavaa, Eikemo kehuu vanhaa veriveljeään.

Mitä ajattelet sinun ja Immortalin välirikosta tänä päivänä?

– No, jotakin kertonee, että ehkäpä kirjoitan vielä jonakin päivänä opuksen muusikonurasta haaveileville. Sen nimeksi tulee ”Älä tee näin, äläkä ainakaan näin”, tai jotakin tuon suuntaista, Eikemo naurahtaa.

– Kun Immortaliin on tullut etäisyyttä muutaman vuoden verran, katson koko jupakkaa vähän eri silmin. Niinhän nämä hommat usein menevät: kun vierähtää tarpeeksi aikaa, mielipiteet muuttuvat ja asiat näyttäytyvät eri värisinä. Mutta jossittelu on tunnetusti turhaa, joten annetaan menneiden olla.

Entä Abbath-albumi? Millaisia tuntemuksia se herättää tänä päivänä?

– Pidän levystä edelleen kovasti. Sen ansiot ovat kiistattomat ja se valaisi omaa polkuani monin tavoin. Hyväksi esimerkiksi kelpaa yhteistyö sanoittaja Simon Dancasterin kanssa. Simon vaikutti taustalla jo Immortalin Blizzard Beasts -levyn [1997] aikoihin, mutta vasta Abbathin myötä aloin todella työskennellä hänen kanssaan.

– Itsehän en ole mikään varsinainen lyyrikko, enkä halunnut ottaa sanoitusvastuuta hartioilleni ennen Abbath-levyäkään. Jos olisin kuitenkin ryhtynyt kirjoittamaan myös tekstejä, olisin saattanut löytää itseni raapimasta kasaan jotakin Blashyrkh-juttuja, ja se olisi ollut väärin. Jäinen valtakunta on Immortalin juttu.

– Mieleen tulee myös eräs tarina Abbath-levyn rumpusessioista. Silloinen rumpali Kevin Foley [taiteilijanimeltään Creature] nauhoitti osuutensa Uppsalan Dug Out -studiossa Daniel Bergstrandin kanssa, ja varsin erikoista oli, ettei hän soittaessaan välttämättä kuunnellut esimerkiksi kitarariffejä. ”Tiedän albumin riffit läpikotaisin, en tarvitse niitä luureihin”, hän saattoi sanoa. Ja sitten hän alkoi soittaa!

Onnea onnettomuudessa

Siinäkö ne mainitut tapahtumat olivat? No, eivät suinkaan. Tammikuussa 2016 ilmestynyt studioalbumi on vain yksi palanen Abbathin ympärille punoutuneesta tapahtumien verkostosta. 

Erityisen reipasta liikehdintää on tapahtunut yhtyeen kokoonpanossa, sillä mikäli sessiostatuksella mukana piipahtaneet jäsenetkin otetaan laskuihin, Abbathin kipparoimassa kokoonpanossa on vaikuttanut neljän viime vuoden aikana viitisentoista muusikkoa.

Jo ennen kuin Abbath-albumi ehti ilmestyä, Kevin Foley jätti ryhmän henkilökohtaisiin syihin vedoten. Melkein samalla ovenavauksella yhtyeestä poistui kiertuekitaristi Per Valla. Muutaman hetken ajan yhtye koostui vain kahdesta jäsenestä: Eikemosta ja muun muassa Gorgorothin riveissä tunnetuksi tulleesta basistista Tom Cato Visnesistä, taiteilijanimeltään King ov Hell.

Darkthrone-kippari Fenrizin sylkykuppinakin tunnettu Visnes ei tunnu viihtyvän missään kokoonpanossa kovin kauan, ja Abbathin riveissä hän pysyi lopulta kesään 2018 asti. Visnes julkaisi Facebook-sivullaan suhteellisen hämmentävän tiedonannon, jonka mukaan hän poistuu yhtyeen vahvuudesta ”uusien biisien tekstien vuoksi”. Visnes kirjoitti suurin piirtein tähän tapaan: ”Abbathin kakkoslevyn sanoitukset ovat saaneet innoitusta Carl Gustav Jungin kirjoituksista, ja Jungin yhteydet kristilliseen mystiikkaan ovat ristiriidassa bändin imagon sekä oman ajatusmaailmani kanssa.”

Eikemo korjaa asentoa, kun puhe kääntyy Visnesiin. Aihe vaivaa bergeniläismuusikkoa selvästi.

Kuva: Francisco Munoz

– Yhteistyömme ei pidemmän päälle toiminut, ja Kingin täytyi lähteä. Hänen kommenttinsa sanoituksista… Se on silkkaa paskapuhetta. Myös kakkoslevyn tekstit kirjoittanut Simon Dancaster uhkasi suunnilleen lähteä taittamaan Tomin niskat, kun hänen höpinänsä ”kristillisistä sanoituksista” tulivat julki, Eikemo irvistää.

– Bändin alkuvaiheessa kaikki sujui hyvin ja puhalsimme samaan hiileen. Tom on aktiivinen internetin käyttäjä – minua taas ei voisi vähempää kiinnostaa pyöriä vaikkapa sosiaalisessa mediassa – ja tuntee monia muusikoita verkostojensa kautta. Sitä myötä saimme kokoonpanon kasaan, ja esimerkiksi Kevin tuli bändiin Tomin kontaktien ansiosta.

– Hyviä hetkiä oli toki myöhemminkin, mutta yksi kerrallaan asiat alkoivat lähteä käsistä. Annoin Tomille liikaa valtuuksia bändin julkisivun takana, ja hän onnistui suututtamaan tyypin jos toisenkin – muusikon, kiertuemanagerin ja niin edelleen – ja sellaisia ”tuon bändin kanssa on mahdotonta työskennellä” -kommentteja alkoi kuulua sieltä täältä.

– Tilanne eteni siihen, että Tom saattoi olla yhtenä päivänä sitä ja toisena tätä mieltä. Päätösten tekemisestä tuli hankalaa, kun tänään hyvin olleet asiat olivat seuraavana päivänä päin persettä. Lopulta touhusta tuli parhaimmillaan, tai pahimmillaan, ihan hemmetinmoista draamaa. Kyllähän minua suoraan sanoen vitutti aika raskaasti, että asiat menivät näin, mutta taas kerran: jossittelu on turhaa.

Tässäkin onnettomuudessa oli kuitenkin onnea matkassa. Tänä päivänä bändissä vaikuttavat soolokitaristi Ole André Farstad, basisti Mia Wallace ja suomalaisrumpali Ukri Suvilehto, ja Eikemo kehuu ympärillään olevaa kolmikkoa vuolaasti.

– Tällaista kokoonpanoa olen etsinyt alusta asti Nämä tyypit ovat kovia soittajia ja hienoja tyyppejä! Eikemo huudahtaa.

– Haluan korostaa, että tämä on nimenomaan yhtye eikä suinkaan mikään sooloprojekti. Abbathia voisi eräällä tavalla verrata Ozzy Osbournen bändiin 1980-luvun alussa: Ozzy toki antoi yhtyeelle tunnetun nimen ja tunnistettavat kasvot, mutta eihän hommasta olisi tullut yhtään mitään ilman Randy Rhoadsin, Bob Daisleyn, Lee Kerslaken ja Don Aireyn panosta.

Sataprosenttista Abbathia

Tuoreen kokoonpanon ensimmäinen hengentuotos, Abbathin kakkoslevy Outstrider, ilmestyy heinäkuun alkupuolella. Albumi on selkeä kasvojenkohotus, eräänlainen Abbath 2.0 – Outstrider on eeppisempi, iskevämpi, ilkeämpi ja dramaattisempi kuin kolmen ja puolen vuoden takainen debyytti.

– Immortal-menneisyyteni ja kaikki ikiaikaiset suosikkini kuuluvat hyvinkin vaihtelevien biisien kerrostumista, mutta samalla Outstrider on sataprosenttinen Abbath-levy, Eikemo painottaa.

– Kirjoitin 99 prosenttia kappaleiden raakamateriaalista, mutta Olesta oli valtavasti apua riffien terävöittämisessä ja lopullisten sovitusten ruuvaamisessa. Farstadin taustalta löytyy monia metallin ulkopuolisia projekteja, ja hän heittikin pöydälle kaikenlaisia ideoita, joita en olisi tullut koskaan ajatelleeksi. Ne antavat kokonaisuudelle uusia sävyjä.

– Ukri taas… Hän saapui studiosessioihin todella hyvin valmistautuneena, eikä rumpuosuuksien purkittamisessa kauan nokka tuhissut. Kaiken muun hyvän lisäksi hän oli kirjoittanut omiin osuuksiinsa monenlaisia kiinnostavia koukkuja ja nyansseja. 

Outstriderin materiaali taltioitiin basso-osuuksia lukuun ottamatta ääniteknikko Endre Kirkesolan johdolla kristiansandilaisessa Dub-studiossa.

– Olisin halunnut työskennellä Endren kanssa jo edellisen levyn aikoihin, mutta kalentereistamme ei löytynyt tuolloin yhteistä aikaa. Nyt aikataulumme osuivat yksiin… Ja samperi sentään! Endre teki hienoa duunia sessioiden alusta loppuun, Eikemo hihkaisee.

– Vaikka minä ja Ole tiedämme jutun jos toisenkin instrumenteistamme, Endrestä oli korvaamattoman paljon apua esimerkiksi massiivisten kitaravallien rakentamisessa. Rakastan Outstriderin murskaavaa, mutta samaan aikaan hengittävää kokonaissoundia.

Entä ne sanoitukset… Mistä ne kertovat?

– Kuten sanoin, Simon on ideoinut ja kirjoittanut tekstit, mutta lopulliset versiot ovat syntyneet yhteistyön tuloksena, sinne tänne heiteltyjen ideoiden pohjalta. Olen todella tyytyväinen sanoituksiin ja uskon fanien löytävän niistä osuvia juttuja.

– Paljastettakoon sen verran, että albumin keskushahmo on mystinen Outstrider. Hänen ja muiden sanoituksissa vilahtelevien hahmojen ympärillä tapahtuu kaikenlaista… Siellä etsitään ja löydetään asioita ja niiden merkityksiä, monessa tasossa ja ulottuvuudessa.

Hamaan kuolemaan asti

Noin 40-minuuttinen Outstrider päättyy väkevään versioon Bathory-tykitys Pace ’till Deathistä. Kun puhe kääntyy lainabiisivalintaan, Eikemo käärii mustan paitansa hihat.

– Käsivarsiini on hakattu Bathoryn debyyttialbumin kannesta tuttu vuohihahmo ja Motörheadin Snaggletooth-maskotti, ja siinähän ne elämäni suurimmat musiikilliset rakkaudet ovatkin – KISSiä unohtamatta!

– Miksi juuri Pace ’till Death? No, rakastan Blood Fire Death -albumia. Toki vaikkapa A Fine Day to Die olisi ollut musiikillisesti eeppisempi, mutta halusin tehdä version Pace ’till Deathistä nimenomaan sanoituksen takia. Bathory-kippari Quorthonilla oli synnynnäinen sydänvika, mutta hän ei antanut sen rajoittaa tekemisiään millään tavalla. Hän eli klassisesti sanottuna täysillä, valitettavasti myös rajun päihteidenkäytön saralla – aivan kuten Pace ’till Deathissä lauletaan: ”Body and soul poisoned by speed overdose.” Quorthon oli elintavoiltaan kuin toinen idolini Lemmy Kilmister, mutta Lemmyllä ei ollut sydänvikaa.

Tämän sanottuaan amsterdamilaisen hotellin pubissa istuskeleva Eikemo tilaa baarimikolta uuden Jack & Coken. Niitä on kaatunut jo muutama, vaikka kello ei ole saavuttanut edes puolenpäivän rajapyykkiä. Bathory-aiheen innostamana tarinat pysyttelevät takavuosissa.

– Blood Fire Death ilmestyi 1988, ja samana vuonna aloin soittaa Old Funeralin riveissä. Niistä hetkistä on vierähtänyt monta vuosikymmentä, mutta intoni ei ole laantunut. Melkeinpä päinvastoin! Eikemo innostuu.

– Rakastan musiikintekemistä ja kaikkea siihen liittyvää… Biisien kirjoittamista, studiosessioita, kiertämistä ja niin edelleen. Joskus ihmettelen itsekin, mistä tämä into oikein kumpuaa. Ihan oikeasti, voisin mennä treenikämpälle edelleen vaikka joka päivä.

– En todellakaan usko, että luovutan ikinä. Luulen pikemminkin, että teen lemmyt ja paiskin näitä hommia hamaan kuolemaan asti. Hemmetti soikoon, Motörhead soitti areenakeikan Oslon Spektrumissa joulukuun alussa 2015, ja kolme viikkoa myöhemmin Lemmy poistui keskuudestamme. Siinäpä esikuvaa kerrakseen!

Mistä olet kaikkein ylpein tähänastisella urallasi?

– Jaa-a… Luultavasti koko jutusta. Kun Immortal aloitti vuonna 1991, en tietenkään miettinyt hurjimmissa kuvitelmissanikaan, että musiikista voisi tulla elämäni mittainen ura. Olen saanut ”näyttää demonilta” kohta kolmekymmentä vuotta, ja se on lievästi sanottuna kova juttu KISSistä ja erityisesti Gene Simmonsista aikoinaan seonneelle kaverille, Eikemo huudahtaa.

– Vaikka hehkutan aina Bathorya, Venomia ja muita, niin kyllähän ensirakkaus on silti kaikkein väkevin. KISS on minulle paras bändi koskaan. Silloinkin kun he ovat paskoja, he ovat mahtavia! 

Naurunpyrskähdyksen jälkeen Eikemo vaikenee. Kohta hän jatkaa.

– KISS aloitti minun kohdallani kaiken, mutta Motörheadin merkitys on ollut ihan konkreettinen. Kun mietin takavuosia ja Immortalin aikoinaan pitämiä mittavia taukoja, niin kyllähän vuonna 1996 perustettu Motörhead-coverbändi Bömbers piti minut… järjissäni, Eikemo sanoo suoraan silmiin tuijottaen.

– Kaikki mahdollinen paska unohtui kerta toisensa jälkeen, kun painuimme jätkien kanssa treenikämpälle ja aloimme luukuttaa Motörheadin biisejä. Musiikin voima on joskus aivan käsittämättömän kova!

Julkaistu Infernossa 6/2019.