Kuoleman kesä – Entombedin L-G Petrov ja Nicke Andersson muistelevat klassisen ruotsideathin syntyä

Maailmankuulun ruotsalaisen death metalin siemenet kylvettiin jo 1980-luvun alkuvuosina. Sen ensimmäiset maanalaiset juuret alkoivat vahvistua vuosikymmenen puolivälin jälkeen, ja synkän sadonkorjuun aika koitti 1990-luvun alussa. Kalmankatkuisimman verson kasvatti Nihilist-nimellä aloittanut Entombed, jonka Left Hand Path -klassikon julkaisusta tuli alkukesästä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Inferno juhlistaa tapausta kääntämällä katseet kohti tukholmalaisen death metal -skenen syntypaikkoja ja -hetkiä.

20.09.2020

Sen on tapahtua kesäkuun alkupuolella 1990. Allekirjoittanut oli vierailulla Tukholmassa, ja iltapäivän auringon alla eräs poluista johti jo jollakin aikaisemmalla reissulla tutuksi tulleeseen paikkaan: vanhan kaupungin Yxsmedsgränd-kadulla sijainneeseen House of Kicks -levykauppaan.

Ennen internetin valtakautta undergroundmetalli oli todellakin undergroundia, eikä esimerkiksi uusien levyjen julkaisuaikatauluista ollut läheskään aina tarkkaa tietoa. Jonakin päivänä ne uudet albumit vain… ilmestyivät.

Aika moni elämän varrelle osunut levykauppavisiitti on painunut pysyvästi unholaan, mutta tämä pistäytyminen House of Kicksissä ei unohdu ikinä. Raskasta omakustanne- ja undergroundmusiikkia kaupanneen puodin tiskillä nimittäin makasi pino paikan päälle juuri saapuneita pitkäsoittoja, ja niiden lähempi tarkastelu sai suun loksahtamaan auki. Kyseessä oli Entombedin debyytti Left Hand Path.

Death metal oli siihen aikaan parasta mahdollista musiikkia – se saattaa olla sitä vieläkin –, ja manan majoilta tuoksahtaneen skenen kultakausi oli juuri alkanut. Entombedin esiasteen Nihilistin kovatasoiset demot olivat tulleet tutuiksi jo aikaisemmin, ja bändin ensimmäinen pitkäsoitto oli äärimmäisen odotettu teos. Ja siinä se nyt sitten oli.

Jo pelkkä levyn kansi vakuutti mennen tullen – taiteilija Dan Seagraven hahmottelema synkkä polku ja hautakiveen raapaistu teksti ”rest in festering slime” kertoivat osuvasti, miten kalmankatkuisesta tavarasta oli kysymys. Toki myös kappaleiden otsikot – Supposed to Rot, Revel in Flesh, When Life Has Ceased ja niin edelleen – olivat sitä ”ihteään”.

Kannen kääntöpuolella komeili bändikuva, jossa Entombed-nelikko poseerasi suuren ristin varjossa. Tänä päivänä tuo risti tunnetaan raskaan musiikin piireissä kutsumanimellä ”Entombed Cross”, ja sen tarkistaminen kuuluu Tukholmaan suuntaavan metallituristin must see -listalle. Samalla voi käydä viereisellä Skogskyrkogårdenin metsäisellä hautausmaalla, jossa lepää eräs heavy metalin suurimmista innovaattoreista, Bathory-kippari Thomas ”Quorthon” Forsberg.

Left Hand Pathin kannesta löytyi vielä eräs kuulijan odotuksia nostattanut yksityiskohta, nimittäin ”crushing guitars, mass death” -hehkutustarra. Se, mitä ”crushing guitars” tarkoitti, selvisi pari päivää myöhemmin. Siis sillä samalla hetkellä, kun Left Hand Path laskeutui kotistereoiden levylautaselle.

Alkukesällä 2020, kolmekymmentä vuotta tämän Tukholman-reissun jälkeen, lienee turvallista tehdä suhteellisen lopullisia havaintoja. Niiden mukaan Entombedin kolmekymmentävuotias debyytti on tyylipuhtain ja virtaviivaisin ruotsalainen death metal -albumi kautta aikojen, vaikka Dismemberin, Graven ja Unleashedin kaltaiset kollegat onnistuvat toki horjuttamaan kuninkaan valtaistuinta omilla maineteoillaan.

Kylmiä väreitä

Hypätään tässä vaiheessa Helsingin On the Rocks -juottolan hämyisään tunnelmaan. Eletään syksyä 2019, ja Entombedin surullisten miehistöongelmien vuoksi Entombed A.D. -yhtyeen vuonna 2014 perustanut laulaja Lars-Göran ”L-G” Petrov on hyvällä tuulella. Siinä ei ole varsinaisesti mitään uutta, sillä L-G:n ilkikurinen hymy ei tunnu hyytyvän koskaan.

Tarkoituksena ei ole puhua Entombedin kivuliaista kokoonpanoselkkauksista tai A.D.-ajoista vaan hypätä pää edellä 1980-luvun loppupuolelle ja 1990-luvun alkuhetkiin. Se sopii L-G:lle oikein hyvin – totta kai se sopii. Silläkin saattaa olla osuutensa, että L-G on Suomessa melkein kuin kotonaan. Onhan hänen isoisänsä lähtöisin Virroilta.

Mutta mennäänpä asiaan, sinne skandinaavisen death metalin alkulähteille. Nuori Lars-Göran oli nimittäin täsmälleen tapahtumien polttopisteessä, kun painavia asioita alkoi tapahtua. 

– Omalla kohdallani kaikki alkoi Motörheadistä. Äitini osti minulle Another Perfect Dayn vuonna 1983, kun olin kymmenen tai yksitoista, ja rakastuin levyyn saman tien. Kiekko alkaa Back at the Funny Farm -vedolla, ja se on minulle kaikkein rakkain Motörheadin biisi, vaikka tiedän toki, ettei Lemmy ollut lainkaan tyytyväinen albumiin. Joskus myöhemmin huomasin, että Back at the Funny Farm alkaa riveillä ”hammer pounding in my heart / I think it’s gonna burst”, ja juuri siltä minusta tuntui levyn soidessa!

Oletko tietoinen, että Another Perfect Day ilmestyi 4. kesäkuuta 1983, ja Entombedin debyytti julkaistiin päivälleen seitsemän vuotta myöhemmin?

– En! Aikamoista! Tämä tieto nostaa selkään kylmiä väreitä, Petrov hymyilee.

Miten metallidiggarin urasi eteni?

– Seuraavaksi hurahdin Iron Maideniin ja onnistuin näkemään yhtyeen World Slavery Tour -kiertueen konsertin Tukholman Johanneshovin jäähallissa loppuvuodesta 1984. Motörheadin tapaan se konsertti räjäytti tajuntani.

– Aloin etsiä yhä rankempaa musiikkia, ja törmäsin muun muassa varhaiseen Slayeriin, Venomiin ja Kreatoriin. Se muutti oikeastaan kaiken. Diggasin edelleen Motörheadistä ja muista perinteisemmän heavy metalin nimistä, mutta rankemmat bändit veivät totaalisesti mennessään.

– Sitten mieleni räjähti taas kerran, kun tajusin Bathoryn olevan tukholmalainen yhtye. Tuntui aivan käsittämättömältä, että jossakin kotikaupunkini kellarissa tehdään sellaista kamaa. Kerran huomasin, että Bathorylla on nimikirjoitussessio paikallisessa levykaupassa ja menin tietenkin paikan päälle. Oli mielettömän siistiä nähdä Quorthon omin silmin ja vaihtaa jopa muutamia sanoja hänen kanssaan. Se jäi valitettavasti ainoaksi kerraksi, kun tapasin hänet. Eikä unohdeta myöskään sitä, että toinenkin varhainen tukholmalaisbändi, Mefisto, onnistui tekemään minuun lähes Bathoryn kaltaisen vaikutuksen.

– Meillä oli aikamoinen hevijengi kasassa jo joskus 80-luvun puolivälissä. Kuljimme merkkejä täynnä olleissa farkkuliiveissä ympäri kaupunkia, luukutimme kannettavasta kasettisoittimesta jotakin käsittämätöntä möykkää ja yritimme hommata kaikin mahdollisin keinoin kakkoskaljaa. Kakkonenhan lähinnä kusetti, mutta ainakin saatoimme esittää olevamme kovinkin kännissä!

Entombed Helsingin Lepakossa 18. elokuuta 1990. Kuva: Timo Isoaho

Sietämätöntä mölyä

Kuten tällaisissa tapauksissa usein käy – ja kävi vielä useammin aikoinaan –, nuoret metallista innostuneet kaverit alkoivat perustaa omia yhtyeitä.

– Per ”Dead” Ohlin – joka liittyi myöhemmin Mayhemiin, eikä siitä tunnetusti seurannut mitään hyvää – ja pari muuta ystävääni olivat perustaneet Morbid-nimisen yhtyeen vuonna 1986. Liityin bändin rumpaliksi 1987, ja julkaisimme saman vuoden lopulla December Moon -studiodemon. Myös kitaristi Ulf ”Uffe” Cederlund liittyi Morbidin riveihin, ja aloimme treenata hänen vanhempiensa talon ulkopuolella olleessa rakennuksessa, L-G muistelee.

– Morbidin jäsenet olivat tuolloin 15–18-vuotiaita, eikä elämässä ollut minkäänlaisia huolia. Saatoimme käydä koulussa, mikäli sellainen sattui jonakin päivänä huvittamaan, mutta musiikin soittaminen oli meille paljon tärkeämpi juttu. Tai no… Meille se oli musiikkia, mutta jos joku ulkopuolinen sattui joskus kuulemaan treenejämme, kommentit kuuluivat aina seuraavaan tapaan: ”Aivan sietämätöntä mölyä ja mörinää…. Milloin alatte soittaa musiikkia?” Hah hah!

Eräänä päivänä rumpali Nicke Andersson ja kitaristi Alex Hellid kysyivät sinua laulajaksi Nihilist-yhtyeeseen.

– Nihilist oli menossa studioon tekemään Premature Autopsy -demoa, mutta heillä oli vaikeuksia löytää solisti. Lupasin hoitaa sessioiden lauluosuudet, ja Uffe tuli samalla ovenavauksella toiseksi kitaristiksi. Diggasimme kollektiivisesti esimerkiksi Deathin demoista ja Scream Bloody Goresta sekä Morbid Angelin varhaisista jutuista, ja yritimme tehdä vajavaisilla taidoillamme jotakin samantyylistä.

Jälkikäteen kuunneltuna Premature Autopsy on melkoinen näytös noin 15-vuotiailta esikuviaan enemmän tai vähemmän imitoineilta nuorukaisilta. Nauhalle taltioitui esimerkiksi Supposed to Rot, joka päätyi kolme vuotta myöhemmin Left Hand Path -albumille.

– Premature Autopsy alkoi levitä kovalla vauhdilla tape trading -verkostoissa ja palaute oli suurelta osin todella ylistävää. Taisimme itsekin ymmärtää, että jotakin hienoa saattaa olla tekeillä. Seuraavaksi Nicke ja Alex kiinnittivät minut yhtyeen kokoonpanoon ja basisti Leif ”Leffe” Cuzner siirtyi kitaristiksi. Uudeksi basistiksi tuli Unleashedin myöhemmin perustanut Johnny Hedlund.

– Aloimme tehdä keikkoja kiihtyvään tahtiin. Muistan esimerkiksi mahtavan kimppakonsertin loppuvuodesta 1988, kun esiinnyimme Tukholman Fryshusetissa Napalm Deathin ja muutamien ruotsalaisyhtyeiden kanssa. Earache Recordsin pomo Digby Pearson oli Napalm Deathin matkassa, ja se oli ensimmäinen kerta, kun tapasimme hänet… Mutta ei todellakaan viimeinen!

Pian Napalm Death -iltaman jälkeen oli vuorossa toinen studiosessio. Joulukuussa 1988 ikuistetun Only Shreds Remain -demon nauhoituslokaatioksi valikoitui Sunlight-studio, josta muodostui nopeasti tukholmalaisen death metalin ”epäpyhä taltiointipaikka”. 

– Löysimme saman tien yhteisen sävelen paikan omistaneen Tomas Skogsbergin kanssa. Hän oli punk- ja hardcoretaustainen kaveri ja hän varmaankin suhtautui death metaliin jonkinlaisena uutena punkkina. Hän oli joka tapauksessa aivan innoissaan, Petrov kertoo.

– Only Shreds Remain esitteli varhaisen version buzz saw -kitarasoundista. Muistan Alexin ja Leffen intoilleen muun muassa Obituaryn ja sen esiasteiden demojen soundeista, ja he yrittivät saada aikaiseksi jotakin samantyylistä. Siitä kitarapörinästä tuli sitten viimeistään Left Hand Pathin aikoihin yksi tavaramerkeistämme – ja vähän myöhemmin aika monen muunkin yhtyeen… Hah hah!

Myös Only Shreds Remain sai ylistävää palautetta, mutta samalla Nihilistin loppu alkoi häämöttää.

– Leffe muutti Kanadaan, ja se oli hetkellisesti varsin paha takaisku. Kiinnitimme sitten Uffen vakituiseksi kitaristiksi ja nauhoitimme Drowned-demon loppukesällä 1989. Samaan aikaan Johnnyn ja muiden jäsenten välit alkoivat kiristyä, sillä hän halusi toteuttaa omia musiikillisia ambitioitaan. Emme kuitenkaan halunneet antaa hänelle potkuja, vaan päätimme yksinkertaisesti haudata koko Nihilistin – vain jatkaaksemme toimintaa Entombedin nimellä.

– Johnny perusti saman tien Unleashedin. Yhtye on nyt toiminut yli kolmekymmentä vuotta ja julkaissut julmetun pinon kovia levyjä, joten polkujemme erkaneminen oli varmaankin ihan hyvä juttu. Ainakin maailmassa on nyt paljon enemmän hyvää death metalia!

Entombed Helsingin Lepakossa 18. elokuuta 1990. Kuva: Timo Isoaho

Hauskuus loppuu

Entombed jatkoi Nihilistin tasoittamalla polulla, ja uusiksi nimetyn yhtyeen debyyttidemo, death metal -bändille osuvasti nimetty But Life Goes On ilmestyi vielä syksyn 1989 aikana. Nauha tuli suurena helpotuksena Nihilist-diggareille, sillä ennen internetin valojen syttymistä osa faneista luuli yhtyeen hajonneen ja muusikoiden lähteneen omiin suuntiinsa.

– Tuntuu kummalliselta muistella, että tuohon aikaan emme todellakaan miettineet varsinaisen studioalbumin nauhoittamista. Toki levy-yhtiöt julkaisivat jo innolla Deathin, Obituaryn ja kumppaneiden pitkäsoittoja, mutta me ajattelimme tekevämme demoja ja soittavamme satunnaisia keikkoja niin kauan kuin musiikin parissa toimiminen ylipäänsä huvittaa, Petrov toteaa.

– Sitten saimme eräänä päivänä tarjouksen Earacheltä, jonka kautta oli ilmestynyt muun muassa Napalm Deathin, Morbid Angelin ja Terrorizerin levytyksiä. Olimme aivan äimistyneitä, kun tajusimme kupletin juonen: meidän pitäisi nauhoittaa pitkäsoitto, jonka jälkeen se ilmestyy maailmanlaajuisesti englantilaisen, koko genren peruspilareihin kuuluvan levy-yhtiön kautta. Seuraavaksi naureskelimme, että tähän se hauskuus ja viattomuus loppuu. Että meistä tulee nyt valtavirtayhtye ja menetämme kaiken katu-uskottavuutemme!

Entombed uppoutui Sunlight-studion uumeniin joulukuussa 1989.

– Materiaali oli meille läpeensä tuttua, sillä suurin osa kappaleista oli julkaistu jo aikaisemmilla demoilla. Studiossa ei siis kauan nokka tuhissut, ja koko sessio miksauksineen kesti vain kuusi päivää.

– Muistan edelleen elävästi sen, että haimme joka päivä pitsoja läheisestä ravintolasta. Ja sen, että Sunlightin ilma oli sakeana tupakansavusta eikä siellä voinut kunnolla hengittää. Laulajalle se oli tietenkin katastrofaalinen tilanne, mutta muuten tunnelma oli oikein hyvä. Hah hah!

Left Hand Path ilmestyi kesäkuun alussa 1990, ja levyä mainostettiin muun muassa väkevällä ”Dead Heavy, Dead Evil… Death Metal!” -sloganilla. Samoihin aikoihin Petrovin oli määrä vastaanottaa koulunsa päästötodistus, mutta nuorukaisella oli hieman muita tehtäviä.

– Äitini kävi hakemassa paperin, sillä me olimme kiertueella Englannissa. Soitimme keikkoja muun muassa Napalm Deathin, Carcassin ja Godfleshin kanssa, ja se oli ihan mielettömän siistiä. Death metal oli yhtäkkiä kovassa nousukiidossa, ja debyyttilevymme ilmestyi täsmälleen oikeaan aikaan.

– Koko kesä oli melkoista kiitoa paikasta toiseen, sillä brittikiertueen jälkeen rundasimme myös muualla Euroopassa. Se aikakausi oli kaiken kaikkiaan aikamoinen kiertämisen korkeakoulu nuorille ja mistään mitään tietämättömille kavereille, ja opimmekin uusia asioita joka päivä.

Kuva: Micke Lundström

Entombed saapui 18. elokuuta myös Suomeen. Helsingin Lepakossa ruotsalaisten kanssa esiintyivät muun muassa Xysma ja Violent Solution, jonka kokoonpanossa vaikuttivat tulevat Amorphis-herrat Esa Holopainen ja Jan Rechberger.

– Se oli Entombedin ensimmäinen esiintyminen Suomessa. Minulle Suomen-keikat ovat aina erityisiä, joten tämä Lepakon-veto on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Latasin välispiikkeihin kaikki tietämäni suomen kielen sanat, ja meillä oli kaiken kaikkiaan ihan törkeän hauska reissu.

Palataan vielä Left Hand Pathin äärelle. Mitä muistat levyn kansien ideoinnista?

– Earache ehdotti taiteilijaksi brittiläistä Dan Seagraveä, mikä oli kova juttu, sillä hän oli tehnyt aikaisemmin muun muassa Morbid Angelin Altars of Madnessin taiteen. Left Hand Pathin kannesta tulikin varsin ikoninen.

– Takakannen bändikuvasta puolestaan vastasi Micke Lundström. Törmäsin häneen sattumalta vähän aikaa sitten, eikä minulla ollut ensin hajuakaan, kuka hän on. Sitten hän kertoi ottaneensa Left Hand Pathin bändikuvan. Seuraavaksi lähdimmekin jo oluelle muistelemaan menneitä. 

Millaisen vastaanoton Left Hand Path sai heti ilmestymisensä jälkeen? 

– Palaute oli pääosin kehuvaa, paikoin jopa ylistävää. Kuten sanoin, death metalin suosio kasvoi tuolloin valtavalla vauhdilla ja Left Hand Path tuntui iskevän siinä hetkessä kuin miljoona volttia. Floridan death metal -skeneä oli hehkutettu jo parin vuoden ajan, ja yhtäkkiä porukka alkoi intoilla samalla tavalla Tukholman metalliympyröistä. Se tuntui aluksi oudolta, sillä me pidimme Deathiä ja kumppaneita aivan eri tason juttuina. 

– Samalla erityisesti Tukholman ilmassa alkoi tuntua myös pientä kateutta. Yhtäkkiä emme olleetkaan enää se räkänokkainen demobändi vaan rundasimme ulkomailla death metalin suurimpien bändien kanssa. Se herätti myös negatiivisia tuntemuksia itse luomamme skenen sisällä. 

– Kun mietin Left Hand Pathiä nyt… Kyllähän levy on kestänyt aikaa hämmentävän hyvin, erityisesti biisimateriaalin suhteen. Totta kai monia asioita olisi voinut tehdä silloin eri tavalla, paremmin ja huolellisemmin, mutta en jaksa uskoa siihen, että levystä olisi tullut hieromalla juurikaan parempi. Ehkä sellainen olisi jopa heikentänyt lopputulosta? Ainakin minä rakastan sitä täysin pitelemätöntä, välitöntä ja spontaania nuoruuden intoa ja energiaa, jota Left Hand Path huokuu joka solullaan!

Nicke Andersson Helsingin Lepakossa 18. elokuuta 1990. Kuva: Timo Isoaho

KAINALO: ”Antaa mennä vaan!”

Nihilistin ja Entombedin biisinkirjoittaja Nicke Andersson vilkaisee hänkin kolmen vuosikymmenen taakse. 

– Tuntuu jossakin määrin hämmentävältä miettiä, että olimme niin hemmetin nuoria – selvästi alle 18-vuotiaita – Nihilistin ja jopa vielä Left Hand Pathin nauhoitusten aikana. Kuuntelin joskus jotakin aikoinaan purkittamaamme treeninauhaa, ja biisien väleissä kuului kimeitä Mikki Hiiri -ääniä. Niin, siellä me suunnittelimme uusia death metal -kujeita ennen äänenmurrosta, Andersson naurahtaa. 

– Vaikka Nihilistin varhainen materiaali oli varsin simppeliä, niin totta kai me soitimme silloin taitojemme ylärajoilla. Diggasimme varhaisen Slayerin, Possessedin, Deathstriken, Repulsionin ja Massacren kaltaisten pioneerien ohella punkista ja hardcoresta emmekä olleet turhan tarkkoja soiton täsmällisyyden suhteen. Jälkikäteen ajateltuna se saattoi olla hyväkin juttu, sillä rempseän antaa mennä vaan -mentaliteetin ansiosta musiikkimme soundasi entistäkin raaemmalta ja kontrolloimattomammalta. 

– Kun rundasimme Yhdysvalloissa Morbid Angelin kansssa syksyllä 1991, tajusin yhden mieltä kirkastaneen jutun. Nimittäin sen, että lähes kaikki nimekkäämmät amerikkalaiset death metal -muusikot olivat meitä monta vuotta vanhempia. Ihmettelimme aikoinaan Tukholman kellareissa, että miten kummassa nämä kaverit osaavat soittaa niin tiukasti, mutta se johtui pitkälti siitä, että he olivat meitä reilusti kokeneempia muusikoita. 

Mitä muistat Entombed-soundin – ja erityisesti buzz saw -kitarasoundin – syntymisestä ja kehittymisestä? 

– Etenkin sen, että koko juttu syntyi pitkälti vahingossa. Hah hah! 

– Olimme rahattomia teinejä, ja Nihilistin kitaristina toiminut Leif ”Leffe” Cuzner osti halvimman mahdollisen säröpedaalin eli Bossin HM-2:n. Kokeilimme ensin laittaa namikoita eri asentoihin, mutta alas viritetty kitara soundasi jotenkin lussulta ja voimattomalta. Sitten päätimme vääntää kaikki nappulat ääriasentoon, ja siinä vaiheessa vahvistimesta alkoi kuulua kaivatun kaltaista sirkkelimäistä pärinää. 

– Leffe muutti Kanadaan vuonna 1989, ja bändihommat jäivät hänen osaltaan siihen. Siinä vaiheessa erityisesti Uffe alkoi kehittää kitarasoundia entistä rajumman kuuloiseksi. Hän keksi muun muassa nauhoittaa kaksi identtistä pörinäraitaa, oikean ja vasemman, minkä jälkeen ääripäiden keskelle aseteltiin kolmas, kirkkaammalta ja selkeämmältä kuulostanut raita. Sieltä se Entombed-soundi alkoi nousta!

Julkaistu Infernossa 6/2020.

Lisää luettavaa