Liian levoton tähän maailmaan – haastattelussa Pain of Salvation

Onko normaaleja ihmisiä olemassakaan? Vai onko kyse yhteiskunnan pakonomaisesti luomasta normista? Onko maailmassa sijaa ihmisten erilaisuudelle, luovuudelle ja toisinajattelulle? Vai yritämmekö rakentaa yhteiskuntaa, jossa ei ole sijaa ihmisyydelle? Tätä kaikkea ruotsalainen Pain of Salvation pohtii uudella Panther-albumillaan.

18.10.2020

Kymmenennen levyn kohdalla fanien luulisi jo oppineen odottamaan odottamatonta, tämä progemetallijoukkio kun ei ole koskaan tehnyt kahta samanlaista albumia. 

Jo kaksi ensimmäistä Pain of Salvationin uudelta albumilta irrotettua singleä, Accelerator ja Restless Boy, herättivät kuitenkin bändin kuulijoissa poikkeuksellisen voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. 

Suorastaan hämmentävällä tavalla soivat kappaleet ovat laulajan äänen ansiosta tunnistettavissa Pain of Salvationiksi, mutta ero varsinkin In the Passing Light of Day -albumiin (2017) on suuri. 

Vaikka luovuuden keskiössä on artistin halu toteuttaa itseään juuri haluamallaan tavalla, on varmasti hienoa huomata uuden musiikin haastavan kuulijoita vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen? 

– Ollakseni rehellinen haluaisin tietysti kaikkien rakastavan tätä musiikkia! Sitä jokainen taiteilija salaa toivoo, vaikkei se olekaan mahdollista, lähes ylitsevuotavan hyväntuulinen laulaja-kitaristi Daniel Gildenlöw kertoo puhelun alussa kävellessään kaukana sivistyksestä, metsätiellä jossain päin Keski-Ruotsia. 

– Mutta totta kai on yhtä palkitsevaa huomata luoneensa jotain ennenkokematonta, vaikka sillä on hintansa. Hyväksyn sen, että erilainen musiikki on yhtä monille luotaantyöntävää kuin kutsuvaa. Tai vähintäänkin shokin aiheuttanut uusi suunta ottaa aikansa ja vaati pureskelua ennen kuin sen voi hyväksyä osaksi bändin soundia. 

– Teen aina musiikkia käyttäen intohimoa, uteliaisuutta ja turhautuneisuutta alkupisteenä luovuudelle. Vuosienkin jälkeen olen valmis antamaan levyillemme paljon itsestäni, ja siinä vaiheessa, kun teen jotain yhden bändin mieltymysten mukaan, en voi tietenkään odottaa, että se otetaan avosylin vastaan. En tälläkään kertaa. 

Normeista poikkeava soundi 

Onko uuden Panther-albumin soundi sitten todella jotain niin erilaista kuin mihin Pain of Salvationin suhteen on totuttu? 

Kun ajattelee bändin edellistä levyä, ensimmäisenä tulevat mieleen rumankauniit, todella raskaat kitarariffit. In the Passing Light of Day soi sekä raa’asti että herkästi, mutta viisti läheltä progemetallin kivijalkoja. 

Panther sen sijaan rakentuu elektronisten ja synteettisten luuppien, metallisen raskauden ja akustisen orgaanisuuden yhdistelmästä. Soundia on lähes mahdoton kuvailla sanoin. 

Ajatus viehättää Gildenlöwiä, jolla on yhä tapana etsiä uusia tapoja ilmaista itseään.

– Hauskaa tässä on se, ettemme bändinä koe muutoksen olleen niin iso, koska olemme koko ajan niin lähellä musiikkiamme.

– Jos sinulla on lapsia, näet heitä joka päivä etkä välttämättä huomaa sitä muutosta, joka heissä pikkuhiljaa tapahtuu. Te näette nyt meidän lapsiamme ensimmäistä kertaa neljään viiteen vuoteen. Teidän silmissänne lapset ovat muuttuneet valtavasti, kun taas me olemme olleet läsnä koko täysin luonnollisen kasvun ajan.

– Sävelsimme ensimmäiset In the Passing Light of Dayn kappaleet vuoden 2014 aikana. Vuosien kuluessa ja materiaalin valmistuessa mukaan alkoi tulla erikoisia syntetisaattoreita, epäortodoksisen oloisia melodioita ja rikkinäisen kuuloisia kitarasoundeja, jotka poikkesivat kaikesta siitä, mitä olimme aiemmin tehneet.

– Kun albumi valmistui, huomasimme nopeasti, että olimme yhä keskellä uudenlaisen ilmaisun etsimisen prosessia. Halusin jatkaa sitä matkaa ja tutkia, mihin se voi meidät johtaa. Edellisen levyn ilmestyessä olin siis jo tavallaan tutkimusmatkalla tämän uuden soundin uumeniin, ja se osoittautui jopa odotettua mielenkiintoisemmaksi.

Kenties äärimmäisin esimerkki uudistuneesta soundista on levyn nimikkokappale.

– Levyn teemat vaativat uutta lähestymistä. Soundia jota ei ollut vielä olemassakaan. Tein aluksi Pantherin pohjat elektronisesti, mielenkiintoisilla luupeilla, ja hetken aikaa ajattelin, että tässä se on. Se uusi soundi.

– Jokin ei kuitenkaan täsmännyt. Aloin lisätä kappaleeseen kitaroita, mutten sillä tavalla kuin on yleensä totuttu. Kyseessä ei nimittäin ollut mikään riffikappale. Kun olin tyytyväinen kappaleeseen, lähetin sen demon ensimmäisenä maistiaisena levy-yhtiölle, jotta voisin hieman testata, miten soundi aukeaa ulkopuolisiin korviin.

– Levy-yhtiöltä todettiin, että kappale kuulosti mahtavalta, mutta kysyttiin heti perään, voisinko lisätä mukaan kitaran, jotta siihen tulisi metallisuutta. Vastasin heille: ”Ai vielä lisää kitaraa näiden 16 kitararaidan päälle, jotka kappaleessa on?” Tuon mailinvaihdon myötä tiesin olevani jäljillä soundista, jota koko albumi vaatisi.

– Juju piilee siinä, etten soittanut kitaroita lainkaan niin kuin ne olisivat kitaroita. Loin nauhattomilla kitaroilla ikään kuin looppeja, jotka tavoittivat sekä elektronisten luuppien että metallisuuden parhaita puolia.

– Kyse on samasta asiasta kuin Depeche Moden albumilla Ultra [1997], joka on mielestäni todella vaikuttava levy. Se ei soundaa siltä, miltä Depeche Moden ”tulee kuulostaa”. Ei popilta, ei rockilta, ei elektrolta. Se kuulostaa juuri siltä, mitä sen albumin kappaleet vaativat. Se soundi ei istuisi millekään muulle levylle. Samaan tapaan tämä kieroutunut, lähes nihilistinen soundi ei sovi mihinkään muuhun teemaan kuin nyt Pantherilla kuultavaan.

Normeista poikkeava konsepti

Pantherin soundin juuret juontuvat sen teemasta, joka käsittelee ulkopuolisuuden tunnetta.

– Teeman juuret lähtivät versoamaan tietystä edellisen levyn kappaleesta, Gildenlöw paljastaa. – Kyseessä on Full Throttle Tribe, joka syntyi verrattain myöhäisessä vaiheessa In the Passing Light of Dayn tekemistä.

– En aluksi huomannut kirjoittavani yhtenäisestä teemasta. Huomasin sen vasta, kun olin jo todella pitkällä säveltämisessä ja sanoittamisessa. Minulla oli jo jonkin verran kokonaisia sanoituksia ja yksittäisiä ”iskulauseita”, kun ymmärsin jatkavani suoraan siitä, mihin Full Throttle Tribella jäin.

– Kappale kertoi ihmisistä, jotka elävät ikään kuin eri taajuudella siihen nähden, mitä ihmisiltä odotetaan. Kyse ei ole ylemmyydestä tai alemmuudesta, vaan yhteiskuntamme tavasta pakottaa ihmiset normiin tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Se aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikeuksia sopeutua maailman määräämiin tahteihin.

– Kyse on ihmisistä, joilla on tarve tehdä paljon ja koko ajan. Ihmisistä, joita kiinnostavat monet asiat, mutta jotka eivät välttämättä kykene keskittymään tiettyyn asiaan kerrallaan. Ihmisistä, joita ajaa eteenpäin valtava intohimo ja uteliaisuus, jopa niin lujasti, että heidän koetaan olevan uhka heitä ympäröiville järjestelmille.

– Monet kuulijat saattavat tunnistaa itsensä albumin riveiltä. Nykymaailma on nimittäin paikka, jossa niin sanottu normaalius on kenties epämääräisempi käsite kuin koskaan aiemmin. Normaalius vaihtelee sen mukaan, mihin maailmanaikaan ja minne on syntynyt ja millaisen kulttuurin keskellä kasvaa.

Gildenlöw täsmentää näkemystään sosiaalisella medialla, joka maalaa varsinkin nuorille ihmisille todella hämmentäviä kuvia siitä, millainen ihmisen tulisi olla.

– Rakennamme parhaillaan yhteiskuntaa, jota ei ole tehty ihmisille. Se on rakennettu jonkinlaiselle vääristyneelle ihanteelle siitä, mitä haluaisimme olla, tai mitä jokin parviäly haluaa ihmisten olevan, vaikka meitä on montaa lajia.

Levyn nimikkokappaleessa Gildenlöw laulaa: ”I said I feel like a panther… trapped in a dog’s world…” Melkoisen orwellmainen vertauskuva aiheesta, joka koskettaa monella tapaa koko ihmiskuntaa?

– Tarvitsin todellisuutta heijastelevan, erittäin vahvan symbolin, ja sellainen nousi mieleeni nopeasti, Gildenlöw sanoo.

– Ollessani teini-ikäinen vierailin isoihin kissoihin erikoistuneessa eläintarhassa kotikaupungissani. Jo eläintarhojen konsepti itsessään on melkoinen. Paikka, jossa luomakunnan kruunuksi itseään tituleeraava ihminen pitää vangittuna mielestään vähempiarvoisia olentoja, joiden arvoa kuitenkin alleviivataan hyvinkin kaksinaismoralistisesti.

– Tiikerit vaeltelivat aitaustensa reunoja pitkin huuliaan lipoen kuin luonnossa partioidessaan, ja leijonat loikoilivat laumoissaan kuin savannilla ikään. Pantteri sen sijaan oli ihan toista maata. Sen aitauksesta oli tehty juuri sellainen kuin sen luonnollinen ympäristö on. Runsaasti viidakkomaista kasvustoa, puita joihin kiivetä, hieman virtaavaa vettä ja paljon rauhallisia paikkoja, joihin vetäytyä piiloon katseilta syömään tai oleilemaan. Kaiken keskellä oli pienenpieni pätkä asvalttia, joka johti sisätiloihin. Missä pantteri loikoili? Tietenkin juuri sillä epämukavimmalla betoninpalasella. Sen käytös oli kuin kannanotto.

– Kun näin rauhallisen, suorastaan kuninkaallisen kimmellyksen pantterin ilmeessä, tunsin eläimen viestivän, että se saattaa kyllä olla tukahdutettu mutta tulee aina löytämään keinot pitää kiinni vapaudestaan ilmaista itseään.

Normeista poikkeavien maailma

Pantherin teema on jopa Pain of Salvationin asteikolla poikkeuksellisen yhteiskunnallinen.

Vaikka muusikonuran ohessa erityisopettajana työskentelevä Gildenlöw peilailee asiaa kärkevän symboliikan kautta, hän kertoo todistavansa päivätyössään konkreettisesti ilmiötä, joka kertoo paljon yhteiskunnan muutoksista.

– Koulussani on jatkuvasti enemmän ja enemmän seitsemän- tai kahdeksanvuotiaita, joilla on jo diagnosoitu AHDH tai ADD, vaikka monet heistä ovat vain vilkkaita lapsia. Diagnoosi on helppo ratkaisu.

– Kun nämä lapset sitten aloittavat koulunkäynnin toden teolla, selityksenä heidän käytökseensä on diagnosoitu sairaus. Heidät on ikään kuin leimattu jo lapsina loppuelämäkseen. Opettajat ja jopa lapset itse antavat periksi jo varhaisessa vaiheessa. Ihan kuin lasten elämä olisi jo varhaisessa vaiheessa tuomittu.

Gildenlöw itse eli ala- ja yläasteiän 1980-luvulla ja kertoo tunnistavansa monissa liian erilaisiksi tai jopa mielenliikkeiltään viallisiksi leimatuissa lapsissa samoja piirteitä, joita hänellä itsellään oli nuorena. Ja on vielä tänäkin päivänä.

– Jos olisin nyt täsmälleen samanlainen lapsi kuin olin aikoinaan, minut olisi varmaan laitettu hoitoon, Gildenlöw naurahtaa kevyesti, mutta vakavoituu saman tien kuin osoittaakseen, ettei aihe ole leikin asia.

– Minulla kävi tuuri, että kävin koulua pienessä luokassa. Olin todella vilkas ja minun oli vaikeaa pysytellä tunneilla hiljaa. Joskus saatoin unohtua tuijottamaan ulos ikkunasta ja näin pelkissä pilvien liikkeissä musiikkia, en vain pilviä taivaalla. Minusta oltiin kyllä huolissaan, mutta sitten energioitani alettiin kanavoida kiinnostuksiini.

– Sen sijaan että minua olisi alettu rauhoitella ja rajoittaa, sain harrastaa juuri niin paljon eri instrumenttien soittamista, lukemista, kuvaamataitoa ja muita aktiviteetteja kuin ikinä halusin. Kesti totta kai vuosia, jopa vuosikymmeniä, ennen kuin opin löytämään oikeat metodit kanavoidakseni luovuuttani, mutta sitä ei tukahdutettu.

Gildenlöw löytää ironisen yksityiskohdan tavasta, jolla lapsia saatetaan jopa tyrmätä lääkkeillä sen sijaan, että heihin suhtauduttaisiin yksilöinä, jotka vain sattuvat eroamaan ”ihmisyyden keskiarvosta”.

– Koulussani opetetaan historiallisista merkkihenkilöistä hehkuttavaan sävyyn. Uskomattoman lahjakkaista taiteilijoista. Luovista persoonista. Visionäärisistä tiedemiehistä. Fantastisista kirjailijoista. Tai vaikkapa tavallisen oloisista ihmisistä, jotka sattuivat tarkastelemaan maailmaa erilaisesta kulmasta.

– Jos tutkii näiden ihmisten henkilöhistoriaa, voi huomata, etteivät he istuneet mihinkään normeihin. Päinvastoin. Lähes jokaisella heistä jäi aikoinaan koulut kesken, heidät leimattiin jopa mielenvikaisiksi, he elivät boheemia elämää yhteiskunnan ulkopuolella tai saattoivat olla jopa yhteiskunnallisia hylkiöitä.

– Samalla kun ylistämme tällaisia hyperaktiivisia luovia ihmisiä, me ikään kuin viestimme nuorille, että nämä historialliset henkilöt olivat erikoisia ja normeista poikkeavia olentoja, mutta teidät on saatava mahtumaan tiettyihin raameihin. Ja jos ette asetu niihin itse, me lääkitsemme teidät normeihin sopivaan kuntoon.

– Nykyaikana viestimme omalaatuisille lapsille on se, että rakastamme heitä heidän vioistaan huolimatta. Ei niin päin, että heidän erikoislaatuisuutensa on vahvuus, jota voisi rohkaista ja haastaa kanavoitumaan eri tavoin.

– Kouluissa on myös kolmen-, jopa neljänkymmenen lapsen luokkia. Niin suurta joukkoa uteliaita, erilaisia lapsia on mahdotonta kontrolloida. Yksilöt hukkuvat joukkoon, ja järjestelmä etsii pakostikin helppoja keinoja kontrolloida heitä. Lääkkeillä.

Normeista poikkeava julkaisutahti

Jos kuulija seuraa Pantherin kansivihkosta levyä kuunnellessaan, hän törmää väistämättä cliffhangeriin: 13-minuuttisen Icon-kappaleen sanoitusten perässä lukee enteellisesti: ”To be continued…”

Rivin taustalla on albumin laaja konsepti ja siitä syntynyt luovuuden tulva, joka sai Gildenlöwin bändeineen säveltämään enemmän musiikkia kuin yhdelle albumille kyettiin mahduttamaan.

– Tämä on ollut kummallinen vuosi, jonka ongelmat ovat ratkaisseet toisia ongelmia, Gildenlöw pyörittelee.

– Minulle on ihan tavallista, että teen enemmän musiikkia kuin on sopivaa julkaista kerralla. En edes uskalla arvailla, miten paljon minulla on julkaisemattomia kappaleita varastossa. Ne eivät enää tunnu ajankohtaiselta siinä vaiheessa, kun on tullut aika luoda uutta musiikkia. Julkaisemattomia Pain of Salvation -albumeita on lukemattomia.

– Tällä kertaa tilanne oli toinen. En jättänyt asiaa siihen, että olisin valinnut levylle tunnin verran musiikkia jättäen loput kappaleet ikuiseen pöytälaatikkoon. Tunsin ettei asia ole loppuunkäsitelty. Ratkaisu tuntui aluksi erikoiselta, mutta päätin luottaa vaistooni, koska levyn soundi oli kehittynyt kehittymistään.

– Äänitimme aluksi kaikkiin kappaleisiin rummut, sitten loput instrumentit ja laulut. Kun se kaikki oli tehty, jaottelin kappaleet nyt julkaistavalle Panther-albumille ja sen seuraajalle.

Gildenlöwin mainitsema ongelma, joka ratkaisi toisia ongelmia, osoittautuu koronaksi.

– Alkuperäinen suunnitelmamme oli etsiä korvaaja perhe-elämäänsä keskittyvälle basistillemme Gustaf Hielmille sekä mahdollisesti hetkeksi aikaa myös lapsen saaneelle kosketinsoittajallemme Daniel Karlssonille. Sitten korona iski, kiertueet peruuntuivat ja levy-yhtiöltä udeltiin, olisimmeko valmiita työstämään kiertueita odotellessa toisenkin albumin.

– Se oli täydellisesti ajoitettu kysymys! Toinen albumi sopii suunnitelmiimme täydellisesti. Meillä on kaikki materiaali valmiina, viimeistelemme sen pian ja tulemme jatkamaan siitä, mihin Pantherilla jäimme. Tuleva albumi tulee pyörittelemään sitä, mikä on normista eroavalle ihmiselle tämän yhteiskunnan keskellä elämisen hinta.

– Tarina on vielä kesken, teemaan on vielä lukemattomia näkökulmia, ja minun on pakko myöntää, että ainakin kaksi ehdotonta suosikkiani näiden sessioiden kappaleista tullaan kuulemaan vasta seuraavalla levyllä.

– Joten… jatkoa seuraa… aiemmin kuin kukaan uskalsi vielä pari kuukautta sitten odottaa.

Julkaistu Infernossa 7/2020.

Lisää luettavaa