Yhdeksänkymmentäkolmevuotiaan Suomen kunniaksi järjestettiin jälleen jos jonkinlaisia juhlallisuuksia ja tapahtumia. Jyväskylän Tanssisali Lutakossa merkkipäivää vietettiin metallisissa puitteissa kolmen liveaktin voimin.
Allekirjoittaneen alkuilta starttasi kaveriporukan bileistä, joissa pääpaino oli kaupunkiin viimeistä kertaa saapuneen Dimebag Beyond Forever -muistokiertueen fiilistelyissä. YouTubesta ongittiin vuoroin Panteraa ja Downia, edellisten DBF-rundien bootleg-paloja unohtamatta. Siinä samalla retkueen parrakkaimman jäsenen naamataulua muotoiltiin partakoneella sen verran, että saatiin aikaan ehta Vinnie Paul -look-a-like flanellipaitoineen ja truckers-lippiksineen kaikkineen. Sitten vielä viskinaukku huiviin ja pelipaikoille.
Ghoul Patrol vingutti ilmoille settinsä viimeisiä säveliä Lutakon puolitäydessä salissa. Baarin puolella mahtui vielä tässä vaiheessa istumaan, mutta sitäkään ei viitsinyt kauan harrastaa, kun salissa jo jylisivät kotikaupungin death-mestarin Sotajumalan keikkasetin ensimmäiset tykinlaukaukset.
Niin kokeneemmat kuin nuoremmatkin Sotajumala-paitoihin sonnustautuneet taistelijat saivat pakahduttavan kovan sateen sarrrrjoja ja laukauksia yhtyeen koko tuotannosta. Bändi oli päättänyt järjestää pikkujoulu- ja itsenäisyyspäivän juhlijoille hikisen iltapuhteen, ja sehän kelpasi yleisölle. Osin paidaton pitti pyöri käytännössä jokaisen biisin aikana, ja kuolemanseinääkin päästiin kokeilemaan vokalisti Mynni Luukkaisen ”muistakaa, että täällä on vain yksi järkkäri, eli ei oo mitään hätää” -kannustuksen ryydittämänä.
Kun tiesi ennalta, millä tasolla Sotajumala-miehistön soitto ja biisit ovat, satunnainen kuuntelija saattoi keskittyä nauttimaan yhtyeen loihtimasta show’sta. Rumpalina en pystynyt juurikaan irrottamaan katsettani patteristi Timo Häkkisen soitosta. Pelkästään miehen oikean käden koreografiaa olisi voinut tuijottaa koko illan. Mieshän on myös käynyt sen verran puntilla, ettei Häkkisen nopeusennätyksiä rikkova tempo suinkaan jättänyt ilmaisua pelkän nahkojen hipelöinnin asteelle. Se oli voima, joka siellä puhui. Hienoa on myös, että kaveri pystyy taikomaan blast-paahtonsa lomaan sulavasti niin funk- kuin proge-tyylittelyäkin, mikä toi ja on aina tuonut Sotajumalan materiaaliin mukavaa lisäväriä.
Laulaja Luukkainen on luku sinänsä. Miehellä on asennetta ja karismaa vaikka muille jakaa, ja nimenomaan kotikaupungin lavalla. Ottipa mies kantaa myös taannoiseen kirkostaeroamiskeskusteluun omistamalla Sinun virtesi -kappaleen kristillisdemokraattien kansanedustajalle Päivi Räsäselle. ”Päivi, kukaan ei sinusta välitä!”
Taistelun tauottua Sotajumala-fanit, etenkin ne nuoremmat siirtyivät istuksimaan seinustan pöydille ja antoivat tilaa Dimebag Darrellia vielä kerran Lutakkoon muistelemaan tulleelle juhlakansalle. Vaikka innostihan setti toki nuorempaakin polvea. Eturivissä oli yksikin 11-vuotias miehenalku, jolta solistivuorossa ollut Million Dollar Beggarsin Micko Hell kysyi kesken setin ikää. Sen kuultuaan yleisö puhkesi spontaaneihin aplodeihin. Kunnioitettavaahan tuo. Seuraavana setissä ollut Becoming-jyräys omistettiin illan kenties nuorimmalle Pantera-fanille.
Kaiken kaikkiaan Dimebag Beyond Forever -keikka oli mahtava pläjäys, jolla taidokas, suomalaisen metallin nuorempi airut veivasi kunnioittamansa hevimuusikon materiaalia hulvattomalla juhlameiningillä. Näin tribuuttikiertueen Lutakossa sen kiertäessä ensimmäistä kertaa, enkä juurikaan pysty tekemään soitannollista eroa sen ja tämän vedon välillä. Homma toimi ja hauskaa oli, niin baarin kuin kaikenikäistenkin puolella.
Kuitenkin se, mitä tältäkin DBF-keikalta kaipasin, oli Panteran livevedoista tuttu terävä soundimaailma. Nyt, kun sopassa oli kerralla useita hämmentäjiä, tuntui meno hiukan puuroiselta, eikä se antanut totuudenmukaista kuvaa itse Dimebag Darrelin soittopaletista. Kaikki kunnia tribuuttibändin kitaristeille ja heidän taidokkaille sooloilleen, mutta keikkatilannetta olisi voinut hioa enemmän kitara- kuin biisivetoiseksi. DBF-bändin kunniaksi on kuitenkin laskettava se kokonaisvaltainen antautuminen ja työmäärä, jonka jokainen muusikko on tehnyt asian eteen. Respect!
Osa jengistä poistui Lutakosta tunnin keikkaelämyksen jälkeen, niin minäkin, DBF-bändissä vierailleen Mynni Luukkaisen Walk-tulkinnan saattelemana. Jotkut jupisivat mennessään liian pitkästä setistä. He taisivat kuitenkin olla näitä Sotajumala-paitaisia, jotka odottivat pidempää vetoa omilta suosikeiltaan. Minä, autollisena ja tuopittomana, taas sain jo siinä vaiheessa sen mitä halusinkin – hienon muiston yhdestä nykymetallin suurimmista innoittajista. RIP Dimebag. Tästä on hyvä jatkaa!
Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast