Noin parisataa albumia julkaissut Ozric Tentacles edustaa sen sortin avaruusrockia, ettei siihen voi kyllästyä. Monesti huomaa kuunnelleensa bändin musiikkia samalta soittolistalta levytolkulla ja matkanneensa siinä samalla toiseen maailmaan.
Pari vuotta sitten tämä kaikki tuli koettua ensimmäistä kertaa myös elävänä. Tuolloinen Ilosaarirockin-keikka jäi mieleen kaksinkertaisen päänsäryn ansiosta. Ensimmäisestä olin vastuussa itse harvinaisen huonon nesteytystasapainon takia, mutta toisesta pitivät huolen ”kukasta” pitäneet yleisönedustajat.
Nyt Tavastialla illan sai aloittaa noin parisataa kertaa livenä nähty Hidria Spacefolk. Tälläkin kertaa keikka osoitti, että bändi on aina keikalla juuri niin hyvä tai mitätön kuin heidän settilistansakin. Muutamilla viime kerroilla bändin instrumentaalinen avaruusrock on jäänyt hieman etäiseksi kokemukseksi. Tällä kertaa tilanne oli toinen, kun allekirjoittaneen suosikkeja pulppusi ulos soittimista ja sounditkin pelasivat hyvin, kaiken maailman tehosteita myöten. Bändi kysyi keikan päätteeksi yleisöltä, onko se lämmennyt. Itse ainakin olin.
Väliajalla tuli poikettua Ozric Tentaclesin ”hilpeän” ex-rumpalin pystyttämällä merchandise-tiskillä, jonka äärellä jorailevalta myyjältä ei oikein voinut olla ostamatta mitään. Hetkeä myöhemmin Ozric Tentaclesin nokkamiehen Ed Wynnen vaimo Brandi kipusi lavalle. Ei tosin aloittaakseen keikan vaan käydäkseen rumpuja lukuun ottamatta läpi kaikki soittimet ja viritelläkseen ne valmiiksi. Ei liene kovin vaikeaa arvata, missä Ed ja kumppanit olivat samaan aikaan. ”Miehet…”
Kello kymmenen tietämillä samainen Brandi Wynne herätti lisää hämmennystä. Ozric Tentaclesin täräyttäessä hapokkaan keikkansa käyntiin naikkonen soitteli yllättäen bassoa. Vielä pari vuotta sitten hänet nähtiin koskettimien ääressä. Noinkohan perheeseen kuuluu Edin ja tämän veljien lisäksi enemmänkin multi-instrumentalisteja? Moni on ehtinyt vuosien aikana valitella, ettei Ozric Tentaclesin nykyinen tiivis kokoonpano tee täyttä oikeutta bändin hulluimmille ajoille. Ainakaan Tavastian-keikalle ei huilisteja tai muita hippejä kaivattu.
Hyväntuulinen bändi jaksoi virnuilla toisilleen lähes koko keikan, mutta tarjosi ankeita valoja lukuun ottamatta mukavan audiovisuaalisen show’n. Pääasiassa vanhempaan tuotantoon painottunut settilista toi kuultavaksi bändin elektronisemmin aaltoilevia pulputuksia, space rock -kaahauksia ja eksoottisia tunnelmointeja melkoisen tasapuolisesti. Verrattuna parin vuoden takaiseen Ilosaarirockin-keikkaan parin tunnin veto alkoi puuduttaa nopeasti, eikä syytä tarvinnut hakea kovin kaukaa.
Instrumentaalibändit ovat elävänä siitä hankalia tapauksia, ettei niillä ole sitä tiettyä keskushenkilöä, johon koko meininki kulminoituisi ja joka pitäisi kontaktia yleisöön. Ozric Tentaclesin kaltaisen bändin kohdalla haluaisi joko laittaa silmät kiinni ja antaa mielikuvituksen viedä mennessään tai vaihtoehtoisesti jorailla menemään hullun yleisön joukossa. Tämän tekivät suureksi osaksi mahdottomaksi sunnuntai, vain osittain aktiivinen yleisö ja Tavastiaksi omituisen puuroiset soundit, jotka korostivat tolkuttoman paljon osastoa basso ja bassorummut.
En tiedä oliko vika lopulta itsessäni, Ozric Tentaclesissa vai olosuhteissa, mutta kokemus jäi tällä kertaa ”vain ihan kivaksi”. Illan paras puoli oli ehdottomasti kattava settilista, mutta noin muuten keikkaa ei tehnyt mieli jäädä seuraamaan ihan loppuun saakka. Ilosaarirockin vajaan tunnin setti jätti jälkeensä muistikuvan paljon intensiivisemmästä ja jopa improvisointiin taipuisasta bändistä. Nyt lavalla nähtiin puolen keikan ajan vauhtia ylläpitänyt ja sen jälkeen rutiinimaisesti soittanut bändi, jota yleisö tuki toimimalla täsmälleen samoin.
Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Susanna Torsti