On tiistai-ilta. Lontoon Camdenin kaupunginosassa, maanalaisessa Underworldissä on kuuma kuin saunassa. Eikä suotta: onhan lavalle pian nousemassa illan pääesiintyjä, suomalainen Kiuas.
Kelataanpa aikaa kuitenkin pari tuntia taaksepäin. Underworldin käytävät ovat vielä tyhjät yleisöstä. Lavalla tehdään soundcheckiä ja henkilökunta järjestelee tyhjiä tuoppeja ojennukseen. Välillä joku käy hermosauhuilla ulkona. Ulko-ovet heiluvat aggressiivisesti ja päästävät raikasta ilmaa kellariin. Vessat haisevat silti yhtä kammottavilta kuin ennenkin – ihan sama käyttikö niitä joku ennen tai jälkeen siivouksen. Underworldissä on siis meneillään normaali keikkaa edeltävä tunti.
Kiuaksen laulaja Ilja Jalkanen saapuu paikalle rastat heiluen. Takana on jo neljä keikkaa Briteissä, ja vielä pitäisi hoitaa viimeinen alta pois ennen paluuta Suomen kamaralle. Väkimäärät eivät brittikeikoilla ole Jalkasen mukaan olleet ’järkyttäviä’, mutta melkein kaikki ovat osanneet sanat ja laulaneet mukana. Jopa Wrexhamissa, vaikka…
”En ymmärrä, minkä helvetin takia me sielläkin oltiin, sillä Birmingham ja Manchester olivat ihan lähellä. Siellä oli kymmenen ihmistä paikalla. No, nämä on näitä tällaisia levy-yhtiöiden ja keikanjärjestäjien kommervenkkeja, mistä me ei tiedetä mitään,” Jalkanen sanoo ja hymyilee vinosti. Keikkailu Briteissä saa Jalkaselta muutenkin miinuspisteitä.
”Onhan tämä nyt ihan kehitysmaa. Suihkuja ei ole juuri missään ja brittiläinen ruokakulttuuri lyö märällä rukkasella naamaan joka päivä. Catering on normaalisti sipsejä, suklaapatukoita ja limsaa. Ja valkoistakin valkoisempaa, mössö-mössö-leipää, josta ei vahingossakaan löydä kuitua tai jyviä. Ja jos lämmintä vettä on, niin se on jo häkellyttävää.”
Näinhän se on. Kyllä kunnon kuitupitoinen ruoka keikkamiehenkin tiellä pitää. Kysykää vaikka Miika Kuusiselta. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan niin toivotonta kuin luulisi, sillä saavatpa ainakin Brittien rock-kulttuuri, innostunut yleisö sekä aikaisin alkavat keikat Jalkaselta kiitosta.
Jalkaselta löytyy ylipäätäänkin mielipide asiasta kuin asiasta. Huumorintajusta ja nokkeluudesta ei todellakaan ole puutetta. Toisaalta, tuskin myöskään yhtä itseironista ja sarkastista haastateltavaa tulee ihan heti uudestaan vastaan. Kyytiä saa niin musiikkiteollisuus kuin Jalkanen itsekin.
”Keikkakommellukset, jotka jäävät historian hämäriin ja joita voi muistella vanhanakin – niitä ei täällä ole ollut. Sitä voi sekoilla himassakin. Ei mun tarvitse reissussa sekoilla. Tää on riittävän rankkaa työtä muutenkin. Mitään hauskaa ei tapahdu koskaan. Tylsää on,” Jalkanen sanoo, huokaisee dramaattisen liioitellusti ja pudistelee päätään muka epätoivoisena. Miehessä on näyttelijän vikaa.
Sitten hän pitää mietteliään tauon ennen kuin jatkaa: ”Hetkinen, kenelle tätä [haastattelua] suunnataankaan? Tätä suunnataan sellaisille lapsille, jotka soittaa skittaa ja joiden varassa levyteollisuus ja instrumenttiteollisuus pyörii… Juuu, siis kyllä tämä keikkailu kannattaa. En missään nimessä olisi himassa mieluummin lukemassa hyvää kirjaa kuin painelemassa täällä jossain bussilla läpi UK:n kehitysmaalandian. Siis kannattaa. On siistiä. Helvetin siistiä. Suosittelen lämpimästi.” Jalkanen räjähtää lopuksi nauramaan ja sanoo sarkastisesti: ”Eikä ole sarkasmia äänessä. Minä en edes tiedä mitä se sana tarkoittaa, kun en ole ollut kotona lukemassa sitä kirjaa.”
”Mun tehtävä on olla mahdollisimman kova ammattilainen ja viihdyttää maksanutta asiakasta. Ja maksaneen asiakkaan tulee pitää päänsä kiinni, kun se näkee mut bussissa. En mäkään tuu niiden työpaikalle huuteleen. En mäkään roiku Fazerin tehtaiden portilla kyltin kanssa, että ’Rakastan Fazerin keltaista’, vaikka pidänkin siitä todella paljon. Mekin ollaan vaan duunareita. Onhan se raskasta, kun on tällainen ’maailmantähti’ kuitenkin,” Jalkanen sanoo virnuillen, ”tunteehan mut ainakin lähikaupassa kaupan kassa.” Jalkasta ei kuulemma kannata ottaa tosissaan, kun hän ei omien sanojensa mukaan ota itsekään itseään kauhean vakavasti.
”Kyllä mun on pakko sanoa, että mä oon saavuttanut kaiken,” Jalkanen toteaa kysyttäessä saavutuksista. ”Kyllä me tästä ollaan [kundien kanssa] puhuttu. Meidän levy on käynyt virallisella listalla kaksi kertaa, ja sitten sain viime vuonna Teosto-maksuja 40 euroa. Ja nyt mä oon headliner-rundilla täällä UK:ssa bussilla, jossa haisee suolistokaasu.” Bändi-elämä on selvästi hohdokasta.
Underworldin ovet ovat auenneet, ja yleisö alkaa valua portaita alas sisätiloihin. Jalkaselle tulee äkkiä kiire bäkkärille, vaikka juteltavaa olisi vielä kirjallisuudesta ja Regent’s Parkissa lenkkeilystä vaikka millä mitalla. Työ kutsuu.
Lavan edessä parveillaan ja tönitään. Valot himmenevät. Kohta se alkaa.
Kiuas ilmestyy viimein lavalle. Vaikka Underworld on suurin piirtein vain puolillaan, yleisö saa aikaan kunnioitettavan huutomyräkän. Pari itsetuhoista kiipeää lavalle ja hyppää yleisön sekaan päätyen lattialle selälleen. Yksi faneista näyttää melkein sekoavan innosta sukkiinsa yrittäessään tarttua Mikko Salovaaran kitaraan. Lopulta samainen fani hyppää itsekin lavalle, varastaa mikin ja tapailee biisin sanoja bändin soittaessa pokkana ympärillä. Jalkasen rastat heiluvat eikä nenän osuminen täysillä mikkiin haittaa muutamaa saatanaa ja perkelettä enempää, kun vertakaan ei tule. Ei siis päättynyt tämänkään suomalaisbändin kiertue kommelluksitta, vaikka ensin siltä näyttikin.
Seuraavana päivänä Kiuaksen webbisivuille päivitetään tieto Jalkasen lähdöstä bändistä. Tiedotteen mukaan lähtö on jo ollut tiedossa brittirundillakin, mutta paikallisten promottorien toivomuksesta sitä ei ole aikaisemmin julkistettu. Kommentit kaiken saavuttamisesta sekä itseironia ja sarkasmi selittyvät samassa. (Tai sitten ne ovat pysyvä tavaramerkki?) Lontoon-keikka näytti olleen Jalkasen viimeinen saunavuoro.
Teksti ja kuvat: Katja Nykänen