Scorpionsin 70-luvun klassikkolevyillä soittanut kitaravirtuoosi Uli Jon Roth on toiminut esikuvana lukuisille nimekkäille metallikitaristeille kuten Metallican Kirk Hammettille, Marty Friedmanille (ex-Megadeth) ja Yngwie Malmsteenille, ja miehen vaikutus koko heavy metalin kehittymiselle ja varsinkin neoklassiselle metallille on kiistaton. Uli Jon Roth ei kuitenkaan pidä itseään ”metallityyppinä” eikä juuri piittaa koko genrestä.
”Kun olin Scorpionsissa eikä heavy metal -termiä juuri käytetty, meitä pidettiin – jos nyt halutaan luokitella – melodiseksi hard rock -bändiksi. Metalli tuli vasta jälkeenpäin eikä se ole minun juttuni. Minulle suurin osa metallista on vähän liian rankkaa, liian särötettyä ja hieman liian kaksiulotteista. Ja sillä tarkoitan dynamiikan puuttumista”, kitaristi toteaa tuoreessa Scars and Guitars -podcastin haastattelussa.
”Kun minä aloitin musahommat 60-, 70-luvulla, jopa kovaa soittaneilla bändeillä oli dynamiikkaa. Led Zeppelin, Jimi Hendrix, Cream ja muut soittivat todella lujaa, mutta he olivat hyvin dynaamisia. Heavy metal kehittyi lopulta sellaiseksi, että kaikki soittavat nupit kaakossa koko ajan – kitaroissa on hirveästi säröä, jokainen rummunisku on fortissimo. Minulle se on yleensä pelkkää kakofoniaa. En ole siis fani. On toki loistavia metallibändejä, mutta yleisesti ottaen se on kamaa, jota en halua kuunnella. Se ei ole minun maailmani.”
Kun podcastin juontaja nostaa esiin, miten paljon Uli Jon Roth ja myös Scorpionsissa soittanut Michael Schenker ovat vaikuttaneet heavy metal -kitaristien soittotapaan ja soundiin, kitaravirtuoosi vähättelee osuuttaan asiaan.
”Tiedän, että olen tehnyt suuren vaikutuksen erityisesti kitaristeihin, mutta puheet siitä, että me olisimme jotain ”rockin arkkitehtejä”, ovat liioiteltuja, koska me vain seisoimme toisten ihmisten olkapäillä”, Uli Jon Roth tuumaa.
”Michael kuunteli Zeppeliniä, Rory Gallagheria ja Mountainia, kun minä taas kuuntelin Eric Claptonia, Hendrixiä ja muita. Sieltä me otimme oppimme ja seuraavan sukupolven edustajina löimme mukaan oman leimamme. Se oli löytöretkien aikaa; 70-luvun alussa kenttä oli täysin avoin.”