Rujona valuvaa death rockia tahkoava Black Royal toimii nykymaailmassa varsin perinteisin keinoin: bändin treenis sijaitsee autokorjaamon yläkerrassa, jonne johtavia portaita noustessa saa ohittaa klassisen tissikalenterin.
Kohta kymmenvuotiaasta, juuri kolmannen levynsä julkaisseesta bändistä ovat jututettavina rumpali Jukka ja kitaristi Toni. Mennään pelkillä etunimillä, kun niitä ei muuallakaan bändin yhteydessä mainita.
– Tämä on tämmöinen kotipesä ja ajatushautomo. Kyllä kämppä vaikuttaa bändin tekemisiin, tää on ollut meillä aika pitkään. Täällä on tosi hyvin tilaa ja päästään aika vapaasti demottelemaan. Täällä on itse asiassa myös äänitetty kaikille levyille jotain, Toni kertoo.
– On täällä ihan hyvät tuoksut. Ja pysytään kaljoissa jos omat loppuu, rakennuksessa kun on muutakin rouheempaa porukkaa, Jukka täydentää.
Black Royal operoi yhteisöllisellä bändimetodilla. Tiedostoja ei lähetellä kuin satunnaisesti ideointimielessä. Biisit kasataan treeniksellä kimpassa vanhan liiton meiningillä.
– Ämpeekolmosena liikkuu jotain osia, joille tehdään alkukarsinta, että jatkoon tai ei. Jatkoon meneviä päästään työstämään täällä kimpassa, mutta biisit ei ole valmiita, kun niitä ruvetaan tahkoamaan bändillä, Toni sanoo.
– Yleensä on vain yksi tai kaksi osaa. Jos on enemmän, ei ole vielä mitään tietoa, missä järjestyksessä ne ovat. Usein nekin pyörähtää niin, että se, jonka olen ajatellut introksi, onkin kertsi, ja säe tulee mun kertsistä.
Osasten pyörittelyn ja yhteistoiminnan ansiosta bändi kuulostaa yksiköltä. Uusi Earthbound-albumi ilahduttaa, sillä se on raskas, rullaava ja monipuolinen. Murskaavuudesta ei tingitä, ja vaihtelua on mukana juuri sopivasti. Myös yhtyeen ensilevy Lightbringer (2018) oli samaa sorttia, mutta toiselta albumilta Firebridelta (2020) välittyi omaan korvaani turhankin raskassoutuista jyräystä.
– Kaikki levyt on oman aikansa kuvia. On se Firebride jossain määrin erilainen levy, Jukka aloittaa. Toni jatkaa:
– Siinä oli vähän enemmän black-kulmaa tai synkkyyttä. Meidän perusajatus on ollut aina se, että mennään vähän niinku kolmiolla tätä leikkiä…
– …että siellä on seitkytluvun Sabbathia, ysärin deathiä ja 2000-luvun New York -sludgea, Jukka päättää.
Bändi pitää tyylinsä, mutta ymmärtää toisaalta moninaisuuden arvon niin biisitasolla kuin levykokonaisuuksissa.
– Ehkä nyt mentiin vähän enemmän rockin ja sludgen kautta. Vaikka tietysti death metal tulee aina vahvasti mukaan, kun on örinää ja HM-2 soi. Aina siihen tulee se tietty sävy, vaikka itsestä tuntui, että nyt tuli ehkä rokimpaa riffiä, Toni sanoo.
Rujoa voimaa ja siistejä nyansseja
Albumin selkeä, rupinen ja voimakas soundi on esimerkillisen maittava. Tuotannossa vähemmän oli enemmän.
– Nyt haettiin isompaa äänimaisemaa vähemmillä päällekkäisäänityksillä. Hallikaikua rummuissa ja mutaisempi yleissoundi. Aiemmin saattoi soida yhtä aikaa neljä raitaa kitaroita, nyt on periaatteessa kitara oikealla ja vasemmalla, Toni sanoo.
Soundissa on monenlaista höystettä slidesta ja mandoliinista lähtien. Ilmeisimpänä esille nousevat kiipparit, joista irtoaa runttauksen oheen monenmoista sävyä ilman päälleliimaamisen tuntua.
– Koitettiin hakea sovituksissa kiippareille sopivia kohtia. Kulomaan Jussi teki ne plugareilla, ja Saarisen Nikon kanssa käytiin äänittämässä Rhodeseja ja Hammondeja, Toni kertoo.
– Voisi melkein sanoa, että niitä tuli sinne puolivahingossa niin paljon. Tästä oli seurauksena se, että nykyään livekokoonpanossa on myös kosketinsoittaja, Jukka sanoo.
– Mutta en mä usko, että ne tulee jatkossa tämän isompaan rooliin. Biisien pitää toimia tällä neljän hengen kokoonpanolla. Livenä saadaan sitten vähän hienostuneempia versioita, jos kiipparit on mukana, Toni sanoo.
Oliko bändillä kiistoja siitä, onko ilmaisu menossa kosketinten myötä liian pehmeäksi?
– Keskustelua on aina. Meidän kollektiivinen musiikkimaku on laaja, ja toiset on enemmän tiukemman ja synkemmän linjan kannalla. Esimerkiksi Phoenix Ascending -biisistä oli keskustelua, että onko se sopiva levylle, Jukka vastaa.
– Jossain vaiheessa olin vähän huolissani, että tuleeko tästä liiankin kevyt levy. Mutta tulihan siitä aika jyrää, Toni täydentää.
Pehmeyttä ei tule ainakaan laulusta, jossa ei ole nuottiakaan melodiaa. Linjausta asiasta ei ole tehty, mutta roisi örinä on se, mitä Riku suoltaa suustaan. Myöskään suomen kieli ei kuulu repertoaariin.
– Joka levyllä on ollut lähellä, että sinne ois tullut jotain suomeksi. Ei pahemmin ole tullut, Jukka toteaa.
– Riku tulee sanojen kanssa, että tässä nää on, englanniksi. Että suomeksi ei tule, onko asia kunnossa, Toni jatkaa. – Jonkun levyn äänityksissä oli kyllä yhden biisin demolaulut suomeksi…
Jukka: – Ne oli muuten suoraan Mustasta raamatusta.
Toni: – Mähän olin sitä mieltä, että ne olisi voinut jäädä, mutta ei.
Jukka: – Olin samaa mieltä.
Rikun lyriikat käsittelevät nyt muinaissuomalaisia tapoja ja uskomuksia. Myyttisen historian kuvailun lisäksi ne toimivat myös analogiana nykyajasta.
– Sanoissa on ihmisen olemista ja elämistä, mistä löydän itse yhteyttä nykyaikaan. Luonnosta ja kuolemasta vieraantumista. Luonnollisia asioita ei pidetä luonnollisina, ja epäluonnollisia taas pidetään hirveän luonnollisina. Ei esimerkiksi käydä pihalla ollenkaan, vaan istutaan nenä kiinni näytössä, Toni valottaa.
Levy, levy-yhtiö ja yleisö
Black Royal käyttää levyjensä kansissa perinteitä kunnioittaen maalauksia. Ja kansitaiteella on merkitystä.
– Se on tosi oleellinen asia, ja meillä on ollut hyvä tuuri, että Samu Peltola on tehnyt tokasta ep:stä lähtien kaiken ihan itsenäisesti mittatilaustyönä. Me lähetetään muutama avainbiisi sille demovaiheessa ja yleensä levyn nimikin on jo tiedossa. Kannet on olleet tosi hyvin sisältöä kuvaavia, ihan värejä myöten. Nytkin kansi oli jo periaatteessa valmiina, kun oltiin vielä studiossa, Toni kertoo.
Ruokkiiko valmis kansi sitten studiossa ahertavia muusikoita?
– Kyllä mä uskoisin, että siinä pystyy peilaamaan varsinkin viimeistelyvaiheessa, miltä tämännäköisen levyn pitäisi kuulostaa. On tietysti harmillista, että striimatessa kansi jää postimerkkikokoon.
Black Royal vaihtoi uusimmalleen levy-yhtiönsä ruotsalaisesta Suicidesta amerikkalaiseen M-Theoryyn.
– Suiciden kanssa oli parin levyn soppari, ja heidän kanssaan neuvoteltiin nytkin, mutta ei heiltä mitään kauheata hurraata oikein huudettu. Ilmoitettiin heille, että katsellaan muita vaihtoehtoja tässä kohtaa. Kyllä me aika paljon mietittiin, että julkaistaanko itse. Nykysysteemit mahdollistas sen ja kontaktejakin on kertynyt, Toni kertoo.
– Erityisesti kuitenkin haluttiin, että fyysisten jakeluverkko olisi pitkin maailmaa. Tukkujen kautta levyä on nyt mahdollisuus saada mistä päin vaan, mutta Suiciden aikana levy oli käytännössä lähetettävä Suomesta tai Ruotsista. Että kun joku innokas Jenkeissä halusi 20 euron levyn, postikulut oli 45 euroa.
Yhtyeen kuulijakuntaa on pitkin maapalloa, ja bändi on soittanutkin lähemmäs parinkymmenen maan kamaralla.
– Edellisen levyn aikaan huomasi, että kysyntä rupesi kasvamaan Jenkki–Kanada–Australia-osastolla. Nyt levyä pitäisi saada näilläkin alueilla aika hyvin, Toni sanoo.
– Mun mielestä me ollaan saatu vietyä meidän asiaa yllättävänkin hyvin ulkomaille, just keikkailun kautta, Jukka pohtii.
– Firebriden aikaan lähti oikeastaan aika hyvin jo sinkuilla. Tuntuu, että helmikuussa 2020 oli hyvä pöhinä päällä. Oli sovittu levyjulkkarien perään parin viikon Euroopan-kiertue ja muita keikkoja Euroopassa pitkin vuotta, Toni muistelee.
– Se kaks viikkoa tehtiin, mutta siihenpä se jäi, Jukka toteaa.
– Nyt on ollut vähän uudelleen käyntiin potkimista, mutta kun julkaistiin kesäkuussa eka sinkku, tuntui että tää alkaa tavoittaa jengiä aika hyvin. Positiiviselta vaikuttaa, Toni sanoo.
– Yhteydenottoja on tullut eri puolilta maailmaa. Jostain Australiasta on jengi postaillut kuvia fyysisistä levyistä jo pari päivää julkaisun jälkeen.
Julkaistu Infernossa 10/2022.