Luunkerääjä – haastattelussa Glenn Danzig

Glenn Danzig on synkkä ja totinen mies, joka antaa musiikin puhua puolestaan. Uusi Skeletons-levy paljastaa, mitä on haudattu maahan, jolle tuo salaperäinen hahmo on taiteensa rakentanut.

11.01.2016

Glenn Danzigin elämässä on monia tuntemattomia alueita. Hän on jättänyt paljon kertomatta luultavasti siksi, että taru on niin usein totuutta ihmeellisempi.

Jotakin kuitenkin tiedetään. Perusteellisimmin Danzigin taustan on läpivalaissut James Greene Jr. kirjassaan This Music Leaves Stains (2013), joka kertoo Misfits-yhtyeen tarinan.

Ennen kuin hänestä tuli Glenn Danzig, hänen nimensä oli Glenn Allen Anzalone. Hän syntyi 23. kesäkuuta 1955 Lodissa, New Jerseyn itälaidalla sijaitsevassa pikkukaupungissa. Hänen isänsä oli kaksi sotaa käynyt mies, joka työskenteli tv-korjaajana ja harrasti partiotoimintaa. Äiti hoiti kotia ja teki myyjäntöitä.

Glenn oli pienikokoinen, helposti tulistuva poika, joka varttui turvallisessa amerikkalaisessa lähiöidyllissä. Hän oli sukupolvensa tyypillinen edustaja, joka kasvoi halpoja kauhuelokuvia televisiosta katsellen, rockia kuunnellen ja sarjakuvia lukien.

Musiikki soi taustalla aina (Glenn kävi pikkupoikana klarinetti- ja pianotunneilla), mutta aluksi tärkeintä olivat sarjakuvat, varsinkin Magneton, Namorin ja muiden yksinäisten antisankarien seikkailut. Valmistuttuaan high schoolista vuonna 1973 Glenn pyrki vakavissaan sarjakuvataiteilijaksi. Se haave ei kuitenkaan toteutunut.

Glenn innostui rockista veljiensä levyjä ja bändejä kuunnellessaan. Vähitellen rock’n’roll kiri sarjakuvien rinnalle. Glenn lauloi coveryhtyeissä, kunnes punk tuli ja sai hänet perustamaan omaa materiaalia soittavan bändin. Hän valjasti käyttöönsä Ramonesin ja brittipunkin pyhän yksinkertaisuuden, viisikymmentäluvun riipaisevat popmelodiat, Alice Cooperin makaaberin teatraalisuuden, KISSin showtemppuilun, Black Sabbathin uhkaavuuden sekä b-luokan tieteis-, kauhu- ja rikoselokuvien teemat. Niin syntyi Misfits, ja niin syvällä baritoniäänellä laulavasta Glenn Anzalonesta tuli Glenn Danzig.

Misfits oli alkuaikoinaan määrätietoinen bändi. Keväällä 1977 perustettu yhtye soitti ensimmäisen keikkansa New Yorkin CBGB’sissä heti saman vuoden huhtikuussa ja teki ensimmäisen omakustannesinglensä vain kuukausi ensiesiintymisensä jälkeen. Misfits kehitti itselleen vahvan konseptin, ja bändin suosio kasvoi. Myöhempien aikojen kauhupunk- ja psychobillybändit ovat Misfitsille paljon velkaa.

Danzig teki Misfitsin kanssa pari albumia ja nipun singlejä. Vuonna 1983 voimakastahtoinen visionääri erosi bändistä ja perusti synkän ja pakanallisen Samhainin. Parin levyn jälkeen hän käynnisti taas uuden, vielä raskaampaa mutta bluesimpaa rockia soittavan yhtyeen, jonka nimeksi tuli Danzig. Tuottaja Rick Rubin kiinnitti Danzigin Def American -levymerkilleen, ja bändin ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1988. Danzigin neljä ensimmäistä albumia olivat melkoisia myynti- että arvostelumenestyksiä.

Tänä syksynä ilmestynyt coveralbumi Skeletons on Danzigin kymmenes levy. Niiden lisäksi Glenn Danzig on julkaissut sooloalbumeja, joilla soi mustanpuhuva neoklassinen musiikki. Danzigin julkaisuja on myyty maailmanlaajuisesti yli kahdeksan miljoonaa.

Imagon takana

Glenn Danzigin hahmon ja hengentuotteiden väliin on helppo piirtää yhtäsuuruusmerkki. Hänen synkeä, painava, lihaksikas ja mystinen olemuksensa on kuin tilataideteos, josta tulvii ulos musiikkia, joka kuulostaa yhtä aikaa uhoavalta ja kadotukseen tuomitulta.

– Musiikki tulee minusta sellaisena kuin sen mielessäni kuulen, Glenn Danzig kertoo. – Kaipa siihen vaikuttaa se, miten työskentelen studiossa ja millaisia sointuja mieluiten soitan. Mutta viime kädessä kyse on siitä, millaiseksi kuvittelen musiikin pääni sisällä.

On mahdotonta sanoa, mikä Glenn Danzigissa on luontaista ja mikä laskelmoitua, koska hän on olemassa lähinnä ihmisten mielikuvissa. Internetistä voi kyllä löytää juoruja, jotka koskevat vaikkapa hänen sukupuolielimiään tai lemmikkieläimiään, mutta Danzigin asioista on saatavilla hyvin vähän oikeaa tietoa. Miehen itsensä mukaan se johtuu siitä, että henkilökohtainen elämä on henkilökohtaista omaisuutta.

– Olen ollut julkisuudessa niin kauan, että osaan arvostaa yksityisyyttä. Ihmisistä tuntuu olevan niin kovin mukavaa puhua… No, en minä valita. Minusta vain on parempi pitää yksityisasiani omana tietonani.

Se on poikkeuksellinen asenne ajassa, jossa on tapana julkaista valokuvia ruoka-annoksista ja ilmoittaa olinpaikka puolitutuille satelliittipaikannuksen avulla. Jotkut ovat jopa keksineet tuotteistaa yksityisyytensä, tai ainakin käsikirjoitetun version siitä. Esimerkiksi Ozzy Osbourne ja Gene Simmons avasivat kotinsa televisiolle, eikä rahantuloa ollut tarkoituskaan estää.

Danzig naurahtaa, ettei tosi-tv ole hänen juttunsa. Ei tosiaankaan.

– Realityshow’ta on ehdotettu minulle monta kertaa. Olen ampunut idean alas joka kerta. Ne ohjelmat ovat typeriä.

Joskus kuitenkin jopa Danzigin kaltaiset yksinäiset sudet napataan vangiksi luvattomiin valokuviin, ja silloin he näyttävät vielä epätodellisemmilta kuin yleensä. Sen vuoksi valokuva Glenn Danzigista kadulla kissanhiekkapussi kädessään kiertää sosiaalisessa mediassa jo viidettä vuotta. Ja kenties siksi Danzigia ei saa valokuvata ilman lupaa edes keikoilla.

Loppujen lopuksi kaikesta tästä herää vain yksi kysymys – onko Glenn Danzig sellainen kuin ihmiset luulevat hänen olevan?

– Toisaalta olen, toisaalta en. Jotkut ymmärtävät minut väärin. Toiset tajuavat, mistä on kysymys. Se, mitä teen, ei sovi kaikille. On ihmisiä, jotka vastustavat synkkää hevimusiikkia. He inhoavat minua, teenpä mitä tahansa. Mutta se ei merkitse minulle mitään. On aivan sama, mitä sellaiset paskat ajattelevat.

Verta valkokankaalla

Danzigista voi pitää tai olla pitämättä, mutta tunnistamatta hän ei jää. Kauhu, teatraalisuus, makaaberit aiheet, eroottiset valtapelit, sarjakuvamainen goottiromantiikka ja verenmakuinen väkivalta viehättävät häntä niin paljon, että ne tunkevat läpi kaikesta, mitä hän tekee. Kiirastulen polttaman croonerin äänellä laulavalla Danzigilla on kaikenkattava visio. Hän muokkaa näköisekseen kaiken, mihin koskee.

Seuraavaksi hän aikoo koskea elokuvaan.

Vuonna 1994 Danzig toteutti lapsuudenhaaveensa perustamalla sarjakuva-alan yrityksen. Verotik julkaisee väkivaltaisia ja eroottisia aikuisten sarjakuvia, joiden aihepiiri on sopusoinnussa Glenn Danzigin taiteilijakuvan kanssa.

Verotikin Ge Rouge -sarjakuvasta on tekeillä elokuva, jonka Danzig ohjaa. Hän kuulostaa ilahtuneelta kertoessaan, että pitkään suunniteltu projekti näyttää viimeinkin lähtevän käyntiin.

– Olen ollut tekemässä niin monia musiikkivideoita, että ohjaaminen ei ole sinänsä uutta minulle. Siitä tulee verinen, väkivaltainen ja seksikäs leffa. Eli siinä on kaikkea, mistä kaikki pitävät! En aio tehdä mitään rakkausrainaa. Ne ovat niin vitun tylsiä.

Elokuva-ala on kehittynyt suuntaan, josta pääsee lyhyttä aasinsiltaa pitkin Skeletonsin äärelle. Lainabiiseistä koottuja levyjä on tehty niin kauan kuin ääntä on osattu tallentaa, ja viime aikoina samaa ideaa on alettu soveltaa myös elokuviin: vanhoja klassikoita filmatisoidaan uudelleen. Remake-leffat ovat ikään kuin kameroilla taltioituja coverversioita.

– Niin ovatkin, Danzig naurahtaa. – Jotkut niistä ovat aika hyviä. Esimerkiksi Rob [Zombie] teki hyvää työtä ensimmäisen Halloween-leffansa kanssa. Siitä olisi tullut vielä parempi, jos elokuvastudio ei olisi puuttunut hänen asioihinsa. Olisivat vain antaneet Robin ohjata juuri niin kuin parhaaksi näkee… No, leffasta tuli kuitenkin hyvä, ja se menestyi Amerikassa hienosti.

Danzig jatkaa, että muutamista onnistumisista huolimatta remake-elokuvat osoittavat lähinnä, ettei Hollywoodissa ole enää älyllistä elämää. Elokuvantekijät ovat alkaneet toistaa itseään.

– Hollywoodissa ei pidetä uusista ideoista, paitsi jos jonkun indie-elokuvan uudesta ideasta tulee iso hitti. Sitten siitä tehdään jäljitelmä. Uusioversioita on helppo tehdä, mutta kukaan ei halua katsoa niitä. Esimerkiksi uusi Texas Chainsaw Massacre näytti hyvältä mutta ei edes innostanut katsomaan alkuperäistä leffaa. Uusi versio pitäisi jättää tekemättä, jos se ei ole alkuperäistä parempi eikä lisää siihen mitään uutta.

Se on itsevarmasti sanottu mieheltä, joka on juuri julkaissut Skeletonsin tasoisen coverlevyn.

Luita kivijalassa

Danzig sanoo miettineensä coverlevyn tekemistä niin kauan, että se piti julkaista pois kuljeksimasta. Skeletonsin biiseillä on hänelle henkilökohtaista merkitystä, mutta se ei ollut ainoa valintakriteeri. Hän on poiminut laulut sen perusteella, mitä uskoi voivansa niille tehdä.

– Halusin antaa niille uuden elämän. Halusin, että tulkintani ovat erilaisia kuin alkuperäiset mutta kuitenkin mahdollisimman uskollisia laulun tekijän tai alkuperäisen esittäjän visiolle.

Danzigin mukaan Skeletons on hänen musiikkinsa kivijalka. Toisin sanoen levyllä on musiikkia, jonka varaan hän on rakentanut oman ilmaisunsa.

Ilmeisimmillään se on albumin alkupuolella, jolla kuullaan peräkkäin versiot Elvis Presleyn Speedway-elokuvassa laulamasta Let Yourself Go’sta ja Black Sabbath -debyytin N.I.B:stä. Danzig on sanonut, että ilman Elvistä ja Sabbathia häntä ei olisi olemassa. Noista biiseistä muodostuukin merkillinen ”Evil Elvis” -karikatyyri, joka kuulostaa kovasti Glenn Danzigilta.

Misfitsiä ajatellen on erikoista, ettei Skeletons lainaa mitään punkin kulta-ajalta. Danzigin ensimmäisen levyttäneen bändin vaikutteet kuuluvat parhaiten Devil’s Angelsissä ja Satanissa, jotka ovat peräisin 1960-luvun lopun prätkäjengielokuvien soundtrackeiltä. Ensin mainitun teki samannimiseen elokuvaan Davie Allan & The Arrows vuonna 1967, Paul Wibierin Satan soi puolestaan Satan’s Sadistsissa vuonna 1969. Noiden biisien kohdalla Skeletons on parhaimmillaan.

Danzigin coverlevy painottuu yllättävän vahvasti kuusikymmentäluvulle. Sillä on versiot The Litterin Action Womanista (1967), The Troggsin With a Girl Like You’sta (1966), The Young Rascalsin Find Somebodysta (1967) ja The Everly Brothersin Crying in the Rainista (1962). Noita lauluja Danzig todennäköisesti kuuli lapsena veljiensä levyiltä. Luultavasti hän hyräili niitä vielä 1970-luvullakin, kun etsi omaa tummaa ja tunteellista laulusoundiaan tulkitessaan covereita Talusissa ja Koo-Dot-N-Boo-Jangissa.

Skeletonsilla on toki myös hard rockia, kuten ilman esileikkiä rynkytetty versio Aerosmithin Lord of the Thighsista (1974) ja raskassoutuinen luenta ZZ Topin vuoden 1985 hittiballadi Rough Boysta. Jälkimmäiselle on vaikea löytää elämäkerrallista perustelua, etenkin kun Skeletons tuntuu ilmestyneen nimenomaan selittämään Danzigin uraa ja soundia.

Skeletons sulkee ympyrän, ja siinä mielessä se voisi hyvin olla Danzigin viimeinen levy.

– Ei se ole, Danzig kiirehtii sanomaan. – Tulossa on vähintään kaksi albumia. Danzig Sings Elvis on melkein valmis, pari biisiä pitää vielä miksata uudelleen. Sen jälkeen ilmestyy levyllinen uutta materiaalia.

Ohjat käsissä

Glenn Danzig pitää mielellään ohjat omissa käsissään myös julkaisurintamalla. Hän perusti ensimmäisen oman levymerkkinsä Blank Recordsin jo vuonna 1977 julkaistakseen Misfitsin debyyttisinglen. Sitä seurasi vielä samana vuonna Plan 9 Records, jonka toiminta kaatui vuonna 1995 Misfitsin jäsenten välisiin oikeuskiistoihin.

Nykyisin Danzigin oma levy-yhtiö on Misfitsin livelevyn mukaan nimetty Evilive. Se on julkaissut Samhainia, Danzigia ja hänen sooloalbuminsa.

Niin kuin ei kenenkään muunkaan, Danzigin levymyynti ei ole enää vanhojen hyvien aikojen tasolla. Danzig sanoo, että levy-yhtiötä pyörittäessä tulee tietoiseksi alan ongelmista, mutta se ei ole vaikuttanut siihen, miten hän suhtautuu levyjen tekemiseen.

– Teen levyjä samalla tavalla kuin aina ennenkin. Haluan äänittää oikeassa studiossa. Haluan, että levylläni soittaa oikea rumpali oikeilla rummuilla. Haluan tehdä levyjä paikoissa, joissa on innostavaa työskennellä.

– En halua äänittää kaverin olohuoneessa. Tiedän, että monet tekevät niin, sen nimittäin kuulee heidän levyiltään. Mutta tietenkin tajuan, että ihmiset tekevät mitä pystyvät niillä budjeteilla, jotka heillä on käytössään.

Myös Skeletonsia kuunnellessa tulee mieleen, ettei sen budjetti ole huimannut päätä. Kiinnostavinta tuossa halvan ja hiomattoman kuuloisessa tekeleessä on, että se paljastaa Glenn Danzigin musiikilliset juuret ja sen, miksi hänen soundinsa on niin omaperäinen. Kun Everly Brothers -fani alkaa tehdä raskasta rockia, hän kuulostaa geneeriseltä vain omassa luokassaan.

Skeletonsin ilmestyessä näyttää tulleen aika miettiä menneiden lisäksi myös tulevia. Danzig kertoi aiemmin tänä syksynä, että meneillään oleva kiertue saattaa jäädä hänen viimeisekseen. Nyt hän tarkentaa, että syynä eivät ole keikat vaan aika niiden välillä.

– Olen aina rakastanut keikkoja. Lavalla on mahtavaa olla ja vuorovaikutus yleisön kanssa tuntuu fantastiselta. Mutta ne 22 tuntia, kun on matkalla keikalle, kun pomppii autossa kuoppaisella tiellä, kun on tylsää ja kaukana kotoa… Inhoan sitä. En jaksa sellaista enää. Joitakin lyhyempiä reissuja voin ehkä vielä tehdä, mutta muuten kiertäminen saa riittää.

Se suotakoon miehelle, joka täytti kesäkuussa kuusikymmentä vuotta. Danzig kuitenkin huomauttaa kuulleensa jonkun sanoneen, että ikä on pelkkä numero.

– On minua nuorempia ihmisiä, jotka näyttävät minua vanhemmilta. Pystyn tekemään lavalla asioita, joihin minua puolta nuoremmat eivät pysty. Olen onnellinen ja hyvässä kunnossa, joten en mieti vanhenemista. Elämästä pitää nauttia niin kauan kuin sitä kestää.

Haastattelu julkaistu Infernossa 10/2015.

Lisää luettavaa