”Mahtipontisuus ei ole mikään itseisarvo, vaan se tulee ikään kuin luonnostaan” – haastattelussa Lost in Grey

Suomalainen Lost in Grey on muovannut monimuotoista teatraalista metalliaan nyt kahden levyn verran, ”eikä loppua näy”.

Lost in Grey on ollut kasassa hieman päälle viisi vuotta. Mistä ajatus bändin kasaamiseen lähti? 

– Minulla oli vuonna 2013 kolmisen kappaletta, joita työstin sillä ajatuksella, että tekisin jonkin sortin sooloprojekti-ep:n, jolla olisi vierailevia laulajia. Esittelin noiden kappaleiden instrumentaaliversiot Annelle [Lill, laulaja ja sanoittaja] ja pyysin, että hän suunnittelisi ja toteuttaisi projektin visuaalisen puolen, säveltäjä, kosketinsoittaja ja laulaja Harri Koskela muistelee. 

– Sen lisäksi Annelle alkoi syntyä ideoita tarinasta ja sanoituksellisesta puolesta, ja huomasimme olevamme asioista hyvinkin samoilla aaltopituuksilla. Biisejä työstäessä ajatus ep:stä kasvoi täysimittaiseksi albumiksi, ja kelkkaan hyppäsi minun ja Annen lisäksi kolmas laulaja, Emily [Leone]. 

– Halusimme tehdä musiikkia ajatuksella, että se olisi kuin teatterinäytelmää – vuoropuheluja kolmen, tai paikoitellen useamman, laulajan voimin roolihahmojen kautta esitettyinä. Ei mennyt aikaakaan, kun koimme, että haluamme viedä hommaa pidemmälle, joten kasasimme Lost in Greystä ihan oikean bändin. Pian löysimmekin itsemme suunnittelemasta tarinaa niinkin pitkälle kuin kolmannelle ja neljännelle levylle, joten tässä sitä ollaan, eikä loppua näy. 

Minkälaisen tarinan The Waste Land kertoo? 

– Debyyttialbumista [The Grey Realms, 2017] poiketen The Waste Land ei ole yksi lineaarinen tarina, vaan ennemminkin kokoelma pieniä tarinoita tai teemoja, yksittäisiä tukahdutettuja ajatuksia ja tunteita, Anne paljastaa. 

– Sen voi tulkita eräänlaisena matkana menneeseen, asioihin, jotka johdattelevat hahmot The Grey Realmsin maailmaan, tai hahmojenvälisinä keskusteluina nykyhetkessä. Päähahmot vuorostaan ovat jo debyyttialbumilla seikkailleet Lillian, Odessa ja Patrick. Teemoja ovat muun muassa ennakkoluulot, ahneus ja itsekkyys. 

Unohdukseen katoaa -biisi herättää varmasti huomiota joululauluviittaustensa johdosta. Mistä lähti ajatus tykittää näinkin rohkeaa tekstiä? 

– Jaa, en oikein tiedä, millä tapaa kyseisen säkeistön joululauluviittaus on rohkea, mutta minusta on hauskaa maustaa sanoituksia viittauksilla toisiin teksteihin, tosin useimmiten se tapahtuu hivenen hienovaraisemmin, Anne tokaisee. 

– Tämä kyseinen joululaulu on muutenkin kovasti Patrickin [Harrin esittämän hahmo] tyylinen. Ensin ilakoidaan, mutta jo seuraavassa hetkessä todetaan, kuinka synkkää ja pimeää elo on, joten en voinut vastustaa kiusausta. 

Mikä ajaa muusikon kirjoittamaan näin mahtipontista musiikkia? Onko kyse pelkästään itsensä haastamisesta? 

– Minulle musiikki on tarinankerrontaa jo ennen kuin lyriikat on kirjoitettu. Säveltäjänä tahdon totta kai haastaa itseäni parhaani mukaan, oppia uutta ja kehittyä koko ajan, Harri sanoo. 

– Mahtipontisuus ei ole minulle mikään itseisarvo, vaan se tulee ikään kuin luonnostaan. Saan paljon inspiraatiota luonnosta, varsinkin pohjoisesta, ja sitten kun niitä tunturimaisemia yrittää maalailla musiikissa, pienet pensselit eivät yleensä riitä. 

Mitkä ovat mielestäsi Lost in Greyn suurimmat vahvuudet sinfonisen metallin kentällä? Mikä erottaa teidät muista samantyylisistä bändeistä? 

– Uskoisin, että se on juuri tämä kolmen laulajan kombo sekä teatraalinen aspekti tarinallisesti, musiikissa ja keikoilla. Meidän musiikki myös yhdistelee paljon erilaisia genrejä ja tunnetiloja, ja muutenkin me yritetään hieman potkia nurin kaiken maailman raja-aitoja, ettei homma kävisi liian tylsäksi. 

Julkaistu Infernossa 1/2019.