Lullacry sai nimensä vuonna 1998. Vuoteen 2014 asti toimineen bändin tarinassa on vaiherikkaita käänteitä, ja totuus syistä ja seurauksista riippuu monesti siitä, keneltä kysytään. Sen myöntävät tässä artikkelissa Lullacry-tarinaa yhteen kutovat kitaristi Sami Leppikangas ja basisti Kimmo ”Heavy” Hiltunenkin.
Tässä yhteydessä tulee käyttää juuri edellä mainittua ilmaisua ”sai nimensä”, sillä yhtyeen perusrunko oli kasassa jo ennen kyseistä kastehetkeä. Tätä kaikkea selvitelläkseen täytyy matkata 1990-luvun alkuvuosiin.
Kitaristit Sami Vauhkonen – jota käsitellään tästä eteenpäin nykyisellä sukunimellään Leppikangas – ja Sauli Kivilahti yhdistivät voimansa ja kykynsä musiikillisessa mielessä vuoden 1991 paikkeilla. Aluksi tyyli oli puhdasta death metalia, ja projekti sai nimekseen Coarse. Tästä aikakaudesta voi ottaa maistiaiset Youtubestakin löytyvän To the Past We Shall Return -demon (1993) avulla.
– Siinä vaiheessa emme miettineet, että bändistä edes tulisi mitään. Sauli oli rummuissa, ja minä soitin kitaraa ja örisin, Leppikangas aloittaa.
– Meillä oli treenikämppä juuri valmistuneella Helsingin Pihlajamäen nuorisotalolla, jossa taas oli nuoriso-ohjaajana monien tuntema Jussi Heikkinen [Soulgrind, Gloomy Grim, Walhalla]. Hän tuli sanomaan, että jätkät, tämä on niin kovaa settiä, että pannaanko demolle. Me siihen, että mikä vitun demo. Olimme huuli pyöreänä sellaisista hommista.
Heikkinen opasti hommaa alkuun rohkaisten Coarse-kaksikkoa sen ajan aktiiviseen tape trading -kulttuuriin. Demoja syntyi enemmänkin, ja vähitellen mukaan tuli myös muita jäseniä.
Uusi alku, uusi nimi
Nopea leikkaus vuoteen 1997, jolloin Coarsen kokoonpanoksi oli vakiintunut Leppikankaan ja kitaraan siirtyneen Kivilahden lisäksi rumpali Björn ”Nalle” Österman, basisti Kimmo Aroluoma ja laulaja Nico Hartonen – kaikki armoitettuja tekijämiehiä, joiden myöhempien vaiheiden kartoittamiseksi pitäisi tehdä oma juttunsa.
Samana vuonna syntyi Kai ”Hiili” Hiilesmaan kanssa tehty demo Downwards, jonka nimibiisi ja My Dear Skinwalker päätyivät lopulta muokattuina Lullacryn debyytille Sweet Desirelle (1999) ja kolmaskin kappale May The Times Change saman levyn vuoden 2014 uusintapainokselle.
– Saatuani Downwardsin käsiini olin todella ylpeä. Kuulostimme ensimmäistä kertaa oikealta bändiltä, Leppikangas muistelee.
Sitten kohtalo puuttui peliin tavalla, joka tulisi leimaamaan Lullacryn uraa myöhemminkin: laulaja lähti. Hartosella oli tuolloin toinenkin yhtye, D-Ray, joka osallistui Lullacryn tavoin Ääni ja vimma -bändikilpailuun 1997. Kumpikin yhtye olisi päässyt finaaliin, mutta säännöt kielsivät saman jäsenen kahdessa bändissä. Hartonen valitsi D-Rayn.
– Teimme silti jälleen yhden demon. Se oli alun perin instrumentaalinen, mutta basisti-Kimmo suositteli sille erästä tietämäänsä laulajaa. Laulajan nimi oli Ville Valo, Leppikangas kertoo.
Valo lauloi demon kappaleet, mutta HIM oli jo tuossa vaiheessa nousukiidossa. Osapuolet ajattelivat, että tällä kertaa kahden bändin järjestelmä onnistuisi, mutta toisin kävi. Greatest Lovesongs Vol. 666 ilmestyi 1997, ja nopeasti kasvanut suosio vei Valon pois Lullacrysta.
– Nyt Nalle puolestaan tiesi hyvän laulajan, ja kyseessä oli Tanya Kemppainen. Olimme aluksi, että hetkinen, mimmilaulaja? Miten sellainen sopii tähän hedonistiseen äijäbändimeininkiin, Leppikangas muistelee.
Hyvin kuitenkin sopi, ja Kemppaisesta tuli laulaja lopulta kahden pitkäsoiton ajaksi.
– Emme tajunneet aluksi oikein itsekään, kuinka hienosta asiasta oli kyse. Vaistosimme silti, että olimme jonkin uuden äärellä, ja homma muuttuikin aika lailla. Sen vuoksi nimi vaihtui Lullacryksi, kun Tanya tuli bändiin. Nalle sen nimen vuonna 1998 keksi, Leppikangas kertoo.
Aroluomalla oli omat kiireensä Jimsonweedin kanssa, joten tilalle tuli toinen Kimmo, Heavy-lempinimelläkin tunnettu Hiltunen. Hän oli Kemppaisen tuttuja.
– Tanya sanoi jonkin baari-illan aikana, että he tarvitsisivat basistin. Olin ja olen yhä kitaristi, ja sanoin vähän leuhkasti, että kyllähän minä tuollaiset rokkibändin bassokuviot hoidan koska vain, milloin mennään keikalle, Hiltunen kertoo.
Hiltunen päätyi lopulta Lullacryn treenikämpälle.
– Minulla oli kaverilta lainattu Rickenbacker, mutta vasta treeneissä sain kuulla, että Lullacry soittaa H-nuottiin viritetyillä kitaroilla eli todella alhaalta. Laskin vireen hätäisesti H:hon, mutta kaverin basson kielet kuulostivat hirveiltä siinä vireessä, se oli täysi katastrofi, Hiltunen nauraa.
– Olin jo keräämässä nolona kamoja pois soittelun jälkeen ja lähdössä. Sami kuitenkin kyseli, että sovitaanko kuitenkin seuraavat treenit ennen kuin lähdet.
Heavy sai jäädä.
Tekemisen meininki
Ennen Sweet Desiren tekemistä tapahtui vielä yksi kokoonpanomuutos.
– Jos minä jotain tähän bändiin toin, niin lähes natsimaisen suhtautumisen treenaamiseen. Myös Sami omaksui sen nopeasti, Hiltunen kertoo.
Yhtye otti politiikakseen senkin, että treenaaminen ja alkoholinkäyttö eivät sovi yhteen.
– Se ei taas Nallen kohdalla aina toteutunut, ja kupittelu taisi olla aika rankkaa. Hän alkoi skipata treenejä, ja jos tuli paikalle, hän oli humalassa. Kuvaava oli kerta, kun hänellä meni snare-rummun kalvo rikki, eikä hän ollut saanut vaihdettua sitä seuraaviinkaan treeneihin. Nalle oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hän mitään snarea tarvitse, vaan ruuvasi sen paikalle tomin, Leppikangas kertoo.
Kamelin selkä katkesi, kun Österman ilmoitti juuri ennen Sweet Desire -demoäänityksiä, että hän ei pääsekään paikalle, koska lähtee Lontooseen. Mutta ei hätää, hän on hoitanut studioon toisen rumpalin. Lopulta Leppikangas teki omat johtopäätöksensä, erotti Östermanin ja Lullacryn rumpalin paikan otti loppuun asti mukana ollut Jukka Outinen.
Oliko Leppikankaan asema Lullacryn johtohahmona sitten alusta asti selvä? Sitähän hän eittämättä pääasiallisena biisinikkarina ja päätösten tekijänä oli.
– Ei siitä koskaan oikeastaan edes keskusteltu. Minulle se oli kuitenkin selkeää 24/7-hommaa. En aina ymmärtänyt, ettei se välttämättä ollut kaikille ihan samanlaista. Heavy toi silti yhtyeeseen uudenlaista tekemisen meininkiä ja olin siitä otettu – vaikkakin hän myöhempinä vuosina myös palautti minua maanpinnalle useasti esimerkiksi kappaleideoita esitellessäni, Leppikangas erittelee.
Muotonsa löytänyt kokoonpano alkoi kerätä mainetta Helsingin siihen aikaan vireässä metalliskenessä. Bändi soitti jo toistuvasti Tavastialla, usein monen yhtyeen yhteisiltamissa, mutta yhtä kaikki kuuluisan rockpyhätön täyteen vetäen. Sweet Desiren demoversio päätyi maineikkaan Cafe Maestro -ravintolan jukeboksiin.
Lullacry oli siis niin sanotusti kaikkien huulilla. Yksi vetovoimatekijä oli varmasti se, että äänekästä heavy rockia soittaneen yhtyeen keulilla oli naislaulaja. Female fronted metal -ilmiö oli tähän aikaan vielä alkuvaiheissaan.
Omaperäinen keitos
Tässä vaiheessa muisteloa on hyvä pysähtyä pohtimaan, miten yhtyeen tyyli muovautui alkuaikojen autenttisen rujosta death metalista melodiarikkaaksi, mutta raskaasti rokkaavaksi ilmaisuksi.
– En minä ole koskaan miettinyt tyyliseikkoja, olen vain tehnyt, Leppikangas aloittaa hieman kliseisesti.
Tarkempi kaivaminen kuitenkin paljastaa, ettei asia ole ollenkaan näin yksioikoinen. Leppikangas kertoo käyttäneensä Coarse-ajoista lähtien runsaasti aikaa kappaleiden kirjoittamiseen ja hiomiseen.
– Saatoin herätä, napata alushousuisillani kitaran käteen ja huomata illalla, etten ole syönyt mitään. Jo ensilevyn kappaleiden kohdalla olin myös tarkka siitä, että emme toista samoja ratkaisuja kappaleesta toiseen. Joku Metallica vetää ison osan kappaleista samasta sävellajista ja heillä se toimii. Minä kuitenkin halusin, että sävellaji muuttuu vaikkapa kertosäkeeseen tultaessa.
Hyvä esimerkki on Sweet Desiren avauskappale For Evermore, joka tekee selväksi sen, mistä Lullacryssa oli musiikillisesti kyse. Kappaleen alkupuolen riffittelyt ovat Leppikankaankin mukaan ”silkkaa punkkia”, mutta viimeistään kertosäe avartaa kappaleen jopa kuulaisiin suuntiin.
Levy sisältää myös niitä tunnelmallisia aineksia, joiden parissa The Gathering ja Anathema tuohon aikaan pelailivat. Toisaalta kitaraosasto tuo mieleen Black Label Societyn kaltaiset ryhmät. Kolmantena elementtinä on kaiken yllä leijaileva, lievä mutta havaittava goottimetallipiirre. Universaalissa mielessä ei ollut kai sattumaa, että Ville Valo vieraili hetken aikaa Lullacryssa.
– Luettelet kyllä minulle rakkaita asioita. Minähän olen niin sanotusti Zakk Wylden miehiä. Ja vaikka alkuajat olivat deathiä, pohjimmiltani olen kasarin lapsi. Kasvoin KISSin ja WASPin parissa, ja toisaalta melodisuus on ollut minulle aina tärkeää, vaikka en sitä nuorempana kunnolla edes tiedostanut, Leppikangas analysoi.
– Minua innosti se tietty rokkaava meininki, joka Lullacryssa oli, kun liityin mukaan. Monster Magnetin, Hellacoptersin ja muiden silloin läpimurtoa tehneiden yhtyeiden meininki kuului läpi, Hiltunen puolestaan lisää.
Askel isoihin ympyröihin
Debyyttilevyn julkaisi Suomi Finland Perkele -lehden Tony Taleva kumppaneineen. Kulttilehden suosiosta saadut rahat pantiin kunnon skenehengessä levy-yhtiöön, jonka nimi oli Heart, Trust & Respect Records.
Samaan aikaan Spinefarm-levy-yhtiön bändikiinnityksistä vastannut Ewo Pohjola (ent. Rytkönen, nykyään Nightwishin toinen manageri) oli kiinnittänyt Lullacryn kasvavaan suosioon huomiota.
– Ewo näki meitä alkuaikojen Tuska-festivaaleilla ja muilla keikoilla vakuuttuen meiningistä. Hän tahtoi tehdä sopimuksen. Koska halusin tehdä kaiken perusteellisesti, toteutin samaa sopimusjutuissakin. Luetutin sopparia lakimiehillä ja kävimme neuvotteluita. Loppuvaiheessa rauhallisena miehenä tunnettu Ewokin tuli linjoja pitkin puhelimessa, että nyt allekirjoitatte tai tämä on tässä, Leppikangas naureskelee.
Tuloksena oli kakkoslevy Be My God. Sitä on kuvailtu edeltäjäänsä suoraviivaisemmaksi, mutta jo nimibiisin konstikkaat rytmitykset todistavat toista.
– Kyllä minua silti ärsyttivät Without the Dreamerin kaltaiset imelämmät kappaleet. Muistan, kuinka vatvoimme Saulin kanssa, että mihin se raaka rokkimeininki on kadonnut, Hiltunen muistelee.
Spinefarm ei kuitenkaan painostanut yhtyettä kaupallisempaan ilmaisuun, vaan mahdollinen muutos popmaisempiin sävyihin oli sisäsyntyinen.
– Olen aina halunnut tehdä kappaleita, jotka tavoittavat mahdollisimman paljon ihmisiä. Se ei ole minusta sama asia kuin kaupallisuus. En ole tavoitellut ensisijaisesti rahaa, vaan yhteyden luomista kuulijoihin, Leppikangas kuvailee.
Rahaa oli silti nyt takana, mikä johti muun muassa siihen, että Spinefarm sai Lullacryn ja nimenomaan Tanyan mainoskuvan satojen helsinkiläisten bussipysäkkien isoille mainospaikoille.
– En ollut kertonut asiasta Tanyalle, vaan ajattelin, että se on mukava yllätys. No, hän oli raahautunut aamulla bussipysäkille ja säikähtänyt, kun vastaan tuijottaa oma kuva. En ole koskaan saanut niin vihaista puhelua kuin silloin. Tanya oli ihan raivoissaan, kun kuvassa oli vain hän eikä koko bändi, Leppikangas muistelee.
Pahaa verta synnytti myös levyn kansainväliseltä lisensoijalta Century Medialta kantautunut toive, että Tanyan pitäisi pudottaa muutama kilo. Lullacry-kokoonpano seisoi laulajansa kanssa yhdessä rintamassa, että tällaiset ehdottelut voidaan jättää omaan arvoonsa.
Eurooppa kutsuu
Uudet taustavoimat etsivät Lullacrylle kuumeisesti sopivia kiertuetilaisuuksia Euroopasta. Täysin match made in heaven -tyyppistä ratkaisua ei kuitenkaan löytynyt, vaan yhtye lähti loppuvuodesta 2001 kiertämään saksalaisen power metal -yhtyeen Edguyn kanssa. Kaiken lisäksi mukaan lähtivät samaa koulukuntaa edustavat Heavenly ja Nostradameus. Lullacry oli seurueessa melkoinen outolintu.
– Tunnelma ennen avauskeikkaa Saksassa oli silti riehakas. ”Tästä se lähtee”, hihkuimme muiden bändien kanssa, Hiltunen muistelee.
– Heavenly ja Nostradameus soittivat ennen meitä, ja kuuntelimme lavan takana, että yleisö kuulostaa äänekkäältä. Sitten oli meidän vuoro ja soitimme aloitusbiisin täysillä – minkä jälkeen tuli täydellinen hiljaisuus. Tuhansien ihmisten halli voi olla niin hiljainen, että kuulee sen kuuluisan neulan tippuvan lattialle.
Leppikangas kertoo omana näkemyksenään, että tuollakin keikalla saatiin lopulta työvoitto ja yleisön käsiä alkoi nousta. Samaa alkoi tapahtua enenevissä määrin muillakin keikoilla, ja myös yhtyeen soitto oli kaksikon mielestä kiertueen lopussa äärimmäisen tiukkaa.
Samalla kun varsinkin Leppikangas eli omaa henkilökohtaista rockunelmaansa, sen pimeämpi puoli nosti päätään. Alkoholia kului niin paljon, että Lullacry sai kiertueen manageriportaalta kolmen päivän täyskiellon juomisen suhteen.
– Minä olin ainoa, joka rikkoi kieltoa. En paljon, muutaman kaljan verran, mutta olin siihen aikaan käytännössä osa-aikainen alkoholisti, Leppikangas kertoo.
Alkoholi maistui muillekin, ja erään kerran Tanyan ääni meni kesken keikan, luultavasti liiasta juhlimisesta johtuvan uupumuksen vuoksi. Se oli Leppikankaalle kova isku, ja keskinäiset välit alkoivat rakoilla.
– Sanoin Tanyalle sen keikan jälkeen, että mitä jos ottaisit drinkin sijaan teen, vaihtaisit hiestä märän paidan pois ja menisit lepäämään. Tanya vastasi, että ”haista vittu!” ja lähti ulos kylmään tupakalle ja juhlimaan lisää, Leppikangas muistelee.
Laulajalla oli myös yhä suurempia vaikeuksia oman roolinsa kanssa.
– Tanya oli musadiggari, mutta hän ei halunnut olla keulakuva ja posterimimmi. Se oli tavallaan ristiriitaista, koska hän oli ja on loistava esiintyjä, Hiltunen painottaa.
Basisti–kitaristi-kaksikko myöntää näin jälkikäteen, että tähän aikaan koko rivistö oli hajalla ja taisteli keskenään välillä niin, että kiistely eteni fyysiseksi painiksi. Kommunikaatio-ongelmat olivat ilmeisiä.
– Asioista olisi pitänyt jutella, mutta ei meillä ollut reilut parikymppisinä siihen työkaluja. Jätimme myös Tanyan tavallaan yksin, nykyään päihdetyötä sosiaalialalla tekevä Hiltunen pohtii.
Ongelmia oli monenlaisia, mutta Leppikankaan mielessä ne kiteytyivät vain yhteen asiaan: Kemppaisen oli mentävä.
– Kiertueelta palattuamme emme olleet hetkeen tekemisissä. Sitten Tanya soitti ja kysyi, että ”ei ole tainnut olla ikävä?”. Vastasin, että ”ei” ja hän oli, että ”arvasin”. Se oli oikeastaan siinä. Minulla oli vain niin paha olo tilanteen kanssa ja halusin ratkaista sen erottamalla Tanyan. Hän on itsekin myöntänyt jälkeenpäin, että pää ei kestänyt, ja olemme pyytäneet toisiltamme anteeksi, Leppikangas kertoo.
Pelko ja helpotus
Lullacry oli jälleen kerran ilman laulajaa. Nyt asia pitäisi vielä ilmoittaa yhteistyökumppaneille.
– Pöhinä yhtyeen ympärillä oli kova, ja oli aika raju ratkaisu erottaa laulaja. En ole ehkä koskaan jännittänyt niin paljon kuin silloin, kun kerroin asiasta Ewolle, joka oli laittanut kaikkensa peliin vuoksemme, Leppikangas kertoo.
– Menimme lounaalle ja kerroin asiasta. Ewo ei edes lopettanut syömistä, vaan sanoi, että ”ei mitään hemmot, uutta pirkkoa kehiin vaan”.
Yllättävä reaktio oli Leppikankaalle niin suuri helpotus, että hän sävelsi sen innoittamana parissa viikossa suurimman osan seuraavan levyn kappaleista. Lullacry myös ilmoitti julkisesti hakevansa uutta laulajaa, ja kaikille oli selvää, että haussa oli naispuolinen tulkitsija.
Hakijoiden joukossa oli muun muassa iskelmälegenda Laila Kinnusen tytär, itsekin jo tuossa vaiheessa mittavan iskelmäuran luonut Milana Misic. Lullacry-pestin hakemista voidaan pitää Misiciltä yllättävänä vetona, mutta hän oli vakuuttanut pistävänsä kaiken peliin, jos tulee valituksi.
Leppikangas oli kuitenkin kuullut jo paljon ennen Kemppaisen lähtöä musiikkiteatterin ja iskelmällisen tulkinnan parissa kasvaneen Tanja Lainion laulua karaokessa, vaikuttunut siitä ja ottanut naisen puhelinnumeron talteen. Nyt numerolappu löytyi kaapin perältä.
– Loppuvaiheessa pelissä olivat Milana ja Tanja. Minusta Tanjan koelaulu ei mennyt parhaalla mahdollisella tavalla, mutta suoraan sanottuna Sami sai suostuteltua meidät muut Tanjan valinnan taakse, Hiltunen kertoo.
– Uskoin Tanjan ääneen, ja lisäksi hän oli keulakuvaksi sopiva, näyttävä nuori nainen, Leppikangas kertoo.
Uuden innostuksen vallassa syntyi vuoden 2003 Crucify My Heart, jonka musiikillinen linja herätti jälleen keskustelua yhtyeen sisällä. Hiltunen esimerkiksi pitää Leppikankaan säveltämää Alright Tonight -aloitusbiisiä Spinal Tap -pastissina. Toisaalta levyltä löytyy myös yhtyeen uran merkkiteos, hitiksi noussut Don’t Touch the Flame.
Se on vain rock’n’rollia
Tällä kierroksella yhtye teki ahkeran Suomen-keikkailun lisäksi Euroopassa vain hajakeikkoja. Kansainvälistä menoa päästiin silti kokeilemaan USA:n puolella, minne yhtye lähti Nightwishin lämmittelijäksi.
Kiertue sujui hyvin, mutta Lainion kokemattomuus aiheutti aluksi haasteita. Hiltusen piti neuvoa, miten isoilla lavoilla kuuluu esiintyä, ja Leppikangas kirjoitti välispiikkejä valmiiksi. Vaikka kehitys oli kiertueen aikana nopeaa, lopulta paineet taisivat olla Lainiolle liikaa ja päätöskeikan kosteissa lopetusjuhlissa tapahtui kummia.
– Tanja ei ollut tottunut juomaan paljon, ja juhlien jatkoilla hän yksinkertaisesti flippasi. Menemättä yksityiskohtiin Tanja vietiin rauhoittumaan muualle, mutta hänen palattuaan sama näytelmä jatkui, Leppikangas kertoo.
Seuraavana aamuna Lainio oli häpeissään. Nightwish-basisti Marco Hietala yritti lohduttaa bussissa, että ”se on vain rock’n’rollia”. Kielisoitinkaksikon mukaan jokin oli kuitenkin muuttunut merkittävästi ja Lainio oli vielä Suomeen palattuaankin poissaoleva treeneissä. Sama tunnelma jatkui seuraavan, ytimekkään Vol. 4 -nimen saaneen levyn tekovaiheissa, joiden aikana Lainio oli välillä puolittain lähdössä yhtyeestä.
Levy herättää vieläkin sekavia tuntemuksia Leppikankaassa ja Hiltusessa. Suuria helmiä on vaikea löytää, mutta toisaalta kaksikko muistelee yhtyeen soittoryhmän tuolloista tiukkuutta yhä hymyillen. Vaikeudet alkoivat laulujen purkituksessa.
– Aiemmin olin säätänyt laululinjoja fraseerausten ja yksittäisten tavujen tarkkuudella, mutta nyt halusin antaa laulajalle enemmän tilaa toteuttaa itseään. Se ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta, Tanjalta ei yksinkertaisesti tullut tarpeeksi ideoita, Leppikangas muistelee.
Vielä kerran, pojat ja tytöt!
Levyn valmistuttua sekavuus ja puolitehoisuus jatkuivat. Spinefarm-sopimus oli ohi, mutta saksalainen SPV oli jo ennakkovarannut Lullacryn. Sitten yhtiön toiminta silloisessa muodossaan kaatui ja Lullacry jäi ilman kotia.
– Olisi pitänyt aavistaa hyvissä ajoin, että kaikki ei ole kunnossa. Kun sähköpostien vastaamiseenkin meni viikko, niin kyllähän se jotain SPV:n tilasta kertoi, Leppikangas sanoo.
Siipi oli maassa, ja seuraavina vuosina Lullacry teki keikan siellä, toisen täällä, mutta toiminta ei ollut kovin aktiivista. Leppikankaalla oli R.O.C.K.-projektinsa, ja Hiltunen soitti The Black Leaguen kahdella levyllä. Sitten Leppikangas päätti, että yhtyeelle pitää saada arvoisensa päätös.
– Kirjoitin muille monisivuisen meilin, jossa kerroin, että haluan tehdä vielä yhden levyn, mutta tarvitsen siihen kaikkien apua ja täyttä panostusta. Se oli merkittävä hetki, ja liikutun vieläkin, kun muistelen sitä.
Kaikilta tuli tuki ajatukselle, ja yhteen puhaltamisen henkeä kuvastaa se, että Where Angels Feariksi (2012) nimetyn levyn julkaisi lopulta rumpali Outisen pienlevy-yhtiö OUTO Recordings.
– Minäkin päätin, että poistun tietystä kitkamiehen roolista, ja autoin Samia kappaleiden sovituksessa ja muussa aiempaa enemmän. Jokaisessa suuressa bändissä on omat kitkansa, jos ajatellaan vaikkapa Aerosmithin Steven Tyleriä ja Joe Perryä, mutta nyt tarvittiin toista lähestymistapaa.
Prosessin kuluessa Leppikankaan mielessä oli alkanut syntyä ajatus jäähyväiskiertueesta, joka toteutettiinkin keväällä 2014. Ympyrä sulkeutui kauniisti, kun jäähyväissingle Hell on High Heelsin lauloi Tanya Kemppainen, joka oli mukana myös finaalikeikoilla. Kaikille jäi hyvä muisto.
– Täytyy vielä painottaa, että vaikka tässä on puhuttu laulajista välillä kriittiseen sävyyn, meillä kaikilla on syvä kunnioitus toisiamme kohtaan. Tanja ja Tanya ylsivät useita kertoja huikeisiin saavutuksiin ja tekivät hienoa työtä, Hiltunen naulaa.
Leppikankaan ja Hiltusen ystävyyskin syveni uudelle tasolle, ja nykyisin he soittavat kumpikin Sentencedistä tutun Ville Laihialan S-Tool-yhtyeessä. Ja onpahan Lullacryn miespuolisilla jäsenillä oma doombändinsäkin, Count Abrurdo, mutta nämä ovatkin sitten seuraavien tarinoiden aiheita.
Julkaistu Infernossa 11/2020.