Arizonan Tucsoniin ylettyvä Sonoran autiomaa on sangen brutaali paikka ja yksi maailman kuumimmista kolkista. Siellä sijaitsee maailmankuulu Death Valley, Kuolemanlaakso, jossa mitataan vuosittain yli 50 asteen lämpötiloja.
Vihamielisestä maastosta huolimatta Tucson on liikanimensä The Old Pueblo arvoinen: ihminen on asuttanut tuota ikivanhaa maata kivikaudesta saakka. Ensin siellä asuivat hohokamit lähes tuhannen vuoden ajan, sitten apassit, espanjalaiset ja lopulta siirtolaiset.
Arizonasta on kehkeytynyt hieman yllättäen myös monen metalliyhtyeen tyyssija ja syntypaikka. Sieltä ovat lähtöisin thrash-jyrät Flotsam and Jetsam, Sacred Reich ja Atrophy. Sepulturan ja Soulflyn Max Cavalera on asustanut siellä pian 20 vuotta, Judas Priestin metallijumala Rob Halford vielä kauemmin.
Tucsonista tulee myös Okilly Dokilly, jonka jäsenet ovat pukeutuneet Simpsonien Ned Flanderseiksi.
Reipas kymmenen vuotta sitten Arizonasta nousi suoraan death metal -rintaman eturiviin lupaava nimi, Gatecreeper. Tähän mennessä bändi on julkaissut kaksi kokopitkää sekä läjän ep:itä ja split-julkaisuja. Samana päivänä tämän lehden kanssa pullahtaa ulos murakka uutukainen Dark Superstition.
Uuden levyn meininki on niin iskevää, jyräävää ja yllättäen pohjoismaisen kuuloista, että bändin nokkamieheen on otettava yhteys.
Ipadin ruudulle lävähtää nuoren miehen viiksekäs naama. Mason istuu kiertuepakussa, ikkunoissa vilahtelevat kaktukset. Yhteys pätkii tietysti rajusti.
Morjens Chase! Missäs menette?
– Jaa-a, luulisin että olemme tällä hetkellä jossain päin Oklahomaa. Olemme aloittelemassa kotimaankiertuetta. Lähdettiin Phoenixistä kohti Detroitia, eka keikka on Kanadassa, joten ajelemme vähän siksakkia.
Onnittelut erinomaisesta uudesta levystänne sekä levytyssopimuksestanne Nuclear Blastin kanssa.
– Kiitos! Itse asiassa solmimme sopimuksen jo nelisen vuotta sitten. Nukella oltiin kärsivällisiä uuden levymme suhteen, sillä sattuneesta syystä emme pystyneet kiertämään noin vuoteen. Sitten kun keikkailu taas onnistui, olimme tien päällä pari vuotta, minkä jälkeen meni vuosi uuden levyn valmisteluun.
– Vaikka emme levytä enää Relapselle, sillä ei ollut vaikutusta levyn linjaan. Emme halunneet äänittää samaa levyä uudelleen. Uuden diilin myötä pääsimme käsiksi suuren yhtiön resursseihin, mikä rentoutti prosessia huomattavasti.
Aikaa jäi myös vision hiomiseen, mikä on luovassa työssä tärkeä elementti. Nyt yhtye saattoi hioa kokonaisuudesta täsmälleen sellaisen kuin halusi.
Tulitukea Tukholmasta
Erittäin kiinnostava yksityiskohta Dark Superstitionin syntytarinassa on seikka, että levyn rakentamista innoitti ja lopulta myös valvoi ruotsalaisen death metalin instituution Dismemberin rumpali Fred Estby. Kuinkas tässä näin pääsi käymään?
– Tapasimme muutama vuosi sitten festareilla, missä hän oli äänimiehenä, ja Fred lähti mukaan kiertueellemme. Olemme tietysti kovia Dismember-faneja ja juttua riitti. Hän oli hyvin kannustava ja tykkäsi siitä mitä teimme. Pidimme yhteyttä kiertueen jälkeenkin.
– Pari kesää sitten vedimme Tšekin Obscene Extreme -festareilla, missä myös Dismember soitti. He soittivat valitettavasti eri päivänä kuin me, mutta jäivät hengailemaan kanssamme. En ole koskaan onnistunut näkemään heitä livenä… No, olimme juuri aloittamassa uuden levyn valmistelut ja kysyimme suoraan, olisiko yhteistyö mahdollista. Katsoisimme miten asiat lähtevät käyntiin. Fred lähti mielellään mukaan.
Dismember-kannuttaja tarjosi auliisti vuosikymmenten kokemuksensa. Gatecreeper kuunteli tarkalla korvalla miehen ehdotuksia ja ideoita ja tarttui yksityiskohtiin, jotka lopulta käänsivät kappaleet oikeaan suuntaan.
Levyllä kuullaankin melkoinen kurssinmuutos: Dark Superstition sisältää ehtaa death’n’rollia Entombedin Wolverine Bluesin (1993) ja Dismemberin Massive Killing Capacityn (1995) hengessä.
Ero kahteen edelliseen levyynne on melkoinen. Nehän nojasivat suoraviivaisempaan ja teknisempään audiobrutalointiin.
– Itse asiassa päätös linjanmuutoksesta oli muhinut jo jonkin aikaa ennen Estby-yhteistyötä. Siksi hänet oli luontevaa tuoda mukaan, olihan tämänkaltainen biisinteko täysin hänenmukavuusaluettaan. Kun teimme pari uuden levyn kappaletta muutama vuosi sitten, rakensimme ne tietoisesti enemmän biisilähtöisiksi, iskevimmiksi. Halusimme saman linjan säilyvän koko levyn mitassa. Tahdoimme, että biisit jäävät päähän pyörimään.
Tässä olette osuneet napakymppiin. Saattoiko miehistönvaihdoksillakin olla vaikutusta linjaanne? Bändissähän soittaa uusi basisti Alex Brown ja kitaristi Israel Garza.
– Toki. Tämä on uusi levy uudella kokoonpanolla, ja ensi kertaa koko bändi osallistui biisinkirjoitukseen. Jokaisella oli tarjota vaikutteensa ja panoksensa. Uskon, että se ehdottomasti kuuluu.
Levyltä on haisteltavissa skandinaavisen death metalin tuoksuja isommaltikin. Mikä Pohjolan metallissa viehättää?
– Me todella rakastamme skandimetallia! Otetaan vaikka Amon Amarth. Heillä on tämä täysin överi viikinkimeininki. Heidän kappaleissaan on jotain hyvin suurta, ja tapa, jolla he käyttävät kitaraharmonioita ja melodioita, vetoaa meihin täysin.
– Tietysti myös vanhat klassikot ovat tehneet meihin suuren vaikutuksen. Entombedin Left Hand Path [1990], Carnagen Dark Recollections [1990], mikä tahansa Dismember, etenkin Massive Killing Capacity [1995] ja nimikkolevy [2008], ja Graven Into the Grave [1991]. Siinä ehkä oma Big Fourini. Myös modernimmat bändit, kuten norjalainen Obliteration ja jo lopettanut Morbus Chron toimivat.
Dismemberin katalogissa aliarvostetulla, hitaammalla ja melodisemmalla Massive Killing Capacityllä on ollut Masoniin niinkin suuri vaikutus, että laulaja muistelee levyn toimineen kannustimena oman bändin perustamiselle. Hän lisää, että levyn tarttuva yleisluonne muodostui koko Gatecreeperin perustan kulmakiveksi.
Rauhallisempi mutta silti jyräävä tempo ja melodioiden lisääntyminen sopii yhtyeellenne. Meinasitteko jatkaa hyväksi havaitulla linjalla?
– Joo, uskon näin. Mutta kuka toisaalta tietää, ehkä saatamme ottaa jälleen uuden linjan, Mason pyörittelee.
– Vahvuutemme kuitenkin on, että voimme tehdä kumpaakin. Kokeilemme uutta säilyttäen silti ”klassisen Gatecreeper-soundin”, kuten jotkut haluavat sitä kutsua. Lienee viisainta mennä levy kerrallaan. Kuuntelemme jatkuvasti uutta musiikkia, mistä tarttuu aina jotain innostavaa mukaan. Tässä mielessä uusi levymme on mainio otos siitä, missä Gatecreeper on seissyt pari viime vuotta.
Kuolon pelastama mies
Chase Mason muistuttaa ulkoisesti hieman nuorta Glen Bentonia, sillä erotuksella, että katseessa on lempeyttä ja tarkemmin määrittelemätöntä ujoa rauhallisuutta. Ehkäpä Masonin nykyisellä päihteettömällä elämäntavallakin on vaikutusta asiaan.
Masonin polku turmioon oli suoraviivainen. Hän oli uskonnollisessa kodissa kasvanut lapsi, joka tunsi vakaumuksellisessa elinympäristössään syvää kuulumattomuuden tunnetta. Alkoi kapina, tulivat skeittijengin pilvenpössyttelyt, viina ja sitten heroiini. Lopulta mies oli vuosia väliportaan huumekauppias ja täysipäiväinen heroiininarkomaani. Asema pulveribisneksen hierarkiassa mahdollisti ilmaiset kamat, joten hän säästyi pahemmilta rikoksilta.
Suureksi onnekseen Mason pääsi pyristelemään irti kuolemaa ja epätoivoa täynnä olevasta elämäntavastaan. Metadonihoitonsa aikana hän muutti vanhempiensa luokse ja sukelsi huoneessaan täysillä metalliblogien syvään päätyyn tutustuttaen itsensä death metal -klassikoihin.
Voisi jopa sanoa, että death metal pelasti miehen, sillä nyt Chase Mason on ollut täysin raitis mies yli kymmenen vuotta. Laulaja kertoo, että huumekulttuuriin kuuluneesta säätämisestä hän ei ole päässyt täysin irti. Nyt hän vain valjastaa sen positiivisella tavalla yhtyeensä toimintaan ja omaan hyvinvointiinsa.
Kuinka muuten päädyit laulajaksi?
– Ihan vahingossa. Minun piti soittaa kitaraa ja jonkun muun oli määrä hoitaa laulut. Se ei toiminut. Sitten äänitimme ensimmäisen ep:mme [Gatecreeper, 2014]. Örisin sille, ja niin olen tehnyt siitä lähtien.
Mason mainitsee suurimmiksi örisijävaikuttajikseen Dismemberin Matti Kärjen, Asphyxin Martin van Drunenin ja Obituaryn John Tardyn. Jokainen heistä tulee päälle voima edellä.
Kuinka tärkeänä pidät lyriikoiden asemaa death metalissa?
– En ole koskaan ollut suuri sanoitustyyppi. Edellä mainittujen herrojen levyjenkään kohdalla en ole koskenut levyvihkoon ja tarkistanut, mistä niillä muristaan. En oikeastaan välitä. Se ei ole elementti, jonka kautta samastun musiikkiin.
– Ymmärrän toki, että monelle lyriikka on tärkeää. Käytänkin nykyään paljon enemmän energiaa sanojen tuottamiseen ja siihen, miltä ne soundaavat. Luulen, että kyseessä on prosessi, jossa tulla paremmaksi ajan myötä. Uskonkin, että uuden levyn sanoitukset ovat parasta, mitä olen koskaan kirjoittanut.
– Levyllä on taikauskoisuutta käsittelevä teema. Käsittelen sillä kaikkea, mitä on todellisuuden ulkopuolella. Mukana on yliluonnollisia vampyyri- ja ihmissusijuttuja sekä aikamatkustusta. Koko lailla siis joukko ideoita, joiden parissa pidin hauskaa.
Morbid Angelin ja Vltimasin David Vincent arvosteli juuri kuolobändejä, joiden lauluista ei saa selvää. Toki tällä tarkasti artikuloivalla legendalla on reippaanlaisesti painoa sanojensa takana, mutta mitä mieltä sinä olet?
– Ai niinkö hän sanoi? Hyvä artikulaatio sopii tiettyyn death metal -tyyliin. Minulle se ei kuitenkaan ole mikään tiukka sääntö. Otetaan vaikka John Tardy, eihän hänen lauluistaan ota mitään selkoa. En siis ehkä allekirjoita Davidin kommenttia, vaikka ymmärrän toki hänen taka-ajatuksensa. Tiedän, että moni haluaa saada lyriikoista selvää ja huutaa mukana, se on heille tärkeää. Tiedän myös sen, että artikuloin lyriikat nyt paremmin kuin aikaisemmilla levyillämme. Tein niin ihan tarkoituksella, sillä se sopii yksiin uuden tyylimme kanssa.
Uutta verta esiripun takaa
Vastoin kaikkia internetajan suuntauksia musiikkivideo on hevibändeille edelleen tärkeä osa uuden levyn promootiota. Niihin panostetaan yhä huolellisemmin, ja Youtube pitää huolen laajasta levikistä.
Dark Superstitionin ensimmäinen, Max Mooren ohjaama todella komea video tehtiin kappaleesta The Black Curtain. Sen värimaailma, lavastus ja leikkaus on tyylillisesti lähellä sitä, mitä Entombed teki kakkoslevynsä Clandestinen Stranger Aeons -videolla vuonna 1991.
– Meillä oli selkeä idea, millaiselta haluamme videon näyttävän, ennen kuin edes tiesimme, kuka sen ohjaisi. Vahvoja referenssejä olivat juuri mainitsemasi Entombed-pätkä ja muut ysärikuolovideot. Leffapuolelta Army of Darkness ja Beetlejuice vaikuttivat tyylillisesti. Kaikki ylilyövä visuaalinen materiaali, mutta superrealistisin efektein. Studioon rakennettiin palanen hautausmaata hautakivineen, kasveineen ja puineen. Jouduimme säätämään monenlaista ja ottamaan pikkuseikkoja huomioon, jotta saimme kaiken näyttämään oikealta.
Soittamista ei varmasti helpottanut, että videolla yltyvä ”myrsky” nostattaa kuolleet lehdet bändiläisten naamalle.
– Yeah. Lopputuloksesta tuli todella hyvä, Mason toteaa rahalliseen sävyynsä.
Otetaan lopuksi puheeksi uusi yhdysvaltalainen death metal. Alaa vähänkään seuranneet tietävät toki ensimmäisen aallon uranuurtajat, joista muutama on mainittu tämänkin jutun yhteydessä. Mutta 2010-luvun saatteessa esiin rynnisti koko joukko todella kovia uuden sukupolven porukoita, kuten Skeletal Remains, Necrot ja Gatecreeper.
Jokainen mainituista nojasi vahvasti perinteeseen, tottahan toki. Mutta kullakin pumpulla on selkeästi tunnistettava oma soundinsa. Mitäpä luulet, Chase, mikä johti näin merkittävään uusien laadukkaiden death metal -bändien esiinmarssiin?
– Me kaikki aloitimme oikeaan aikaan. Ilmassa oli musiikillista elpymistä ja uudelleen herännyttä kiinnostusta vanhan liiton death metalia kohtaan. Me kuitenkin olisimme aloittaneet riippumatta siitä, mikä silloinen trendi oli, Mason painottaa.
– Jos meitä pidetään yhtenä eturivin death-bändinä, se on vain siistiä. Sillä sitähän me olemme, rakastamme kuoloa ja kuuntelemme sitä koko ajan. Teemme musiikkia, josta pidämme. Emme siksi, että se on suosittua juuri nyt. Mutta niin, miksi näin tapahtui… Se oli varmaan sattumaa. Liikkeellä sattui vain olemaan samaan aikaan monta siistiä jengiä, jotka tekivät samaa juttua.
Samoin kävi 1990-luvun taitteessa. Syntyi Pohjolan ja Yhdysvaltojen itärannikon yli pyyhkäissyt kuolettava lumipalloefekti. Historia toistaa siis itseään, ja me hyvän death metalin ystävät saamme olla siitä kiitollisia.
Julkaistu Infernossa 5/2024.