Arkansas, tuo Johnny Cashin kotinakin tunnettu osavaltio Yhdysvaltojen keskisessä eteläosassa, on joutunut muun maan tavoin rajusti koronan kynsiin. Samainen osavaltio on myös vanhan koulun doomia soittavan Pallbearerin koti.
Basisti Joseph D. Rowland kuvailee bändin kotiseudun tunnelmaa yhtä aikaa pysähtyneeksi ja pakokauhun riivaamaksi, mutta kertoo oudon tilanteen saaneen bändin tarkastelemaan itseään uusin silmin.
– Etäisyyden ottaminen asioihin on hienoa, joskus valaisevaakin, Rowland toteaa kertoessaan siitä, kuinka Pallbearer on joutunut toden teolla silmätysten vanhojen kappaleidensa kanssa.
– Aloitimme taannoin Patreon-kampanjan, jonka yhtenä osasena teimme joukon soittovideoita Sorrow & Extinction -albumin [2012] kappaleista. Vaikka minustakin on tuntunut, ettemme ole juuri muuttuneet musiikillisesti kymmenen vuoden aikana, vanhoja kappaleita tonkiessani huomasin tilanteen olevan päinvastainen.
– Etsimme aina keinoja kasvaa, ja nyt minusta tuntuu, että jokainen albumimme on ollut askel eteenpäin.
Elämä suoraviivaisessa käsittelyssä
Artistit alleviivaavat usein säveltämiensä luomusten henkilökohtaisuutta. Uuden Forgotten Daysin kohdalla Rowland puhuu poikkeuksellisesti albumista, josta puolet on tehty äärimmäisen henkilökohtaisesta kulmasta ja puolet taas ilmentää elämän varjopuolia tyystin eri tavalla.
– Kaikki neljä kirjoittamaani kappaletta liittyvät äitini kuolemaan, sitä edeltäneisiin ja seuranneisiin aikoihin sekä siihen sisäiseen tyhjiöön, jonka niin läheisen ihmisen kuolema jättää, Rowland kertoo.
– Kirjoittamani kappaleet ovat eräänlaisia äitini kanssa käymättä jääneitä dialogeja musiikin muodossa. Harkitsin pitkään kirjoittavani aiheesta verhotumpien vertauskuvien kautta. Onneksi valitsin suoraviivaisen reitin.
– Erikoiseksi tilanteen tekee ehkä se, ettei tapaus ole ihan tuore. Äitini menehtymisestä on yli kymmenen vuotta, ja olen tavallaan sivunnut sitä albumeillamme ennenkin. Asian käsittely on vaatinut aikaa ja kypsymistä.
– Harteillani on ollut valtava katumuksen taakka, koska en osannut käsitellä asiaa paremmin äitini elämän viimeisinä hetkinä. Tein kaikkeni sulkeakseni koko tilanteen ja kaikki muut ihmiset ulkopuolelle, aivan kuin koko asiaa ei olisi olemassa.
– Suurin yllätys levyllä oli se, että Brettin [Campbell, laulaja-kitaristi] teokset käsittelivät nekin menetyksiä, traumoja ja todellisten asioiden pois sulkemista mielestä. Ne toivat kokonaisuuteen paljon kaivattua perspektiiviä.
Väkevät aiheet vaativat rinnalleen voimakkaita laulusuorituksia, ja niitä Forgotten Daysiltä löytyy. Hetken aikaa tuntuu jopa siltä kuin bändin laulaja on vaihtunut levyjen välillä.
– Panostimme todella, siis todella paljon laulujen ennakkotuotantoon, koska meistä tuntui, että olemme suhtautuneet niihin aiemmin ehkä jopa hieman… välinpitämättömästi? Rowland pohtii.
– En voi itsekään uskoa, miten paljon tunnetta Brett saa lauluihinsa. Jos hän olisi näyttelijä, hän olisi niitä huikeita tapauksia, jotka ovat koko ajan lähellä ylinäyttelemistä, koska pistävät itseään niin paljon peliin.
– Hänen lauluissaan ei ole mitään läpilaulettua. Voit vaikka kokeilla kuunnella levyn ainoastaan hänen lauluihinsa ja sanoituksiin keskittyen. Luulenpa, että löydät sieltä aika paljon pienenpieniä mutta vaikuttavia nyansseja.
Värittämättömiä melodioita
Uuden levyn Silver Wingsin, Vengeance & Ruinationin ja Rite of Passagen voimakkaimmat melodiat ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, miten Pallbearer välittää musertavan vahvoja tunteita ihan vain soittamalla.
Rowland vaipuu mietteliääksi pohtiessaan yhtyeen ilmaisun juuria.
– Jos minun pitäisi nimetä koko Pallbearerin peruskivi, jolle kaikki rakentuu, nimeäisin ensimmäiseksi todella peittelemättömät ja syvältä kouraisevat melodiat.
– Tunnelataus ja sen herättämät vastareaktiot ovat sitä, mihin pyrimme jokaisella melodiallamme. Samalla tiedän, että voimakas melodisuutemme ja arkirehelliset teemamme voivat myös työntää kuulijoita pois luotamme.
– Kyse on siitä, miten suoraan uskaltaa ilmaista itseään. Metallissa on usein kyse kärjistämisestä, mikä toimii toisinaan hyvin. Vihasta tehdään liekehtivää raivoa, melankoliasta misantropiaa ja niin edelleen. Me Pallbearerissä haluamme kanavoida tähän musiikkiin elämäämme ja tuntemuksiamme sellaisinaan. Ilman värittämistä.
Yhdeksi melodioidensa salaisuudeksi Rowland nimeää bändiin vaikuttaneen musiikin, jonka joukosta on alusta alkaen löytynyt paljon muutakin kuin vain doom metalia.
– Totta kai olemme kuunnelleet annoksemme Candlemassia, Crowbaria, Neurosista, While Heaven Weptiä, Type O Negativeä ja Warhorsea, mutta… Pallbearerin filosofiaan on aina kuulunut rajojen venyttäminen. Joskus se onnistuu, joskus taas ei ollenkaan. Minä ja Brett jaamme intohimon hitaaseen, viipyilevään ja hypnoottiseen musiikkiin.
– Voit varmasti löytää levyltä ”Arkansas-tyylistä” tuplakitarointia sekä 70-luvun suurellisen progen ja 80-luvun hard rockin melodiamaailmaa junnaavammassa muodossa. Ja jos oikein tarkasti kuuntelee, ehkäpä eräästä levyn kappaleesta voi aistia jopa Talk Talk -melodioille flirttailua?
Viimeisen silauksen Pallbearer-uutukaiselle antaa tuotanto. Tai ennemminkin se, miten albumia tuotettiin siellä missä oli tarvis ja jätettiin pahemmin tuottamatta yhtä tarpeellisissa kohdissa.
– Metallissa tuntuu vallitsevan paikoin jotenkin… mustavalkoinen ajattelu, mitä tulee tuotantoon, Rowland alustaa. – Tarkoitan sitä, että levyt tunnutaan tekevän joko digitaalisina palapeleinä tai sitten täysin punkkeina studioliveinä.
– Tälle levylle minä ja Mark [Rierly, rummut] äänitimme ensin rummut ja bassot samassa tilassa soittamalla, livenä. Sen jälkeen Brett ja Devin [Holt, kitarat] äänittivät kitarat samalla tavalla.
– Pohjatyön jälkeen äänitimme laulut erikseen ja soitimme lopulta kitarasoolot, koskettimet ja muut pienet yksityiskohdat vahvistamaan albumin särmää. Forgotten Days on siis puolittain livehengessä ja puolittain studioalbumin keinoin äänitetty kokonaisuus.
Omilla poluilla viimeistelty
Pallbearerin erikoisuuksiin kuuluu, että bändi on koostunut lähes koko 12-vuotisen historiansa ajan samasta ydinnelikosta.
– Mark ei soittanut vielä debyytillämme, mutta liittyi mukaan heti sen jälkeen, ja siitä asti olemme pitäneet yhtä. On aikamoista sattumaa löytää kolme muuta ihmistä, jotka jakavat musiikilliset näkemykset ja jopa täysin sekopäisen huumorintajun, joten tällaisten siteiden ylläpidon eteen haluaa nähdä vaivaa.
– En tiedä, osaanko selittää asiaa kunnolla, mutta Pallbeareristä on muodostunut meille kaikille kuin… sijaisperhe. Tästä porukasta on tullut avoin yhteisö, jossa voimme vuodattaa kaiken haluamamme musiikkiin.
Myös bändin albumien visuaalinen puoli on pidetty tiiviisti bändin lähipiirissä: Forgotten Daysin hyytävästi summaavan kansitaiteen on luonut Mark Lierlyn veli Michael.
– Hän on ollut vastuussa kaikista kansistamme ja muistakin visuaalisuuksistamme jo viiden vuoden ajan, siitä asti kun julkaisimme Fear and Fury -ep:n, Rowland sanoo.
– En käytä usein sanoja kaunis ja häiritsevä yhdessä, mutta uuden levyn kansi on sitä. Se ei ehkä täytä tyypillisen metallikannen tunnusmerkkejä, mutta albumimme taitaa muutenkin olla pintansa alla epäortodoksinen, joten kansi sopii sille täydellisesti.
– Sen verran vanhan liiton ukkoa meistä löytyy, että tämäkin kansi on tehty sataprosenttisesti vinyyliformaatti edellä. Jos siis hankitte levyn jossain fyysisessä muodossa, valitkaa vinyyli, niin pääsette käsiksi täysimittaiseen kokemukseen.
Julkaistu Infernossa 9/2020.