Tuska Festival on muuttunut paljon. Liian paljon. Sen pitäisi pudottaa koko sana ”tuska” pois nimestään, koska mikään ei ole kuin ennen, vai mitä?
Tuska on yhtä kuin todellinen metalli. Heviä, rässiä, dettiä, bläkyä ja ihan korkeintaan poweria, kunhan samaan aikaan toisella lavalla soittaa jokin kunnollinen bändi. Tuska on yhtä kuin Slayer, Emperor, Type O Negative, Moonspell, Carcass, Morbid Angel, Exodus, Testament, Kreator ja kaikki ne oikeaa, kunnollista metallia soittavat bändit. Niillä kaikilla on pitkät tukat. Jos totta puhutaan, niin Tuska oli Tuska vain Kaisaniemessä. Sinne sai viedä omat juomat.
Nyky-Tuska ei ole Tuska. Lavoille nousee joukko raivostuttavia bändejä. Bändien nimet ovat jotain ihmeellisiä lauseita. Laulajien tukat ovat piikikkäitä tai sivukaljuisia, ja se on värjätty sydämen mustan sijaan jollain ihan muulla värillä. Musiikissa on koneita. Kappaleet eivät koostu vain rässiriffeistä. Eiväthän ne edes laula Saatanasta. Keikoilla ei ole moshpittejä. Missä on heavy metal -veljeys? Niillä tyypeillä jotain helvetin naamareitakin? Hohhoijaa?
Varma merkki festarikauden lähestymisestä on se, kun alkaa sama laulu siitä, miten ennen kaikki oli paremmin ja kuinka Ruisrockin pitäisi poistaa ”rock” nimestään. Viimeisimpänä metallin ihmeellisessä maailmassa on täällä Suomessa rakenneltu voimakasta vastakkainasettelua Tuska Festivalin ja Hellsinki Metal Festivalin välillä.
Lienee totta, että äänekkäimmät huutelijat ovat juuri niitä ihmisiä, jotka ovat tätä nykyä niin keski-ikäisiä tai ruuhkavuosista katkeroituneita, etteivät he ole käyneet festareilla vuosiin tai vuosikymmeneen. Mennään kuitenkin provoon, koska provoon on joskus hauska mennä. Provoon meneminen on yhtä kuin se, että jokin mielipide meni tunteisiin, ja tunnehan on se sama paikka, jonne myös musiikki menee.
Muistatteko muuten sellaisen takauman Simpsonit-sarjasta, jossa nuori Homer Simpson ja tämän ystävä Barney naureskelevat isoisä Abe Simpsonille, että tämä soiva musiikki on rokkia ja et vain tajua sitä.
Mitä Abe Simpson vastasi? Tässä suora lainaus: “I used to be with ‘it’, but then they changed what ‘it’ was. Now what I’m with isn’t ‘it’ anymore and what’s ‘it’ seems weird and scary. It’ll happen to you!”
Oletteko ihan varmoja, että kaikki nykyiset Tuskan-esiintyjät ovat silkkaa absoluuttista paskaa, vai voisikohan sittenkin olla niin, ettette vain tajua ”sitä”, ettekä ole oikeastaan edes yrittäneet tajuta? Oletteko kuunnelleet kaikkia esiintyjiä, vai onko kattaus huono vain sen takia, koska ette tunnista sieltä kaikkia tai edes osaa nimistä?
Voin myöntää, että olen ärsyyntynyt lukemattomat kerrat Tuska-kattauksen kommentoinneista. Menen oikein viihteen vuoksi lukemaan niitä kommenttikenttiä, joissa haukutaan joka vuoden kattaus kaikkien aikojen paskimmaksi. Sitten ajattelen keskenäni, että älkää aikuiset ihmiset jumalauta jaksako kitistä, vaan oikeasti tutustukaa niihin vieraisiin bändeihin. Ja jos ei kolahda, niin käykää muilla festareilla. Minulle on siis mennyt tunteisiin se, että muille menee niin vahvasti tunteisiin yksi ainoa festari, eikä oikeastaan kummassakaan tapauksessa tunnereaktiossa ole järkeä.
Juttelin pari päivää sitten Swallow the Sun -laulaja Mikko Kotamäen kanssa. Aiheenamme oli hänen pestinsä My Dying Briden live-laulajana. Se on muuten herättänyt aika kirjavia tunteita. Kotamäki kohautti olkapäitään ja hymähti, että musiikissa ja varsinkin metallissa on erittäin hienoa, kun se aiheuttaa jopa äärimmäisen uppiniskaisia ja ehdottomia tunteita. Tiedän mitä Kotamäki tarkoitti. Olen itsekin ollut metallin suhteen ehdoton. Olen toisinaan vieläkin. Nuorena ehdottomuus oli ehdotonta. Nykyään se pirskahtelee yhä esille voimakkaina tunnereaktioina, kun joku haukkuu oman suosikkibändin surkeaksi tai vaikka sitten dissailee menemään hyviä festarikattauksia.
Näissä tilanteissa tavataan muuten aina sanoa, ettei makuasioista voi kiistellä. Onneksemme asia on juurikin päinvastoin, ja varsinkin musiikkiin liittyvät erimielisyydet tarkoittavat usein vain sitä, miten paljon musiikki meille jokaiselle merkitsee. Otamme musiikin niin omaksemme, että se on kuin osa meitä, vaikka se onkin jonkun mielestä täysin järjetöntä. Jokainen meistä on varmasti saanut kuulla joskus, ettei tuossa fanituksessa ole mitään järkeä.
Siinäpä se koko homman ydin onkin. Ei musiikissa pidäkään olla järkeä, vaan tunnetta. Kotamäki on täysin oikeassa siinä, että nämä voimakkaat tunnereaktiot ovat oikein. Metallimusiikkihan koostuu siitä. Ihan siitä asti, minkä takia sitä sävelletään ja soitetaan. Ja aina sinne asti, minkä takia sitä kuunnellaan. Metalli kiikkuu koko ajan ihan siinä rajalla, otetaanko se liian vai juuri sopivan vakavasti, ja tuo ikuinen subjektiivinen tanssi on koko homman juju.
Tuska on herättänyt helvetinmoisia tunteita niin kauan kuin jaksan muistaa. Parikymmentä vuotta sitten Maj Karman esiintyminen siellä oli kauhistus. The Sisters of Mercykaan ei ollut hyvä juttu. Job for a Cowboy oli oksennusta. Volbeat pilasi Tuskan. Devin Townsend Ziltoideineen pilasi Tuskan. Bring Me the Horizon pilasi Tuskan. Niin, ja se ikuinen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauskin on aina ollut bändi, joka ei kiinnosta Tuskassa ketään. Paitsi niitä tuhansia ihmisiä, jotka joka vuosi bändin esiintymisen siellä katsovat. Joka vuosi Tuska on silti mennyt täysin pilalle.
Vaan luulenpa että aika moni Tuska-kävijä on ollut melkoisen onnellinen siitä, että Tuska on tehnyt isoja irtiottoja mukavuusalueiden ulkopuolelle joka vuosi niin kauan kuin jaksan muistaa, ja jopa haastanut kävijöitään.
Olen käynyt Tuskassa vuodesta 2003 asti lähes joka vuosi. Suurimman loven putkeen toivat poikkeusajat. Yhteistä jokaisella Tuska-vierailullani on ollut se, että olen aina löytänyt esiintyjien joukosta vähintään parikymmentä kiinnostavaa esiintyjää. Se pätee myös tänä vuonna. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin jotenkin parempi musiikin kuuntelija kuin kaikki ne, jotka harmittelevat Tuskan nykymallia. Sattuupa vain olemaan niin, että musiikkimakuni on ollut aina harvinaisen sekava ja määrittelemätön, joten lienen yksinkertaisesti onnekas, kun Tuskakin kolahtaa aina. Olen myös löytänyt Tuskasta joka vuosi jotain uutta.
Tuskassa on ollut itselleni aina kyse siitä, että sieltä löytyy kattaus tällä hetkellä relevanttia, tavalla tai toisella raskasta musiikkia, sekä kiinnostavia uusia tuttavuuksia ja kunnon repäisyjä, joita en tajua aina itsekään. Siksi Tuska on ainakin minulle yhä ihan yhtä Tuska kuin 22 vuotta sitten, kun menin sinne Type O Negativen takia ja tutustuin samalla reissulla Reverend Bizarreen.
Tänäkin vuonna aion mennä mahdollisuuksien mukaan kurkistamaan, miltä Knocked Loose, Bambie Thug, Skynd, Dol, Wind Rose, Jiluka, Countless Goodbyes, Kim Dracula ja The Vantages kuulostavat.
Tätä on minulle SE Tuska, jossa olen vuosikymmeniä käynyt.
Nähdään Tuskassa ensi viikolla.