”Minun bändeissäni ei ole sijaa draamalle ja itsekkäälle egoilulle” – haastattelussa rumpalilegenda Dave Lombardo

Dave Lombardoa, 53, on luonnehdittu monella tavalla. Hän on metallirumpalien metallirumpali ja todellinen grooven kuningas. Kuolematon maine ei ole kuitenkaan irrottanut miehen jalkoja maasta kuin korkeintaan bassorumpujen polkemisen ajaksi.

Kuva: Mikko Pylkkö

Keskikesä on kuumimmillaan, kun kohtaan kymmenissä sopissa keitetyn Dave Lombardon Tuskan päälavan backstagellä juuri ennen hänen Dead Cross -orkesterinsa keikkaa. 

Lombardo astelee paikalle yllään musta nahkatakki, musta paita ja mustat aurinkolasit mustat hiukset taakse kammattuina. Rumpalilegendan olemus on varsin staramainen, jopa uhkaava. 

Olemus muuttuu täysin, kun Dave riisuu aurinkolasinsa. Niiden takaa paljastuvat sympaattiset silmät kertovat paljon siitä, missä hän on juuri nyt elämässään. Ilmoilla on helpottuneisuutta ja vapautuneisuutta. 

Dave Lombardon tuorein ”komennus” thrash metal -legenda Slayerin riveissä päättyi viitisen vuotta sitten. Sittemmin rumpali on ehtinyt soittaa useammissa projekteissa kuin pitkään aikaan 2000-luvun puolella. Tilanne on samankaltainen kuin vuonna 1992, jolloin Dave poistui Slayerin riveistä soitettuaan bändissä yhdentoista vuoden ajan. 

Seasons in the Abyss (1990), South of Heaven (1988), Reign in Blood (1986), Hell Awaits (1985) ja Show No Mercy (1983) muodostivat sellaisen viiden suoran, ettei Daven olisi tarvinnut soittaa niiden jälkeen enää yhdelläkään levyllä. Hänen legendastatuksensa oli jo sementoitu metallin historiaan. 

– Ne ajat olivat todellista maailman parhaan metallin juhlan ja bändin sisäisten ongelmien ristiriitaa, Dave kertoo. – Haluaisin sanoa, että eroaminen oli todella vaikea päätös, mutta ei se ollut. Välini parin bändin tyypin kanssa olivat kiristyneet äärimmilleen, enkä kokenut enää olevani tasavertainen osa yhtyettä. Samaan aikaan syntyi ensimmäinen tyttäreni, enkä halunnut olla enää poissa kotoa kolmeasataa päivää vuodessa. 

– Totta kai moni piti minua ihan hulluna! ”Miksi helvetissä lähdet Slayeristä… SLAYERISTÄ?!” Ymmärrän sen. Se bändi oli lähes koko elämäni toistakymmentä vuotta. Olimme tehneet tuhansia keikkoja. Kaikki asiat pyörivät Slayerin ympärillä. Sillä bändillä oli aivan uskomattomia biisejä ja upeita faneja. 

– Kesti hetken tajuta, että olin samaan aikaan myös vapaa siitä kaikesta. Saatoin tehdä ihan mitä vain. Minun ei tarvinnut enää miettiä, ehdinkö soittamaan jossakin projektissa. Koko elämäni oli edessäni. 

Metallin tiukassa otteessa 

Kovin kauan Dave ei ehtinyt lepäilemään. Hän kertoo halunneensa tehdä tiukkaa raskasta metallia omaehtoisesti, mikä sai hänet perustamaan Grip Incin yhdessä Waldemar Sorychtan kanssa. 

– Ajatus Grip Incistä oli hyvin yksinkertainen. Halusin tehdä hemmetin groovaavaa ja raskasta modernia metallia hyvien kavereiden kanssa. Halusin perustaa bändin, jossa musiikki olisi kaiken keskiössä. 

– Oli tajuton fiilis, kun soittamisen ilo oli palannut hetken tauon jälkeen. En ollut koskaan edes harkinnut soittamisen lopettamista. Se on osa minua. Mutta jossain kohdin kaikki muu musiikin ympärille kasaantunut sotku oli peittänyt sen alleen. Nyt kipinä oli yhtä suuri kuin teinivuosina. 

Grip Incin albumit Power of Inner Strength (1995) ja Nemesis (1997) eivät saaneet julkaisuaikanaan ansaitsemaansa huomiota, mutta vuosien mittaan niistä on muodostunut lähes kulttiklassikoita. 

– Tiesin jo aikoinaan, ettei se ole jokaisen metallifanin musiikkia. Varsinkaan se ei vastannut siihen nälkään, joka oli jäänyt elämään niiden ihmisten odotuksiin, jotka kuuntelivat minua Slayer-vuosinani. 

– Grip Inc oli pohjimmiltaan groovaavaa ja jollain alkukantaisella tavalla tarttuvaa metallia, mutta samalla sen raskaus liikkui sellaisella alueella, ettei se ollut todellakaan helppoa kuunneltavaa. Se saattoi olla jopa vähän aikaansa edellä. 

Dave puhuu Grip Incistä jatkuvasti menneessä aikamuodossa. Vielä muutamia vuosia sitten maailmalla liikkui huhuja bändin reunionista. 

Dave nostaa asian suhteen esille yhden nimen: Gus Chambers. Hän oli Grip Incin solisti. 

– Luulenpa, että Grip Inc kuoli samana päivänä, kun Gus riisti henkensä vuonna 2008, Dave huokaa. – Ihan Slayerin loppuaikoina, ja varsinkin bändistä lähtemiseni jälkeen vuonna 2013, puhuimme paljon Grip Incin keikoista. Kysyntä oli aivan valtavaa. Paljon suurempi kuin joskus aikoinaan. 

– Se ei tuntunut oikealta. Se ei ollut Grip Inc. Totta kai olisi ollut mahtavaa soittaa niitä biisejä, mutta se uskomaton kemia, joka bändissä vallitsi joskus 90-luvulla, oli jäänyt 90-luvulle.

Grip Inc olisi vaatinut eri ajan ja paikan. Se olisi vaatinut meidät kaikki soittamaan niitä biisejä yhdessä. En usko että Grip Inc palaa koskaan. 

Outoa ja vielä oudompaa 

Grip Inc oli pienen mutkan kautta luontevaa jatketta Daven Slayer-vuosille, mutta pian alkoi tapahtua kummia, kun Dave sai puhelun musiikin kaikki mahdolliset raja-aidat murtaneelta Mike Pattonilta. 

– Taisi olla 1998, kun Patton soitti minulle aika odottamatta. Olimme kyllä tavanneet monta kertaa Faith No More -kiertueilla ja muualla, mutta en voi sanoa, että olisin odottanut sitä soittoa. Patton esitteli minulle bändinsä Fantômasin. Hän kuvaili sitä sarjakuvalehteä muistuttavaksi musiikiksi, jossa saattaa tapahtua mitä vain. Patton oli miettinyt pitkään rumpalia, joka voisi taipua mihin tahansa musiikkiin, mitä hän ikinä sattuisikaan keksimään. Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa. Olin välittömästi käytettävissä. 

– Matka Fantômasin kanssa on ollut uskomaton. Minun ei varmasti tarvitse kertoa kenellekään, miten ainutlaatuinen kaveri Patton on, mutta hänen kanssaan työskentely on täysin arvaamatonta. Mitä tahansa tosiaan saattaa tapahtua. Fantômasin levyt ja keikat ovat olleet jotain niin intensiivistä, etten osannut edes haaveilla mistään sellaisesta. 

– Otetaan vaikka Director’s Cut [2001]. En osaa nimetä toista vastaavaa albumia. Se on aidosti mystinen ja arvaamaton levy, joka ei ole kuitenkaan erikoisuutta vain erikoisuuden vuoksi. Jostain sieltä sairaalloisen jännittyneen tunnelman seasta löytyy vahva punainen lanka, jonka vain Patton pystyy luomaan. 

Yksi outoilu johti tässä tapauksessa toiseen, ja Patton esitteli Dave Lombardon John Zornille – miehelle, jonka luomukset olivat jo tuohon mennessä liikkuneet kaikkialla avantgarden, jazzin, grindin ja kokeellisen rockin välillä. 

– En tiedä, olisinko koskaan tutustunut Johniin, jos en olisi tuntenut Pattonia. Tuskin olisin. Olen valtavan iloinen, että sain olla mukana Xu Fengin ja Taboo & Exilen [2000, 1999] kaltaisilla albumeilla. 

– Mike Patton ja John Zorn ovat tavallaan kuin yö ja päivä, mutta samalla heillä on paljon yhteistä. Molemmat tietävät tasan mitä haluavat, eikä kumpikaan heistä tunnu huolivan mistään musiikin säännöistä. Kun heidän kanssaan työskentelee, pitää varautua jokaiseen mielen ailahteluun ja yllätykseen. Zorn ja Patton ovat mozarteja. Heillä on jokin ideakokonaisuus valmiina päässään ja he kirjoittavat musiikkia suoraan valmiiksi, toisin kuin me, jotka joutuvat oikeasti miettimään asioita, hah hah.

Dave Lombardo kesän 2018 Tuska-festivaaleilla. Kuva: Mikko Pylkkö

Klassisissa lumoissa 

Suomalaisittain kiintoisin aluevaltaus Dave Lombardon uralla tapahtui vuonna 2003, kun hän päätyi soittamaan instrumentaalisesta sellohevistään tunnetussa Apocalypticassa. 

Moni oletti Reflections-albumin pestin vain satunnaiseksi vierailuksi, mutta Daven ja Apocalyptican side oli pitkän ajan perua. 

– Törmäsin Eiccaan ja muihin Apocalyptican tyyppeihin jo paljon aiemmin, 90-luvun puolella. Heidän keikkansa teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kerroin heille välittömästi olevani käytettävissä, jos he tarvitsevat rumpalia. Koko juttu ehti unohtua minulta pitkäksi aikaa, vaikka tapasimmekin aina silloin tällöin. Vuoden 2002 nurkilla he ottivat manageriini yhteyttä ja kertoivat vievänsä musiikkiaan suuntaan, joka kaipaa ehdottomasti rumpuja. Kaikki lähti Reflections-albumista, joka oli jo yksinään minulle ainutlaatuinen kokemus. 

– Hauskin muistoni Apocalyptican kanssa on varmasti se, kun äänitimme 2010-biisin [7th Symphony, 2010] Mikon [Sirén] kanssa yhtä aikaa soittaen. Se tuntui lähes siltä kuin olisimme keskustelleet rytmien kautta ja kadonneet hetkeksi jonnekin ihan muualle. Tuollaisia hetkiä ei voi tehdä tekemällä. 

Vieläkin klassisempaa maailmaa hän pääsi tutkimaan italialaisen säveltäjän Lorenzo Arrugan Vivaldi-taltioinneilla (1999). 

– On ehdottoman harmi, etten ole soittanut juurikaan klassisen orkesterin kanssa. En välitä siitä, onko musiikki ihan ”klassista klassista”, jotain modernimpaa tai vaikka soundtrackmusiikkia orkesterin soittamana. Kokonaisen orkesterin kanssa soittaminen on vain niin erilainen juttu. Bändisoitto on tiivistä ja vaatii tietynlaista kemiaa. Orkesterissa on kyse ihan erilaista flow’sta, jota on aika vaikea selittää sanoin. 

– Lorenzo ei ollut minulle entuudestaan tuttu, enkä ole tutustunut häneen sittemminkään. Elämme aika eri maailmoissa, totta kai, mutta näitä äänitteitä työstäessä oli hauskaa huomata, miten eri maailmatkin voivat kohdata, jos tietyt musiikilliset kielet yhtyvät yhdessäkin kohdassa. 

Veri veti thrashiin

Monen thrash metal -fanin märkä uni toteutui vuonna 1999, kun Testament palasi ristiriitaisemmin vastaanotettujen äänitteiden jälkeen ruotuun albumillaan The Gathering.

Tutuimmasta Testament-miehityksestä olivat mukana vain laulaja Chuck Billy ja kitaristi Eric Peterson, jotka saivat rinnalleen soolokitaristi James Murphyn, basisti Steve DiGiorgion ja, tietysti, rumpali Dave Lombardon.

– Siinä vaiheessa olin tehnyt tarpeeksi pesäeroa tutuimpaan thrash metaliin ja siihen jopa Yhdysvalloissa varsin pieneen piiriin, jossa kaikki tunsivat toisensa. Oli hienoa lähteä mukaan juuri Testamentin levylle, Dave sanoo.

– Kun sain puhelun Eric Petersonilta, huomasin välittömästi kaivanneeni juuri tällaisen metallin soittamista. Koossa oli aikamoinen ryhmä, jonka kaikkia jäseniä en tuntenut kovin hyvin, mutta joka soitti yhteen täydellisesti.

Slayerin ja Daven välirikko kesti lähes vuosikymmenen, mutta monien yllätykseksi hän palasi bändiin vuonna 2002. Liike muutti hänen 2000-lukuaan paljon. Slayer soitti tuhansia keikkoja ja äänitti pari albumiakin Lombardo rumpujen takana. Vuonna 2013 tiet erkanivat samoista syistä kuin aiemminkin.

– Slayer on yksi mahtavimmista bändeistä maailmassa, ja kuten kerroin, yhtyeen fanit ovat uskomattomia. Niiden biisien soittaminen keikoilla on todellista rumpalin unelmaa. Siinä mielessä päätös palata ei kaduta minua.

Slayer vuosimallia 1986.

– Olisinko halunnut tehdä samaan aikaan muutakin? Totta kai. Yritinkin. Slayerin aikataulut eivät vain olleet kovin anteeksiantavia, jos halusi viettää aikaa perheensäkin kanssa. Aloitin jopa kokonaan uuden bändin viime vuosikymmenen taitteessa, mutta sekin kaatui omaan mahdottomuuteensa.

Daven puhe hiljenee ja hän mutisee kuin sivumainintana, ettei bändissä vain voi soittaa, jos sen jäsenten välillä ei ole kunnioitusta. Hän tekee selväksi, etteivät välit Slayeriin ole tänäkään päivänä kovin lämpimät.

Kuin vastapainoksi Dave nostaa esille Suicidal Tendenciesin, jonka riveihin hän liittyi alkuvuodesta 2016.

– Olimme juuri nousemassa laivaan Dead Crossin kanssa. Meidän oli määrä soittaa 70 000 Tons of Metal -risteilyllä helmikuun alussa 2016. Puhelimeni soi. Minulle kerrottiin, että Mike Muir haluaa keskustella kanssani.

– Mike tunnusteli varovaisesti, haluaisinko soittaa muutamia keikkoja Suicidalin kanssa. Kysyin häneltä: ”Ai haluanko soittaa veljesbändissäni, jota olen fanittanut kymmeniä vuosia ja jonka näin ensimmäistä kertaa livenä vuonna 1982?” En miettinyt asiaa hetkeäkään sitä pidempään. Ajoitus oli täydellinen.

– Olin sanalla sanoen todella vittuuntunut koko Slayer-kuvioon, ja Suicidal Tendenciesin kanssa soittaminen muistutti paljon sitä, kun perustimme Grip Incin parikymmentä vuotta aiemmin. Bändi eli puhtaasta palosta musiikkiin.

Viha purkautuu hardcoreen

Daven viimeisin aluevaltaus on Tuskassa riehunut Dead Cross. Se on hardcorebändi, jonka keulilla mylvii eräskin Mike Patton.

Dave nauraa kertoessaan bändin sattumanvaraisesta syntymästä.

– Kun olin lähtenyt Slayeristä, olin pitkään todella turhautunut ja vihainen. Asiaa ei auttanut yhtään Bataclanin konserttisalissa tapahtunut terroristihyökkäys Eagles of Death Metalin keikalla.

– Pääni oli täynnä kuivaa ruutia, joka vain odotti räjähtämistään. Viimeinen niitti oli se, kun olin jo perustanut uuden bändin sekä varannut studion ja tuottajan, kunnes kaikki asiat menivät päin seiniä ja hajotimme homman ennen kuin se oli alkanutkaan. Jotenkin tuottaja Rob Robinson sai silti ylipuhuttua minut studiolle.

– Siellä minua odottivat Justin Pierson ja Michael Crane. Rob sanoi, että jos minulla kerran on jo nimiä papereissa ja pitäisi soittaa keikkoja, tässä on sinulle pari huipputyyppiä. Tulimme juttuun välittömästi, ja tuumasin, että voimme kai me soittaa suunniteltujen bändikeikkojen sijaan vaikkapa pari covervetoa kunnon best of -setillä.

– Justin ja Michael olivat heti sitä mieltä, että lähdetään tekemään helvetin vihaista musiikkia ja katsotaan mitä syntyy. Alle vuorokaudessa meillä oli bändille nimi ja logo. Hetken päästä meillä oli nippu kappaleita. Saimme laulajaksemme kaverin nimeltä Gabe Serbian, ja pian meillä alkoi olla valmiina kokonainen levy.

Lopulta projektibändistä tulikin ihan oikea yhtye.

– Ainoa takaisku oli, kun Gabe päätti osuutensa äänitettyään, ettei se ollutkaan hänen musiikkiaan. Meinasimme jättää asian siihen, kunnes ajattelin, että minulta puuttuu laulaja… well, who you’re gonna call? Ajattelin aluksi, ettei Pattonilla ole aikaa. Hänellä on Mondo Cane ja vaikka mitä. Muistan nauraneeni ääneen, kun Patton kysyi tyypilliseen tapaansa: ”Me? Me?! You want me?! Fuck yeah, dude!” Ei se vaatinut kauheasti ylipuhumista. Nyt meillä oli jälleen laulaja, ja tämä oli viimeinen niitti. 

– Dead Crossin levyistä tuli täydellistä aggressiokaaosta. Sain purkaa kaikki tunteeni, ja bändi toimii hyvin yhteen.

Dead Cross.

Paljon pannutusta edessä

Dead Cross oli Davelta hyppy hardcoren tuntemattomaan maailmaan, mutta hän kertoo innostuneesti, kuinka samanlaisia seikkailuja voi olla edessä vielä paljon. Rumpalin soittohimoja ei ole vielä tyydytetty.

– Kaikki on mahdollista. Siis ihan kaikki. Olen todella avoin kaikenlaisille kokeiluille, Dave hehkuttaa.

– Haluaisin tehdä taitavan elektronisen musiikin artistin kanssa jotain ohjelmoiduilla rummuilla. Soittaa omituisia rumpusampleja, joita joku muu voisi sitten looppailla hyvin erilaisessa musiikissa. Myös jazz on minulle vähän kartoittamatonta maastoa, maailmanmusiikkia olisi aivan mahtavaa soittaa, jonkinlaisessa showbändissäkin voisi olla jännittävää kiertää ja soundtrackviritelmät tietenkin kiinnostavat aina.

Täydellisen tasapainoisen oloinen Dave kiihtyy hieman juttutuokion lopussa, kun kysyn, mitä hän haluaa kaikkein eniten bänditoimiltaan, olipa tulevaisuudessa soitettavan musiikin genre mikä tahansa.

– En pidä ylimielisistä muusikoista. Haluan, että ihmiset tulevat toimeen keskenään. Haluan pitää yllä coolia ilmapiiriä. Haluan soittaa musiikkia sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pönkitä omaa elämäänsä toisten kustannuksella.

– Minun bändeissäni ei ole sijaa draamalle ja itsekkäälle egoilulle. Monet muusikot ovat todella epäitsevarmoja omien tekemistensä suhteen ja purkavat sitä itsekeskeisyydellä ja sotkemalla bisnestä musiikkiin. He haluavat vain valtaa.

– Rakastan musiikkia ja olen todella elämänmyönteinen ihminen. Haluan vain soittaa rumpuja ja tehdä hyvää musiikkia hyvien tyyppien kanssa. Jos et halua tehdä musiikkia aidosta intohimosta, voit painua heti pois tieltäni. 

Julkaistu Infernossa 7/2018.