”Minusta tuntuu, että nautin jopa liikaa siitä mitä teen” – haastattelussa Dark Tranquillityn Mikael Stanne

Dark Tranquillity on sen laulajalle Mikael Stannelle paljon enemmän kuin vain bändi. Se on Stannen suojakuori ihmiselon ristiriitoja vastaan. Yhtyeensä uudella Moment-albumilla hän laulaa ihmisyyden todellisesta luonnosta.

Kuva: Eija Mäkivuoti

Keikan intron päätyttyä Dark Tranquillity murjoo käyntiin ensimmäisen kappaleen aloitusriffin. Kulissien takaa esiin astellut, hymyilevä Mikael Stanne suorastaan syöksyy lavan etuosaan heittelemään ylävitosia kappaleen melodioita hoilaavien fanien kanssa ja mylvii sanoitusrivejä nenä nenää vasten, kuulijoita silmiin tuijottaen. 

Stannen energia ei hiivu keikan aikana, ja esiintymisen päätyttyä hänet löytää juttelemasta fanien kanssa tuntikausien ajan, minkä jälkeen hän suuntaa keikkakaupungin yöhön maistelemaan hyviä oluita paikallisten tuttavien kanssa, tai vaikkapa katsomaan myöhemmin alkavia keikkoja. 

Kuulostaako unelmien elämäntavalta? Niin kenties pitäisikin, koska juuri tähän moni muusikko pyrkii. Mutta yrittäkääpä toistaa sama tuhansia kertoja 30 vuoden aikana ympäri maailmaa matkustaen. 

Mikael Stannelta odotetaan loputonta energiaa ilta, kiertue ja albumi toisensa perään. Se elämäntapa, joka vei nyt 46-vuotiaan Stannen tien päälle 16 vuotiaana, on hänelle paljon enemmän kuin työ tai ura. 

Kotoaan Göteborgista Skype-videpuhelulla tavoitettu Stanne viittilöi jatkuvasti käsillään. Laulajan ilme muuttuu vuoroin hymyileväksi ja vakavaksi, kun hän summailee viimeistä kahtatoista kuukauttaan.

– Teimme viimeisimmän keikkamme vuosi sitten, lokakuussa 2019, ja jos jokin asia on tullut sen jälkeen selväksi, niin se, että minä todella tarvitsen musiikkia ja keikkoja. Sekä fyysisesti että henkisesti, Stanne sanoo.

– Tiesin aina eläväni tavallaan äärimmäistä elämää, joka saattaa vaikuttaa monen silmissä mielipuoliselta suorittamiselta, mutten ymmärtänyt olevani kuin riippuvainen siitä kaikesta. Juuri siksi tämä pysähtyneisyys on ollut erittäin tervetullutta ja terveellistä. 

– Nyt kun olen ollut vuoden poissa lavoilta ja minut on muun bändin tavoin pakotettu pysähtymään, kuluneet vuosikymmenet ovat kirkastuneet silmissäni ja luulen ymmärtäväni itseäni hieman paremmin kuin ennen.

Herääminen

Stanne pyörittelee, että kiertävän muusikon elämäntavan pyörteissä saattaa käydä helposti niin, että vuodet, keikat, kiertueet ja albumit sulautuvat yhdeksi jatkumoksi, josta ei aina malta nauttia täysin rinnoin.

Samassa laulaja onkin puheissaan 1980-luvun alkupuolella.

– Minusta tuntuu kuin siitä olisi maksimissaan parikymmentä vuotta, kun kaivelin isäni levyhyllystä kaikkea 60- ja 70-luvun rockia niin kauan, että vanhempani ostivat minulle mankan omaan huoneeseeni, Stanne muistelee.

– Paikallisen radiokanavan aalloilta löysin Depeche Moden ja Kraftwerkin, jotka edustivat minulle pitkään hyvän musiikin todellisinta olemusta, eikä se olettamus ollut muuten ihan väärä. Ne olivat niitä hykerryttävän innostuneita hetkiä, jotka saivat hamuamaan lisää, lisää ja lisää musiikkia. Vanhempana ihan vastaavaa intoa ei enää löydy.

Vielä kymmenen, kahdentoista ikävuoden kieppeillä valtaosa Stannen rahoista meni levyjen sijaan actionfiguureihin.

– Lelut saivat jäädä oikeastaan vasta sitten, kun vähän vanhemmat ja tietenkin helvetin kovan oloiset jätkät alkoivat tehdä koulussa selväksi, että vain metalli on oikeaa musiikkia.

– Se vastakkainasettelu oli mieletöntä! Olit joko ”jostain synanössöilystä” tykkäävä luuseri tai rankka hevijäbä, etkä voinut olla molempia. Mutta minähän olin juuri siinä välissä enkä meinannut sopia mihinkään! Enkä ole tainnut sopia vieläkään? Mietipä Depeche Modea yhdistymässä äärimetalliin. Aika Dark Tranquillityä, vai mitä?

– Metallissa kiehtoi se yhteisöllisyys ja genren kokonaisvaltaisuus. Sama asia tietenkin pelotti vanhempiani, ja heidän pelkonsa teki fanittamisesta vain siistimpää. Ihme kyllä sain vanhempani hankkimaan minulle Iron Maidenin Powerslaven [1985]. Se oli ensimmäinen oma kasettini ja kului muuten puhki aika nopeasti.

Stanne naureskelee leveä hymy kasvoillaan kertoessaan miten yksityiskohtaisesti muistaa sen, kun raskas musiikki vei mennessään.

– Olin aika outo, ahdistunutkin teini. Kokeilin kyllä vähän kaikenlaista harrastamista urheilua myöten, mutten koskaan tuntenut oikein mitään omaksi jutukseni tai kuuluvani mihinkään.

– Tapasin Niklasin [Sundin, kitara, 1989–2016] yläasteella, ja onneksi tapasin, sillä hänen kaverillaan sattui olemaan seitsemän vuotta meitä vanhempi isoveli. Hän tiesi täsmälleen, missä metallissa mennään, ja hänellä oli älyttömästi vinyyleitä. Saimme kuunnella niitä, kunhan ”me pikku paskat” emme vieneet niitä koteihimme.

– Löysimme Kreatorin Flag of Hate -ep:n. Koko maailmankuvani räjähti ja rakentui saman tien uudelleen, kun kuuntelin Mille Petrozzan sylkevän silmittömällä raivolla sanoja niiden sahaavien riffien rinnalla. Seuraavien kuukausien aikana en kuunnellut mitään muuta, ja tavallaan olen sillä tiellä yhä.

– Ei kulunut nimittäin aikaakaan, kun mietimme Niklasin kanssa, voisimmeko saada vastaavanlaista meteliä aikaiseksi itsekin. Hankimme kitarat, ja naapurissamme asui kundi, joka soitti rumpuja. Ihan paskasti kyllä, mutta tärkeintä oli, että tunsimme rumpalin. Ja olimmehan ihan paskoja itsekin, joten asetelma oli vain reilu.

– Tämä rumpali oli kutsuttu Grotesque-nimisen paikallisten jannujen bändin koesoittoon, ja hän halusi minut mukaan, koska ei tohtinut mennä sinne yksin. Grotesquesta tuli myöhemmin At the Gates. Siellä tapasin Tomas Lindbergin, Björlerin veljekset ja muut ensimmäistä kertaa, ja tunsin heti yhteyden välillämme.

– Voimakkain kokemus tuossa treeniksellä käynnissä oli se, että olin ensimmäistä kertaa läsnä tilanteessa, jossa soitettiin samassa tilassa koko bändin voimin silkkaa metallia ihan helvetillisellä voimakkuudella. Se oli vavisuttava, sanoinkuvaamaton tunne. En halunnut sen loppuvan koskaan. Se adrenaliinipurkaus oli ennenkokematonta.

– Kaikki oli yhtäkkiä täysin selvää. Siihen asti muusikot olivat olleet minulle etäisiä, myyttisiä olentoja. Nyt tiesin, että TÄTÄ haluan tehdä. Koko ajan. Sen voiman myötä kaikki epävarmuus, itsensä etsiminen ja teiniahdistus oli tiessään. En halunnut päästää irti bändielämästä ikinä. Kaikki muu oli siitä alkaen toissijaista.

Yhteisö

Stanne ei peittele huvittuneisuuttaan, kun kerron, miten myyttiseksi Göteborgin melodisen deathin skene suomalaisten silmissä jo 1990-luvulla muodostui. Sitten hän muistuttaa, että ”olihan teilläkin Sentenced ja vaikka mitä”.

– Tiedätkö, mitä ”Göteborg-skene” 90-luvun alussa tarkoitti? Se oli pieni joukko samojen katujen varsilla asuvia äärimetallista innostuneita räkänokkia, jotka harjoittelivat kaljanjuomista yhdessä, Stanne hekottelee.

– Se oli tietenkin eräänlaista kapinahenkeä. Perheet olettivat, että asiat menevät kuten ovat aina menneet. Nuoret lähtevät opiskelemaan tiettyihin kouluihin tai päätyvät tiettyihin työpaikkoihin. Joukossamme tiivistyi valtava näyttämisenhalu tehdä jotain todella outoa, odottamattonta ja arveluttavaa. 

– Grotesquen treeniksellä käytyäni ympärilläni oli yhtäkkiä tiivis yhteisö täynnä loputonta juhlimista ja metelöintiä. Maantieteelliset etäisyydet olivat naurettavan pieniä! Minä, Niklas, Anders [Jivarp, rummut] ja Martin [Henriksson, basso ja kitara, 1989–2016] asuimme kadun yhdellä puolella, ja At the Gatesiä muodostettiin sen toisella puolella.

– Seuraavat vuodet olivat yhtä tape tradingiä, pienten keikkojen soittamista, toisten keikoilla käymistä, kaljan kittaamista ja Tukholman metalliporukoiden haastamista. Kaikki oli sellaista tulevaisuudesta täysin piittaamatonta, välitöntä ensimmäisten kännien ja ehkä samalla hieman musiikinkin treenaamista.

Stannen mukaan kyse ei ollut koskaan varsinaisesti bändien välisestä kilpailusta, vaan ennemminkin yhteisen intohimon valjastamisesta.

– Ensimmäinen yhteinen missiomme oli löytää death metalia. Sitä ei löytänyt 90-luvun alun Göteborgista kovin helposti! Kun joku sai jostain käsiinsä Autopsyn, Atheistin, Deathin tai Obituaryn viimeisimpiä tekemisiä, nauha levisi niin moniin kopionkopioihin kuin mahdollista.

– Siinä samalla muodostui Dark Tranquillity. Tai aluksihan me olimme Septic Broiler. Onneksi emme pitkään! Jäseniä ehti vaihtua, soittimet siirtyivät kädestä toiseen ja kaikki haki hieman muotoaan, mutta on ihan käsittämätöntä, mikä määrä demoja näissä porukoissa syntyi ehkä neljässä vuodessa.

– Samalla kun elimme täysillä hetkessä, kuten tuon ikäisille jätkille parhaiten sopii, bändit alkoivat vyöryä omiin suuntiinsa hullulla vauhdilla. Meillä oli nopeasti aika omanlaisemme, vähän black metalille flirttaileva tyylimme, At the Gatesin tyypit pitivät yhä enemmän thrashistä ja niin edelleen, kunnes… siinähän se ”skene” syntyikin. 

– Itse ymmärsin jonkinlaisen ”Göteborg-soundin” olemassaolon vasta sitten, kun Nihilistin, Tiamatin, Katatonian ja muiden tukholmalaisten bändien tyypit alkoivat käydä täällä keikoilla. Huomasimme, että hehän soittavat täysin erilaista metallia, vaikka vaikutteet ja tietyt pelimerkit olivatkin aluksi samanlaisia. 

– Niiden vuosien aikana tunsin ensimmäistä kertaa olevani osa jotakin. Ihan sama, olisiko se hetkellistä vai ei. En jaksanut enää välittää koulusta, vaikka luin paljon jo tuolloin. Elämäni pyöri sataprosenttisesti metallin, bändien ja keikkojen ympärillä, ja ummistin ”hetkeksi” silmäni kaikelta muulta. 

Kutsumus 

Stannen mainitsema ”muotonsa hakeminen” tarkoitti Dark Tranquillityn tapauksessa erityisesti sitä, että vielä vuonna 1993 ilmestyneellä Skydancer-debyytillä mikinvarresta löytyi sittemmin In Flamesistä tunnettu Anders Fridén. 

Vaikka yhtä aikaa Niklas Sundinin kanssa kitaransa hankkinut Stanne treenasikin soittamista kuin vimmattu, hän myöntää tienneensä jo bändin alkutaipaleella, ettei kuusikielisen kurittajan tontti ole hänelle oikea paikka. 

– Koko Dark Tranquillityn ”työnjakohan” oli aika lailla sattumien summaa, suoranainen vahinko, Stanne sanoo. 

– Minä ja Niklas soitimme kitaraa, koska meillä sattui olemaan kitarat. Jivarp sattui olemaan ainoa, jonka vanhemmilla oli varaa rumpuihin, ja hän oli meistä urheilullisin. Andersilla taas oli pisin tukka, joten oli vain luonnollista, että hänestä tuli laulaja. Sitä paitsi hän ei tainnut omistaa tuolloin mitään soitinta! 

– Niin siistiä kuin kaikki bänditoiminta olikin, en kokenut oloani oikein mukavaksi. Tiesin, että haluan olla mukana porukassa, mutta olin mielestäni totaalisen paska kitaristi, alusta alkaen valovuoden Niklasta jäljessä. En oikein tiennyt mitä tehdä, etten sotkisi porukan välejä mutta olisin yhä mukana. Olin hetken aikaa jättämässä koko bändin. 

– Sattumankaupat jatkuivat, minun onnekseni, sillä Anders oli aika paljon pois treeneistä. Kirjoitimme Niklasin kanssa kaikki sanoitukset, ja aina kun Anders oli omilla teillään, lauloin treeneissä. Oli vähällä, ettei kuvio toistunut jo Skydancerin äänityksissä, mutta todellinen asioiden loksahtelu odotti vielä itseään.

– Ainoa asia, joka Dark Tranquillityssä ei tuolloin toiminut, oli nimenomaan klikki minun ja Niklasin sekä Andersin välillä. Se ei vain toiminut. Se on niitä harvoja kertoja tässä bändissä, kun kemiat eivät vain porisseet oikealla tavalla. Skydancerin äänitykset olivatkin valtavan stressaavia, ja saimme alussa aika vääränlaisen kuvan studiotyöskentelystä. 

– Kun Anders sitten lähti, sain viimein möläytettyä ulos, että haluan huutaa. Sain siitä suurimmat sävärit. Muut olivat huolissaan lähinnä siitä, osaanko soittaa kitaraa samalla kun laulan. Se oli nopeasti kuitattu juttu, kun totesin että en osaa, mutta en muuten osaa soittaa sitä kitaraakaan. Asia oli sitä myöten selvä. 

Muistelen Anders Fridénin kertoneen Infernon numerossa #142, että hän oli aluksi laulaja vain sen takia, että oli pakko, ja saaneensa jopa paniikkikohtauksia kesken keikkojen oltuaan niin ujo ja varautunut. 

Stanne välttelee kulunutta fraasia ”syntynyt lavalle”, mutta myöntää hyökänneensä välittömästi mikrofonin varteen Fridénin poistuttua bändistä. 

– Anders oli ujo, mutta myös itseäni on aina jännittänyt hypätä lavalle, ja se on asia, joka on korjattavissa pienellä määrällä nestemäistä rohkeutta, Stanne sanoo osoittaessaan kädessään olevaa olutpulloa. 

– Vapauduttuani kitarahihnana tunnetusta kahleesta tiesin heti, mitä haluan tehdä. Kävin jatkuvasti keikoilla, ja halusin tuoda omaan esiintymiseeni Morbidin kaltaisten black metal -bändien intensiteettiä, thrashmetallista vimmaa Kreatorin hengessä sekä aidon vilpitöntä vuorovaikutusta yleisön kanssa. 

– Aluksi ongelmani oli lähinnä se, että hermoilin liikaa, munaanko itseni lavalla. Näytänkö ihan pöljältä, kaadunko jonkun soittimen johtoihin tai kulkeeko ääneni sittenkään hyvin. Aika pian sain huomata, että adrenaliini pitää kyllä huolen kaikesta tuosta, kunhan vain uskaltaa ottaa sen ratkaisevan askeleen lavan takaa yleisön eteen. 

– Koen itseni todella onnekkaaksi, että löysin niin voimakkaan kutsumuksen niin varhaisessa vaiheessa elämääni, alle parikymppisenä. Ainoa ongelma oli, että puskin aika paljon muita asioita sivuun. 

Viimeistään The Gallery -albumin (1995) myötä Dark Tranquillity lunasti toden teolla paikkansa 1990-luvun melodeath-aallon vahvimpien suorittajien joukossa. Samaan aikaan bändin todellinen potentiaali alkoi valjeta Stannellekin. 

– Aluksi suhtauduimme kiertueisiin kuten nuorien jätkien varmasti kuuluukin: saamme muutaman viikon ajan ruokaa ja juopoteltavaa ilmaiseksi, joten kuka välittää, jääkö siitä kaikesta käteen kruunuakaan. 

– Kun pääsimme ensimmäiselle kiertueellemme Six Feet Underin kanssa, meidät tempaistiin suoraan Göteborgin paikallisilta nuokkareilta ja klubeilta Amsterdamiin. Muistan hyvin sen hetken, kun tuijotin Chris Barnesia nightlinerissa joidenkin illanistujaisten aikana ja mietin itsekseni, että jumalauta, tästä harrastelustahan voi vielä tulla oikeasti jotain. 

– Se kiertue ja sitä seurannut Etelä-Euroopan-kierros Enslavedin ja muutaman muun bändin kanssa sementoivat entisestään ajatusta, että tätä haluan tehdä koko elämäni. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan, kun sain revitellä lavalla ihmisten edessä. 

– Oli käsittämätöntä huomata, miten nopeasti sana Dark Tranquillitystä oli kiirinyt paikkoihin, jotka olivat meidän perspektiivistämme toisella puolen maailmaa. Ihmiset eivät ainoastaan osanneet kirjoittamiamme sanoituksia ulkoa, vaan hoilasivat joka ikisen kitaramelodian mukana ja tulivat esittelemään keikkojen jälkeen DT-tatuointejaan. 

– Kaksi ensimmäistä kiertuetta ja kolme albumia riittivät minulle, jotta olin varma. Olin täysin sekaisin siitä tunteesta, jonka saavutin vain kiertueilla. Paluuta ei ollut. 

Itsetunto 

Moment on Dark Tranquillityn kahdestoista albumi 27 vuoden sisällä, mikä tarkoittaa uutta levyä keskimäärin reilun kahden vuoden välein. Se on hurja tahti, varsinkin kun albumien väliin on mahtunut aina kymmeniä, jopa satakunta keikkaa käsittäneitä kiertueita. 

Samalla nämä kaksitoista albumia muodostavat hämmästyttävän tasavahvan tuotannon. Dark Tranquillityn faneista löytyykin helposti liputtajia sen jokaiselle albumille. 

Stannen silmissä bändin katalogiin mahtuu ylä- ja alamäkiä. Tai ”etäisempiä albumeita ja vaikeita henkilökohtaisia aikoja, joihin ne sitoutuvat”, kuten hän asian muotoilee. 

– Voisin kai kutsua itseäni jonkinlaiseksi työnarkomaaniksi, koska henkilökohtainen elämäni ja tämä bändi on välillä vienyt minut tilaan, jossa kuljen laput silmillä pitelemätöntä tahtia eteenpäin, Stanne pyörittelee. 

– Esimerkiksi Fiction [2007] on albumi, jota minulle tullaan toistuvasti hehkuttelemaan. Ihmiset tuntevat sen yksityiskohtaisesti ja kertovat, miten merkittävä levy se on. Minä taas en muista sen teosta oikeastaan mitään. Damage Donen [2002] ja Characterin [2005] kiertueet olivat kestäneet iäisyyden, ja meillä oli päällä älytön draivi. Olin niin stressaantunut kaikesta levyyn ja elämääni liittyvästä, että purin sitä kaikkea sanoituksiin, joiden alkuperää en tiedä enää itsekään. 

– Se on muutenkin albumi, jota leimaa eräänlainen… kiire. Se kuulostaa pahalta, tiedän, mutta meidän tapauksessamme tuo tarkoittaa lähinnä spontaanimpaa studiotyöskentelyä. Biisit vietiin treenikseltä studioon aika nopeasti ja levy äänitettiin ennätysajassa. Vaikken haluaisi elää sitä aikaa enää koskaan, pidän siitä levystä tätä nykyä paljon. 

Fictionin kautta Stanne koukkaa vuosituhannen vaihteeseen, aikaan, jona Dark Tranquillity äänitti kokeilevia ja bändin kannalta käänteentekeviä albumeita. 

– Projector [1999] oli jotain ihan toista kuin mikään, mitä olimme tehneet aiemmin. Vaihdoimme levy-yhtiötä, olimme täysin kahleettomia, äänitimme albumin omasta pussistamme ja otimme aikamme. 

– Martin [Brandström] oli juuri liittynyt koskettimineen bändiin, äänitimme levyä Fredman-studiolla Fredrik Nordströmin kanssa ja kaikki olivat todella innostuneita kokeilemaan kaikenlaista uutta. Jätimme biisit poikkeuksellisen avoimiksi ennen studiota, ja jos jokin levymme on studioalbumi, niin Projector. 

– Levylle päätyi kaikenlaisia outoja koneita, pianoja, sovituksia ja tietenkin ensimmäistä kertaa kunnolla myös puhtaita laulujani. Samalla se oli tietynlainen erilainen, pysähtynyt hetki Dark Tranquillityn historiassa. Nautin siitä täysin rinnoin, ja luulenpa, että määrittelimme aika paljon tulevaisuuttamme keksimällä itseämme uudelleen.

Samaa ei Stannen mukaan voi sanoa Projectorin seuraajasta, vielä kokeellisemmasta Havenistä (2000). 

– Kiersimme Projectorin tiimoilta paljon, ja olimme ihan hullaantuneita kaikkiin syntikkakokeiluihin sun muihin ja halusimme viedä sitä kaikkea vielä pidemmälle, mutta puolessavälissä Havenin tekoa aloimme epäillä itseämme. 

– Olimme kirjoittaneet todella verkkaisen, tunnelmoivan ja elektronisen levyn, kunnes lähdimme kesken äänitysten pienelle kiertueelle ja kokeilimme soittaa materiaalia livenä. Se ei toiminut ollenkaan. Tai siis emme saaneet sitä toimimaan kunnolla metallibändin asenteella. Siispä kirjoitimme levyn puolittain uusiksi tien päällä. 

– Lopputuloksena syntyi aika oudolla tavalla kiehtova albumi, joka on puoliksi metallia ja puoliksi jotain ihan muuta. Näin jälkikäteen ajateltuna voin sanoa, että meidän olisi pitänyt uskaltaa mennä alkuperäiseen ääripäähän asti. Siitä olisi voinut syntyä jotain todella mielenkiintoista, vaikkei se olisikaan toiminut kiertueella yhtä hyvin. 

– Näiden albumien teko oli minulle tärkeää siksi, että ymmärsin meidän voivan yhdistellä pitkälti kaikkea sitä, mitä musiikissa rakastan. Taisin rakentaa itsetuntoni viemällä itseni todellisille äärirajoilleni. 

Pelko 

Varmuuden vastapainoksi syntyi myös ennakoimatonta epävarmuutta. Juuri kun Stanne oli löytänyt tekemiseensä vankkuutta ja määrätietoisuutta, hän joutui kyseenalaistamaan kaiken. Vuosituhannen taitteen äänityksiin liittyy muisto, joka saa Stannen ensin huvittumaan, sitten vakavoitumaan. 

– Fredman-studion lähellä oli valtava nosturi, josta saattoi hypätä benjin 85 metrin korkeudesta. Yllytyshulluna otin tietenkin haasteen välittömästi vastaan, Stanne pudistelee päätään. 

– En ole varmaan koskaan huutanut niin paljon! Se oli sellaista kuolemanpelon ja paniikkikohtauksen sekaista rääkymistä. Koko hyppyhän kesti vain hetken, mutta se tuntui ikuisuudelta. Tunsin kuolevani! Se tuntuu pieneltä jutulta nyt, mutta tuo kokemus heijastui elämääni pitkään. 

– Se huutaminen oli nimittäin täysin kontrolloimatonta ja satutti ääntäni pahasti. Meillä sattui olemaan Projectorin äänitykset kesken ja olin päättänyt haastaa itseäni myös niiden suhteen. Koska musiikkimme oli kokeellista ja erilaista, halusin ääneltäni jotain samanlaista, ja aloin heittäytyä todella kauas mukavuusalueideni ulkopuolelle. 

– Huonompi juttu oli, että ääneni oli ruvella jo muutenkin, enkä hallinnut minkään sortin tekniikoita. Tuhosin ääneni täydellisesti. En pystynyt puhumaan viikkokausiin. 

Äänesi kuulostaa omalaatuisella tavalla hyvältä vielä Damage Donella, mutta sitä seuranneilla kiertueilla tai Live Damage -dvd:llä et tainnut olla aivan oma itsesi?

– En kuulosta Damage Donella yhtään itseltäni. Äänestäni oli jäljellä vain rauniot, ja jouduin huutamaan studiossakin aivan liian kovaa, mutta… jollain hemmetin tavalla se toimi silti. 

– Kiertueet olivat jotain paljon pahempaa. Olin suuren osan Havenin ja Damage Donen kiertueista ikään kuin puhekiellossa, koska keikoista toipuminen vei niin paljon aikaa enkä edes pystynyt puhumaan kunnolla. Se oli sellaista säälittävää pihinää, eivätkä turhautuminen ja pelko auttaneet asiaa lainkaan. 

– Olin jokaisen keikan jälkeen todella häpeissäni, koska en suoriutunut hyvin. Yleisö ei pannut sitä juurikaan merkille, ja monesti fanit tulivat hehkuttelemaan, että keikka oli aivan täydellinen. Mutta se ei auttanut, koska olin itse niin maassa, ettei mikään vakuuttelu kääntänyt sitä. Yritin vain kovempaa ja kovempaa. Aivan väärillä keinoilla. 

Stanne varoo dramatisoimasta tarinaansa liikaa, mutta myöntää olleensa noina vuosina, 2000-luvun avausvuosikymmenen puolivälissä, paikoin todella peloissaan. 

– Damage Done -kiertueiden loppupuolella olin hetken ihan varma, että tämä on tässä. Ehdin jo maalailla uhkakuvia elämästäni, jossa ei ole Dark Tranquillityä. Se oli aivan helvetin pelottavaa, koska olin rakentanut suuren osan elämästäni ja tavallaan jopa identiteettini sen pohjalta, että olen metallibändin laulaja ja sanoittaja.

– Onneksi päätin kysyä apua muutamilta kollegoilta, ja juuri synkimmällä hetkellä löysin äänen lämmittelemisen tekniikat. Olin ollut siihen asti täysin varma, että sellainen kuuluu ehkä oopperalaulajille, muttei todellakaan death metal -örisijöille. Miten typerä olinkaan ollut! Olin tuhota elämäntapani sillä ajattelemattomudella.

– Tärkeimmät asiat elämässäni olivat – ja ovat yhä – perheeni, tämä bändi ja ystäväni. Kaikki ne kietoutuvat eri tavoin yhteen. Hetken aikaa olin tilassa, jossa en enää tiennyt kuka olen, ja tyttäreni syntyessä pelkäsin, etten voisi taata hänelle toimeentuloa tai läsnäoloani. Se oli hirvittävää aikaa.

Eskapismi

Viimeinen viisitoista vuotta on ollut itsevarmuutensa ja äänensä takaisin voittaneelle Stannelle jopa entistä turboahdetumpaa aikaa.

Nauttiessaan täysin rinnoin bändielämästä Stanne on joutunut ensimmäistä kertaa kasvotusten äärimmilleen viritetyn elämäntapansa varjopuolen kanssa. Sen, että kiertueet ovat hänelle sekä täyttä elämää että pakoa siitä.

Laulaja kuvailee kiertueita aaltoilevaksi tunteiden syöksykierteeksi, jossa suurimmalla riemulla on aina hintansa. Samalla suuri yleisö näkee vain kokonaisuuden parhaat puolet.

– Lavalla oleminen on täyttä euforiaa, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Kun näet minun hymyilevän lavalla ja näytän eläväni parhaita aikojani, siinä ei ole koskaan mitään esitettyä. Se on täysin aitoa.

– Kun pääsen lavalle ja on kulunut 20 sekuntia, kaikki maailman ja oman pääni sisäiset ristiriidat ovat tiessään. Se on minun eskapismiani. Äärimmäistä eskapismia. Se on tapani tulla toimeen elämän varjopuolten kanssa.

– Se adrenaliinin määrä on niin huumaava, että olen kiertueiden läpi todella ylivirittyneessä tilassa. En kykene nukkumaan käytännössä lainkaan. Tiedätkö sen tunteen, kun on nukkunut niin vähän, että tuntee olevansa jollain huuruisella tavalla virkeämpi kuin koskaan? Se valheellinen olotila on läsnä kaikilla kiertueilla.

”What are you in the eyes of strangers? You are identical to none. Why this disparity of thoughts? When you are identical to none”, Stanne laulaa Moment-albumin kappaleessa Identical to None.

Laulaja kiistää, että hänen maineensa aina hyväntuulisena keulahahmona olisi taakka, mutta myöntää, että mielenterveys on toisinaan pitkillä kiertueilla koetuksella.

– Keikkapäivien aamut ovat hetken ajan pieniä maailmanloppuja. Saavutan aina vuorokauden sisällä sekä kaikkein korkeimmat tunnehuippuni että syvimmät pohjakosketukseni. Vapauttavaa, täysin huoletonta keikkaa ja sitä seuraavaa sosialisointia seuraa jonkinlainen hämmentävä morkkis siitä, että olen nauttinut siitä mitä teen.

– Tämä on myös työtäni ja toimeentuloni lähde, kyllä, mutta ironisinta on, että koen aina huonoa omaatuntoa ollessani kiertueella, sillä perheeni on kotona tavallisen arjen keskellä. Minusta tuntuu, että nautin jopa liikaa siitä mitä teen. Aivan kuin työ ei saisi olla näin miellyttävää ja kiertueet olisivat vain hauskanpitoa.

– Sitten on vain saatava itsensä liikkeelle sängynpohjalta. Useimmiten synkkyys kestää muutaman tunnin, kunnes tapaan kavereita tai faneja meet & greet -tapahtumassa tai hörpin muutaman oluen ennen keikkaa, ja pian ollaankin jälleen siellä euforian huipentumassa.

– Heräsin jo vuosia sitten ajatukseen, ettei tämä ole varsinaisesti terveellistä. Kokea itsensä yhden ja saman vuorokauden aikana täysin kuolemattomaksi ja täysin tuhoutuneeksi. Tasapainon löytäminen on vaatinut paljon itsetutkiskelua, mutta loppupeleissä minun on pitänyt hyväksyä, ettei se ääripäiden vuoristorata katoa koskaan.

Stanne kertoo ymmärtävänsä hyvin muusikoita ja muita kutsumusammatissa toimivia ihmisiä, joilla on uran päätyttyä vaikeuksia pysytellä aloillaan.

– Se tyydytys, jonka saan keikkailusta ja kiertueista, on kuin silkkaa huumetta. Ja ihan kuten huumeista, vuosikymmenten muusikonelämästä voi tulla kaltaisilleni ihmisille pitkät vieroitusoireet.

– Sen huomaa nykyään jokaisen kiertueen jälkeen. Rakastan perhe-elämää ja rauhoittumista, mutta kiertueilta palattuani olen usein viikkokausia täysin hyödyttömässä tilassa, jota kutsun sosiaaliseksi krapulaksi. Kun hektinen kiertue-elämäntapa loppuu kuin seinään, tuntuu hirvittävän masentavalta olla aloillaan täydessä hiljaisuudessa.

– Se on se pahin hetki, jolloin todellisuus saa minut kiinni. Ahdistus valtaa kehoni ja mieleni, kaikki maailman ongelmat tuntuvat henkilökohtaiselta painolastilta ja läheisten ihmisten ongelmat musertavilta. Alan pelätä ja huolehtia perheestäni, ja kaikki tuntuu riemukkaan kiertue-elämän jälkeen hetken aikaa masentavalta.

– Ainoa lohtu on, että se menee ohi. Kerta toisensa jälkeen. Sitä voisi verrata ihan normaaliin krapulaan, mutta sillä erotuksella, että saatamme olla tien päällä kuukauden, parinkin verran kerrallaan, ja ne seuraavat ”olot” kestävät samassa suhteessa paljon pidempään.

– Ymmärrän hyvin, miksi bändit lopettavat ja tekevät paluun joidenkin vuosien jälkeen. Tässä työssä voi helposti käydä niin, ettei mikään muu tunnu enää miltään, jos antaa elämäntavan määrittää itseään liikaa. Se voi johtaa aika syvään masennukseen ja sitä myöten alkoholin liialliseen käyttöön tai muihin lieveilmiöihin.

Turhautuminen

Pyöritellessään Dark Tranquillityn motivaationlähteitä ja sitä, miten hän itse on muuttunut vuosikymmenten aikana, Stanne kertoo tarvitsevansa bändinsä kaltaista pakokeinoa tätä nykyä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Tarve juontuu siitä, mistä hän kirjoittaa Moment-albumilla: pettymyksestä ihmisyyteen ja halusta yrittää ymmärtää sen tulehtuneimpiakin puolia.

– Odotan yhä sitä päivää, että oma sukupolveni kasvaa aikuisiksi, jos sitä tapahtuu ikinä, Stanne hymähtää.

– Tarkoitan sitä, että luotin aina lapsena ja teininä siihen, että vaikka kakarat osaavat olla vastuuttomia idiootteja, niin ainakin aikuiset ovat fiksuja ja osaavat korjata asiat. Nyt olen saanut huomata, että tosiasiassa ne maailman julmimpia ratkaisuja tekevät, kaikkein katkerimmat ihmiset ovat usein keski-ikäisiä valta-asemassa olevia tyranneja.

– Puhun tästä kaikesta Momentilla. Kirjoitan niistä hetkistä, jotka määrittävät meitä ihmisinä. Yritän ymmärtää, millä tavalla ihminen ajattelee sellaisina hetkinä, joina hänen todellinen luontonsa punnitaan. Mikä saa ihmisen ajattelemaan äärimmillään niin itsekkäästi, että hän sallii vaikka massamurhan oman rikastumisensa vuoksi.

– Pienemmässä mittakaavassa nämä asiat ovat olleet entistä korostuneemmin läsnä tänä vuonna. Korona on jotenkin korostanut ihmisten itsekkyyttä. Moment on täynnä haluani yrittää ymmärtää ihmisiä itsekkäiden tekojen takana. Yritän vakuutella itselleni, että ihminen ei ole itsessään paha, vaan kaikki johtuu siitä, missä ja miten elämme.

– Toisinaan tunnen oloni suorastaan lamaantuneeksi tällaisten asioiden keskellä. Sitten ei auta mikään muu kuin tarttua kynään ja pistää tuntemukset paperille niin suodattamattomasti kuin mahdollista. Sylkeä ulos kaikki se paha olo, joka syntyy siitä sairaudesta, joka saa meidät tekemään niin paljon pahaa toisillemme.

Millaiset asiat saavat sinut pysymään järjissäsi kaikkein toivottomimpien hetkien keskellä? 

– Se, etten pidä tunteita sisälläni, vaan puran ne ikään kuin piiloon kaikkien näkyville, Stanne kertoo virnistäen. 

– Kun kirjoitan sanoituksia, saatan kanavoida niihin turhautumista itseni, maailman tai vaikka bändikaverieni suhteen ilman, että ihmiset ymmärtävät ikinä tekstieni kertovan heistä. Primitiivisin aste tässä on, että saan huutaa säännöllisesti tätä turhautumista fanien pistäviä katseita tuijottaen. Se on osa selviytymisprosessiani. 

– Jokaisen kannattaa keksiä oma tapansa, jolla purkaa tuntojaan tämän sekopäisen maailman keskellä. Kun löytää keinon, joka tuo suurimman mahdollisen tyydytyksen ja sisäisen rauhan, kannattaa syleillä tunteiden kaikkia ääripäitä. Ne tunteet kun ovat asia, joka tekee tästä elämästä elämisen arvoista.

– Yritän tätä nykyä olla stressaamatta pienistä asioista tai maalailematta liian suuria kuvia kerralla. Keskityn hetkiin perheeni parissa, kokemuksiin ystävieni kanssa, siihen euforiaan jonka koen lavalla, mielettömään onnistumisen tunteeseen, kun saan hyvän kappaleen valmiiksi… tai vaikka tähän yhteen erinomaiseen olueen. 

Hetken hymyn jälkeen Stannen ilme vakavoituu, kun hän kertoo huomanneensa ihmisten kokevan inhimilliset tunteensa nykyään ikään kuin hävettäviksi. Sosiaalinen mediakin alleviivaa liikaa elämän onnellisimpia puolia. 

– Muutamaan otteeseen olen jäänyt hetkeksi vangiksi pieneen masennuksen kierteeseen. Se ei ole ollut mitään vakavaa, mutta sen verran kuitenkin, että minulle on tarjottu lääkitystä. 

– Harkitsin sitä tovin, mutta tulin siihen tulokseen, etten halua elää lääkkeissä ja kokea kaiken olevan ”vain ihan okei”. Valitsen ennemmin synkimmät alhot ja kirkkaimmat loistot, niin kauan kuin se ei ole kenellekään vaarallista. 

– Tärkeintä onkin tunnistaa, mikä on itselleen parhaaksi, ja löytää oma tapansa elää myös tässä mielessä. Ei asettua johonkin normiin, siihen miltä asioiden ”pitäisi” tuntua, vaan tunnistaa ne mielentilat, jotka saavat tuntemaan, että todella elää. Inhimillisiä tunteita yritetään tätä nykyä vaimentaa, minä taas haluan vain voimistaa niitä. 

– On hetkiä, kun epävarmuus saavuttaa minut. Saatan istua tässä saman pöydän äärellä ja kirjoittaa sanoituksia, kunnes tunnen itseni täysin tekopyhäksi paskaksi, joka yrittää keksiä jotain ihan uutta tehden kuitenkin sitä samaa kuin ennenkin. Sitten pitää vain yrittää muistuttaa itseään siitä, ettei muutoksen tule olla mikään itseisarvo. 

– Luomisen tuskakin on ahdistava asia, mutta se merkitsee usein sitä, että on tekemässä jotain itselleen tärkeää. 

Vastuu 

Kaikki päättyy aikanaan. Myös Dark Tranquillityn ja Stannen ura. Laulaja itse toivoo, että uskaltaisi päästää bändielämästä irti hyvissä ajoin, ja hän on valmistautunut henkisesti elämään muusikon uran jälkeen. 

– Voin vain kuvitella, millaista on olla vaikkapa heavy metal -laulaja, jolla oli nuorempana uskomaton ääni, mutta joka ei kykene enää suoriutumaan ja elää ikään kuin kuolemattomuuden valheessa, Stanne sanoo. 

– Monet suurimmista laulajasankareistani ovat nyt kuin varjoja itsestään, ja heistä näkyy, etteivät he enää nauti lavalla olemisesta. Toisaalta he eivät kykene lopettamaan sitä elämää, syystä tai toisesta. Tuollainen on ihan sallittua niin kauan kuin he eivät vahingoita muita. Heidän musiikkiaanhan se on. Toivon itsekin kykeneväni vastuullisuuteen. 

– Tiedän jo nyt, etten tule suhtautumaan asiaan hyvin, kun se tapahtuu minulle. Ja väistämättä se tulee tapahtumaan. Pahinta olisi jatkaa sen jälkeen, kun tästä ei enää nauti, ja toivon pystyväni välttämään sen sudenkuopan. 

Äärimetalli on vielä sen verran nuori genre, että monet death- ja black metal -solistit ovat korkeintaan keski-ikäisiä, eikä kukaan voi tietää, miten nämä laulajat tai heidän äänensä tulevat vanhenemaan. 

– Lohduttavaa on, että maailmaa kiertää muutamia ainakin hieman minua vanhempia laulajia, kuten vaikkapa Kreatorin Mille, joka on nyt 52- tai 53-vuotias, Stanne huokaisee leveän hymyn palatessa hänen kasvoilleen. 

– Kun aloitimme, useita levyjä julkaisseita äärimetallibändejä ei edes ollut. Koko death metal tuntui asialta, jonka oli mahdotonta kuvitella ikääntyvän samalla tavalla kuin vaikkapa Judas Priest. 

– Muistan, kun Slayer julkaisi Decade of Aggression -liven [1991] ja mietin, että jumalauta, Slayer on tehnyt levyjä jo kymmenen vuotta. Pidin heitä ihan ikäloppuina! Tyypit olivat vähän alle kolmikymppisiä, mutta se tuntui rankemmassa metallissa isolta lukemalta. No, hekin päätyivät jatkamaan siitä vielä vaatimattomat 27 vuotta. 

– Me olemme tehneet tätä nyt 30 vuotta, ja pyrin asennoitumaan asiaan niin, että jokainen albumimme ja kiertueemme saattaa olla viimeisemme. Siten niistä osaa nauttia enemmän. Ei ole mikään mahdottomuus, että jatkamme tätä jossain muodossa vielä toiset 30 vuotta, mutta sen on tapahduttava aidosta innosta. 

– Sitähän suurin osa ihmisistä haluaakin? Pysyä nuorena. Tai nuorekkaana. Innokkaana. Pidän englanninkielisestä sananparresta ”to play in a band”. Eli suoraan käännettynä kyse on ”bändissä leikkimisestä”. Sitähän tämä on: nuoruuden leikkimistä ja liian aikuiseksi kasvamisen välttelyä, viimeiseen asti. 

– Kannan kyllä vastuuni, mutten aio päästää irti bändielämän viattomuudesta ja innosta ihan heti. Sitten kun tämä kaikki joskus loppuu, irti päästäminen ei tule olemaan helppoa. Sen voin sanoa jo nyt.

Julkaistu Infernossa 10/2020.