Joka kerta, kun Amaranthe-laulaja Elize Ryd nousee puheenaiheeksi, mielipiteet jakautuvat jyrkästi. Jokin sekä Amaranthessa että Elizessä saa musiikinkuuntelijoiden veren kiehumaan – sekä ihastuneella että vihastuneella tavalla.
”Ihana Elize! Upea ääni! Upea esiintyjä! Niin voimakas! Niin karismaattinen! Antaa inspiraatiota kaikille! Elize on metallinen jumalatar!” hänen Instagram-sivunsa päivityksen kommenteissa hehkutetaan.
Facebookin Amaranthe-uutisessa taas huudellaan: ”Ärsyttävä diiva toi muija. Poppi ei kuulu metalliin IMO. Tämäkin akka on pyrkyri, joka on metallibändissä varmaan vaan rahan takia.”
Joku toinen ihailee samassa postauksessa: ”En perusta niin paljoa Amaranthen musasta, mutta Elize on upea nainen! Tosi kova ja erottuva ääni sillä. Eikä se kroppakaan nyt varsinaisesti haittaa.”
”Tämä Amaranthe-muija edustaa kaikkea sitä, mikä metallissa on vikana. Eihän se edes osaa laulaa ja noi jätkät roikottaa sitä mukana vaan tissien takia”, seuraava henkilö jaksaa kertoa.
Elize ei peittele nauruaan, kun luen kommentit hänelle ääneen. Asia ei selvästikään tule hänelle yllätyksenä. Hetken naurunremakan jälkeen Elize myöntää, että on parin vuosikymmenen aikana tottunut kaikenlaiseen huomioon, mutta helppoa siihen suhtautuminen ei ole ollut.
Amaranthen näyttävät musiikkivideot, bändin energinen lavaesiintyminen ja Elizen räväkät somepostaukset antavat hänestä kuitenkin todella itsevarman kuvan. Laulajasta onkin tullut monelle fanille suorastaan roolimalli.
Ovatko Amaranthe-vuodet todella takoneet sinusta niin itsevarman ihmisen kuin julkinen kuori antaa ymmärtää?
– Vau… pitäisikö olla rehellinen? Elize kysyy hieman empien, mutta jatkaa ennen kuin ehdin yllyttää.
– Ei… Ei todellakaan ole. Vasta viime vuosien aikana olen alkanut tuntea oloni lavalla mukavaksi ja ymmärtänyt samalla sen vuoristoradan, jota elämäni on ollut. Pikkuhiljaa olen hyväksynyt sen, että olen taustani ja elämäni takia todella herkkä ihminen ja sen, että minut on lyöty maahan moneen kertaan.
Istumme purjealuksen kannella Helsingin Pohjoisrannassa. On elokuu, ja Elize on saapunut Suomeen puhumaan Amaranthen uudesta Manifest-albumista. Sitä fiilistellessään hän kertoo bändin viime vuosien saaneen hänet ymmärtämään kaikkea kokemaansa yhä paremmin.
– Se, että ympärilläni on ollut aina muutamia ihmisiä, jotka olen oikeasti päästänyt kaikkien ylä- ja alamäkien keskellä lähelleni, on ollut ratkaisevan tärkeää. Sekä tietenkin se, että olen tiennyt lapsesta asti, mitä haluan tehdä. En ole koskaan kyseenalaistanut haavettani laulamisesta, tanssimisesta ja esiintymisestä. Se haave on pitänyt minut koossa.
– Kaikki alkoi jo lapsuudessa, kun muutimme paljon enkä ehtinyt juurtua minnekään. Myös erilaisissa esiintyjäympyröissä etsin paikkaani liian pitkään. Olin tuuliajolla paikoissa, joissa ihminen ja hänen itsetuntonsa ovat uhrattavissa kilpailun vuoksi. Olin antaa monta kertaa periksi, ennen kuin löysin kotini metallin maailmasta.
Musikaalinen herääminen
Kun Elize puhuu tiestä, joka on johtanut hänet elämään unelmaansa Amaranthessa, hän viittaa usein perheeseensä.
Tuleva rocktähti syntyi vuonna 1984 ruotsalaisen isän ja suomalaisen äidin perheeseen Ruotsin Värnamossa ja sai nimekseen Hanna Elise Isabell Maj Höstblomma Ryd.
– Vanhempani olivat sanalla sanoen aika eriskummallinen pariskunta. Heillä oli aika paljon ikäeroa, minkä myötä isäni kuunteli AC/DC:tä ja KISSiä, kun taas äitini saattoi luukuttaa vaikka Cheriä, Elize kertoo.
– Tavallaan musiikkimakuni perustuksia valettiin jo tuolloin. Katsoimme äitini kanssa paljon musikaaleja ja hän lauloi minulle niiden mukana. Se oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun ymmärsin musiikin olemassaolon. Ja se valloitti minut loppuelämäkseni.
– Vaasalainen isoisäni oli kova jazzmuusikko, millä on ollut epäsuora vaikutus elämääni. Hän nimittäin kuoli kiertueella huumeisiin, kun äitini oli vasta yhdeksänvuotias. En tietenkään tavannut häntä koskaan, mutta jo kuullessani äitini puhuvan hänestä ikuisella surulla ja kaipauksella, päätin pysyä kaukana huumeista. Se päätös on pitänyt.
Elizen ja hänen perheensä elämä pyöri kirkkoympyröissä. Se avasi hänelle tien lavoille.
– Sain ensimmäisen tilaisuuteni esiintyä, kun muutimme Keski-Ruotsiin alueelle, joka tunnetaan kansainvälisestikin Ruotsin ”Bible Beltinä”. Se on erittäin uskonnollinen kaistale maan puolivälissä, Elize kertoo näyttäessään Ruotsin karttaa puhelimensa ruudulta.
– Kaikki pyöri kirkon ympärillä, mutta ei se minua haitannut, koska pääsin jo kolmivuotiaana laulamaan siskoni kanssa kirkon tapahtumissa. Siinä mielessä kirkko toi musiikin ja esiintymisen elämääni. Rakastin tunnetta, joka kehossani virtasi, kun lauloin ja huomasin, että lauluni nostattaa hymyn ihmisten huulille.
– Seuraava suuri kolahdus oli Sound of Music. Se musikaalielokuva. Lapsenvahtini antoi minun katsoa sen varmaan miljoona kertaa. Osaan vieläkin ne kappaleet ulkoa, vaikken ole nähnyt sitä aikoihin. Se elokuva on täynnä silkkaa musiikin riemua, ja kuvittelin monesti olevani yksi Von Trappin perheen lapsista.
Elize kertoo olevansa myös MTV-sukupolven lapsi ja pudistelee päätään kertoessaan, kuinka hän joutui katsomaan musiikkitelevisiota monesti salassa.
– Pistin MTV:n päälle joka päivä, kun tulin koulusta. Siellä pyöri aina hulluja musiikkivideoita. Billy Idolia, Madonnaa ja vaikka mitä. Katsoin niitä korvat ja posket punaisina, ja vaikkei minulle ollut vielä tapahtunut minkäänlaista seksuaalista heräämistä, ne esitykset herättivät sellaisia sydämentykytyksiä, että olin ihan koukussa.
– Ajattelin asian pienessä päässäni niin, että tuolla ulkona ihmiset kävelevät naamat nurinpäin harmaassa maailmassa, kun taas ruudulla esiintyjät vetävät musiikkia iso hymy kasvoillaan keskellä värikästä maailmaa. Se oli ensimmäinen hetki, kun tiesin haluavani tehdä jotain samaa. Tanssia, laulaa, nauraa ja iloita elämästä.
– Siitä alkaen maailmani pyöri musiikin ympärillä. Se oli asia, joka teki minut onnellisimmaksi. Koin jo lapsena, että laulajat ja muusikot olivat kuin supersankareita, niin itsevarmoja ja näyttäviä. Äitini huomasi innostukseni eikä lähtenyt torumaan asiasta liikaa, vaan rohkaisi minua tarttumaan musiikkiharrastukseen.
Epäilyjä lehtoreilta, tukea perheeltä
Nuori Elize eli rauhallista, musiikintäyteistä elämää pienessä kaupungissa, kunnes tapahtui jotain, mikä merkitsi teini-ikää kolkuttelevalle ihmiselle suurin piirtein maailmanloppua: Elizen vanhemmat erosivat, ja hänen äitinsä päätti muuttaa Göteborgiin, puolen miljoonan asukkaan suurkaupunkiin.
– Aluksi muutos tuntui ihan hirveältä. Maailmani räjäytettiin kappaleiksi, jouduin jättämään ystäväni ja Göteborg oli jotain ihan muuta kuin mihin olin koko elämäni ajan tottunut, Elize sanoo huultaan purren.
– Asialla oli myös valoisa puolensa. Pieni kaupunki ei ollut harrastusten kannalta mikään kovin värikäs paikka, joten siinä mielessä muutto oli ratkaisevan tärkeä asia. Pääsin kouluun, jossa keskityttiin aika paljon musiikkiin, mikä oli todella makea juttu. Monet luokkalaiseni olivat tosin tunnettujen näyttelijöiden ja muusikoiden lapsia, ja siihen kuplaan oli vaikea päästä sisään. He saivat esityksissä aina kaikki roolit. Se syrjintä sai minut kirjoittamaan vastalauseiksi ensimmäiset omat kappaleeni.
– Pian törmäsin muutamiin samanhenkisiin tyyppeihin, perustimme joitakin alkeellisia bändejä ja kaikki aikani meni musiikkia suunnitellessa, kuunnellessa ja laulaessa. Kävin bänditreeneissä, baletissa, tanssikursseilla… ihan missä tahansa, mikä liittyi tanssiin ja musiikkiin. Koulu jäi aika pahasti sivurooliin.
Iso koulu ei ollut hyperaktiiviselle Elizelle sopivin paikka, ja pian hän joutui ongelmiin. Opettajat valittelivat Elizen olevan aina omissa maailmoissaan, ja samalla arvosanat laskivat.
– Ala-asteen lopulla minun haluttiin menevän kuulotesteihin, koska opettajien mielestä kuulossani oli pakko olla jotain vikaa, kun en oikein keskittynyt tunneilla. Rehtori halusi minun lopettavan kaikki harrastukseni ja teki selväksi, ettei tyttöjen kannata yrittää harrastaa musiikkia. Äitini raivostui asiasta, ja opettajat saivat kuulla kunniansa!
Elizen ääni täyttyy suuresta kunnioituksesta ja hän alkaa jopa hieman takellella sanoissaan nostaessaan esiin koko myöhemmän musiikkielämänsä kannalta tärkeän henkilön, joka tuki häntä Göteborgin-aikoihin valtavasti. Kyse on Elizeä hieman vanhemmasta isoveljestä Johan Carlzonista, joka tunnettiin Göteborgin metalliskenessä bändien Relevant Few ja Abandon mörisijänä.
– Meillä oli musiikin suhteen niin sisarelliset välit kuin olla voi, Elize naurahtaa silmäkulmaansa pyyhkäistessään.
– Veljeni oli sataprosenttinen metallityyppi. Hän eli metallia. Aina Iron Maiden -paita päällä. Hän oli huikean hyvä örisijä, ja vielä tänäkin päivänä monet göteborgilaismuusikot tulevat hehkuttamaan, että Johan oli 90-luvulla heidän esikuvansa.
– Johan halusi aina esitellä minulle kovimpia uusia ruotsalaisbändejä, rohkaisi minua laulamaan, kuskasi minua harrastuksiini ja piti musiikin liekkiä yllä muiden vähättelyistä huolimatta. Tosin hän myös uhkaili aina veljellisesti polttaa kaikki ysäripoppilevyni ja pistää minut todelliselle death metal -kuurille, jotta ymmärtäisin, mitä oikea musiikki on!
– Sitä minun nuoruuteni oli. Yhtä lailla Aquaa, Roxettea, Abbaa, E-Typea ja Madonnaa kuin Göteborg-skenen death metalia ja melodeathiä. Kuulostaako tutulta yhtälöltä? Niin pitäisikin.
Yksinäistä itsensä etsimistä
Juuri kun Elize sisaruksineen oli asettumassa suurempaan kaupunkiin, hänen äitinsä halusi palata maaseudulle. 15-vuotias Elize ja hänen vuotta vanhempi siskonsa Elina tekivät rohkean päätöksen: he päättivät jäädä jäädä asumaan Göteborgiin.
– Yksin asuminen takasi, että jouduin aikuistumaan paljon nopeammin kuin monet ikäiseni. Siitä seurasi aika monta itkuista ja yksinäistä yötä, vaikka asuinkin yhdessä siskoni kanssa, Elize muistelee.
– Vuokrasimme yhdessä kämpän ja tein kahta, joskus kolmea työtä yhtä aikaa. Tarjoilijana, siivoojana… Ne olivat kovia töitä, ja ainoa asia, joka minua vei eteenpäin, oli tavoitteeni tulla mahdollisimman hyväksi laulajaksi ja tanssijaksi. Työn ja intohimon yhdistäminen meni niin pitkälle, että olin usein lähellä polttaa itseni loppuun.
– Olin niin nuori, että halusin jotenkin uskoa siihen, että jos olen kiltti, autan muita ja pysyn optimistisena, muutkin ovat kilttejä minulle. Kuten kaikki tietävät, maailma ei toimi ihan niin. En silti antanut vastoinkäymisten kovettaa itseäni täysin. Sellainen olisi ajanut minut varmasti itsetuhoiseen tilaan.
Määrätietoinen halu tulla laulajaksi tai tanssijaksi sai Elizen pyrkimään kouluun, jossa hän voisi keskittyä päämääriinsä entistä tehokkaammin.
– Siinäkin koulussa kaiken keskiössä oli kuitenkin bailaaminen, mikä kuuluu ilman muuta tuohon ikään, mutta ne ryyppyhommat tai varsinkaan muut päihdekokeilut eivät kiinnostaneet minua yhtään.
– Olin kai vähän musiikkinörtti? Minulla oli oma koti ja omat sääntöni. Ei kotiintuloaikoja. Olisin voinut tehdä ihan mitä tahansa, bailata menemään ja juosta miehissä, mutta sen sijaan halusin vain tehdä duunia ja opiskella musiikkia.
– Tavallaan jätin osan nuoruudestani elämättä ja halusin olla heti aikuinen. Kun asiaa ajattelee nyt, ratkaisu on kannattanut, mutta myös niiden nuoruuden mokailujen ja ihmissuhdekiemuroiden eläminen olisi ollut tärkeää. Olin nimittäin aika pitkään vähän liiankin kiltti ja naiivi. En oikein rakentanut rauhassa tervettä itsetuntoa.
Seuraavina vuosina Elize päätyi kokeilemaan monia esittävän taiteen laitoja. Samaan aikaan hän tiesi sisimmässään, etteivät sellaiset ympyrät olleet häntä varten.
Elize kuvailee teatteri-, malli- ja balettimaailmaa sanoilla ”julma” ja ”kaksinaamainen”. Hän kertoo vasta myöhemmän bändielämän paljastaneen hänelle toden teolla, ettei kaikessa artistielämässä tarvitse olla kyse kilpailusta.
– Kaiken teatteri- ja balettimaailman glamourin takaa paljastui epäinhimillistä raadollisuutta, Elize huokaisee.
– Erääseenkin balettiproduktioon haki lisäkseni paljon nuoria tyttöjä, ja yksi heistä oli pistänyt pahimman kilpailijansa tossuihin lasinsiruja. Kuvittele! Niin tarkkaan suunnitellusti ja niin pieniä siruja, että ne alkoivat tuntua varpaiden kärjissä vasta lavalle astuessa. Eikä se ollut ainoa kerta, kun näin niissä ympyröissä todellista julmuutta.
– En usko, että on itsetunnoltaan niin vahvaa ihmistä, ettei tuollainen vaikuttaisi heihin. ”Olet ihan kelvollinen laulaja, mutta et riitä.” ”Tanssit ihan hyvin, mutta sinun pitäisi laihduttaa.” ”Voisimme ottaa sinusta mallikuvia, mutta kasvosi ovat liian pyöreät.” ”Jos haaveilet balettiurasta, sinun on laihdutettava.”
– Nyt kun puhun näistä asioista, en voi ymmärtää, kuinka en romahtanut. Äitiäni, siskoani ja veljeäni lukuun ottamatta kaikki ihmiset ympärilläni sanoivat, ettei minusta ole mihinkään. En voi itsekään uskoa, etteivät kaikki nuo kommentit saaneet minua luovuttamaan. Jokin unelmassani vain piti minut sen tien päällä.
Pitkätukkaisia sielunkumppaneita
Korkeakulttuurin harrastajien sijaan Elize alkoi löytää hengenheimolaisia raskaamman rockin kuulijoista. Hän pudistelee nauraen päätään kertoessaan, miten hänellä on tapana mennä kaikissa asioissa aika pitkälle: metallista innostuttuaan hänestä tuli alle parikymppisenä ulkoiselta olemukseltaan täysiverinen teinigootti.
– Kaikki metallissa kiehtoi minua, eikä kulunut aikaakaan, kun kuljin ympäriinsä mustissa vaatteissa, tukka mustaksi värjättynä, naama valkoisessa meikissä ja muutenkin kuin oppikirjaversiona goottitytöstä, Elize virnuilee leveästi.
– Eräänä päivänä musiikkikouluun tuli viesti paikallisessa bändissä soittaneelta tyypiltä, joka kyseli, löytyisikö koululta naislaulajaa hänen bändinsä levylle. Opettajat ajattelivat, että minä olisin varmasti kiinnostunut.
– Sitä kautta tutustuin Falconerin Stefan Weinerhalliin. Se musiikki ei ollut ihan sellaista metallia, jota kuuntelin tuolloin, ja veljeni haukkui bändin ihan nyhveröiksi, mutta tartuin silti tilaisuuteen. Pääsin laulamaan heidän The Sceptre of Deception -levylleen [2003] siskoni Elinan kanssa ja sain ensikosketukseni todellisesta bändielämästä ja metalliporukoista. Se osoitti minulle, ettei kaiken musiikkitoiminnan tarvitse olla niin pinnallista.
Yksi asia johti toiseen, ja Elizen uteliaisuus heräsi toden teolla. Vaadittiin enää yksi viikonloppu, että hänen elämänsä muuttui lopullisesti.
– Kaverini pyysi minua lähtemään mukaansa paikalliselle metallikeikalle, ja koska en ollut mikään bilettäjätyyppi, olin vähän vastahakoinen, mutta jotenkin hän sai minut ylipuhuttua, Elize hekottelee.
– Jatkoilla tutustuin erääseen vaaleatukkaiseen hevariin. Hän näytti ihan joltain satuhahmolta! Kuuntelin hänen tarinoitaan tuntikausia, ja päädyimme puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Erityisesti musiikista. Se oli niin välitöntä, että minusta tuntui kuin olisin löytänyt sielunkumppanini. Sen rokkarin nimi oli Olof Mörck.
– Aina kun kävin tyttökaverieni kanssa baareissa, kuvio oli hyvin samanlainen: jos joku mies tuli juttelemaan, homma meni välittömästi ehdotteluksi ja lääppimisyrityksiksi. Nyt joku varmasti ajattelee, että voi Elize-raukkaa, kun hän sai nuorena huomiota. Voin sanoa, että kaipasin itse ihan erilaista kanssakäymistä kuin pokailua.
– Olof oli toista maata. Muistan ne bileet, kun hän kutsui minut paikan takapihalle, ja siellä tähtitaivaan ja täydenkuun alla hänellä olisi ollut täydelliset mahdollisuudet tehdä aloitteensa. Mutta ei Olof. Hän vei keskustelua yhä syvällisempään suuntaan, juttelimme tuntikausia ja lopulta hän kertoi, että haluaa ehdottomasti kuulla lauluani.
– Jatkoimme kämpilleni, kaivoin esille laatikon, jossa säilytin biisiluonnostelmiani, ja lauloin Olofille muutamia kappaleitani. Jostain ihmeen syystä luotin häneen heti täysin. En luottanut ihmisiin kovin helposti, mutta Olofin kohdalla tiesin olevani turvallisessa ympäristössä.
– Sen illan päätteeksi Olof ei kysellyt mitään, vaan kertoi minulle: ”Elize, me tulemme vielä äänittämään nämä laulut.”
Lähes toteutunut yötoive
Dragonland-yhtyeessä vaikuttanut Olof Mörck oli jo 2000-luvun puolivälissä taitava soittaja, säveltäjä ja äänittäjä, jonka kanssa Elize olisi voinut rakentaa soolouraa omien kappaleidensa voimalla. Sitten aukesi melkoinen tilaisuus.
Kun Nightwish erotti alkuperäisen laulajansa Tarja Turusen avoimella kirjeellä syksyllä 2005, seurasi yhtä lailla avoin laulajahaku. Bändin musiikkiin ihastunut Elize päätti kurottaa korkeuksiin.
– Rakastuin myöhäisteininä Nightwishiin ja Evanesenceen! Veljeni ei tietenkään pitänyt niitä bändejä todellisena metallina, mutta se vastakkainasettelu sai minut vain innostumaan enemmän, Elize kertoo.
– Kun Tarja sitten erotettiin bändistä ja laulajahaku aukesi, olin ihan haltioissani. Voisinko päästä ihan oikeaksi laulajaksi? Voisinko päästä kiertämään maailmaa? Aiemmin olin haaveillut korkeintaan musikaalityöstä Saksassa tai hulluimmillaan Broadwayllä, mutta Nightwishin kanssa olisin voinut nähdä koko maailman.
– Aloimme äänittää Olofin kanssa demoja Nightwishille. Seuraavaksi he pyysivät kuvia. En oikeastaan vieläkään tiedä, miten pitkälle pääsin koko prosessissa, mutta pallottelimme paljon viestejä bändin edustajien kanssa.
Näiden aikojen muisteleminen saa Elizen myöntämään, että nuoren kunnianhimonsa keskellä hän yritti yhä esittää jotain muuta kuin todellisuudessa oli.
– Ajattelin koko haun ajan, ettei ääneni ole tarpeeksi klassinen ja tarjamainen. Olin asiasta niin varma, että lauloin monia demoja klassisemmalla äänellä.
– Ja mitä sitten tapahtuikaan? He valitsivat Anetten! Hän oli kuin Tarjan vastakohta! Muistan yhä sen hetken, kun kuulin uutisen ja ensimmäisen singlen. Nauroin itselleni, että tuolla laulajallahan on hyvin samansävyinen ääni kuin minulla oikeasti! En vain antanut sen äänen kuulua demoilla.
Olisiko Nightwish ollut oikea bändi sinulle? Parikymppiselle innokkaalle ruotsalaiselle laulajanalulle.
– Tiesin jo silloin, etten olisi kuulunut Nightwishiin, mutta olisin varmasti ottanut paikan, jos sitä olisi minulle tarjottu, Elize pyörittelee.
– Minä olisin… osannut heittäytyä siihen rooliin. Olin tehnyt niin paljon musikaaleja ja teatteria, että olisin varmasti osannut luoda itselleni jonkinlaisen Tuomas Holopaisen ihanteeseen sopivan Nightwish-roolihahmon.
– Sitten aloin ymmärtää, etten haluaisi sitä. Halusin kirjoittaa omaa musiikkia ja ilmaista kaikkia niitä puolia, joita rakastan musiikissa. En tiedä, miten kauan sen sisäistäminen olisi kestänyt ilman Nightwish-tapausta.
– Hauskaa kyllä, niitä demoja äänittäessämme teimme Olofin kanssa sopimuksen: jos en saisi Nightwish-laulajan paikkaa, avaisimme koko pöytälaatikkoni ammolleen ja perustaisimme yhteisiä kappaleitamme varten uuden bändin.
Kuolemasta elämään
Sopimus piti, ja Elize alkoi työstää musiikkia Olofin kanssa. Syntyi Amaranthen esiaste Avalanche, ja kaksikko äänitti monia Elizen säveltämiä kappaleita. Varhaiset biisit olivat Elizen mukaan todella metallisia, melankolisia ja synkkiä heijastellen kaikkia niitä käänteitä, joita hän oli lähivuosien aikana kokenut.
Uusista kappaleista täydestä sydämestään innostunut Elize halusi pian kuulla tukipilarinsa mielipiteen luomuksistaan.
– Kaikkein eniten halusin soittaa niitä kappaleita veljelleni, mutta… juuri silloin hän menehtyi. Hänellä oli ollut paljon ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja lopulta aineet veivät hänet pois maailmastamme, Elize sanoo hiljaa.
– Veljeni kuolema sai minut kiinnostumaan mielenterveydestä, psykologiasta ja masennuksesta. Halusin ymmärtää, miten ihminen voi menettää otteensa tunteistaan niin totaalisesti, että hän valitsee elämänsä päättämisen.
– On hyvin kiinnostavaa, että tuolloin en ajatellut olevani erityisen hyväonninen, mutta… sitähän minä juuri olin. Minulla oli lapsesta asti niin vahva intohimo musiikkiin, että kaikki mutkat sillä tiellä olivat toissijaisia.
Elize nimeää veljensä kuoleman hetkeksi, jonka seurauksena nyt tuntemamme Amaranthe toden teolla syntyi.
– Olof oli läsnä veljeni hautajaisissa ja tuki minua vaikeimpien aikojen läpi. Mutta pian kohtalo puuttui taas peliin. Olimme molemmat romahtaa, kun hänen isänsä menehtyi vain muutama kuukausi myöhemmin. Lyhyessä ajassa olimme molemmat menettäneet rakkaan ihmisen.
– Se kaikki olisi saattanut purkautua todella murheelliseen musiikkiin, tai yhtä hyvin olisi saattanut käydä niin, ettemme olisi saaneet musiikkia aikaiseksi lainkaan. Teimme kuitenkin yksimielisen, aika oudonkin päätöksen.
– Elettyämme suruaikaamme jo tovin tulimme siihen tulokseen, että musiikkimme on edustettava jotain täysin päinvastaista. Meidän on tehtävä niin voimaannuttavaa, energistä, innostavaa ja tarttuvaa musiikkia, että se nostaa meidät surun suosta ja saattaa samalla voimaannuttaa muitakin ihmisiä.
Se toimi. Kun Elize ja Olof julkaisivat muutamia varhaisia kappaleitaan MySpacessa, demot sattuivat osumaan erään Thomas Youngbloodin korviin. Hän oli innostunut Elizen äänestä.
– Thomas lähetti minulle täysin odottamatta meiliä, että Kamelot on lähdössä kiertueelle ja he tarvitsisivat uuden naislaulajan Simone Simonsin tilalle, koska hän keskittyisi jatkossa yhä enemmän Epicaan.
– ”Hetkinen? Simone Simons? SE Simone Simons?!” ajattelin ja menin katsomaan Kamelotin The Haunting -musiikkivideon. Menin kauhusta kankeaksi. Minun pitäisi astua Simone Simonsin seuraajaksi.
– Olimme jo äänittäneet joitakin Amaranthe-kappaleita, ja ajattelin, että Kamelot-kiertueella voisin oppia, miten todellinen tekijäbändi ja sen taustavoimat toimivat, ehkä tehdä vähän nimeä itselleni metalliyleisön edessä ja saada Roy Khanilta vinkin jos toisenkin bändilaulamisesta. Ajattelin kiertuetta sijoituksena Amaranthen tulevaisuuteen.
– Sen kiertueen aikana uteliaat Kamelot-fanit räjäyttivät kappaleidemme kuuntelumäärät pilviin, ja kunhan Amaranthe oli muodostettu täyteen mittaansa, sain ujutettua meidät mukaan Kamelotin kiertueille.
– Kun ajattelen sitä kaikkea nyt, se tuntuu epätodelliselta. Hetkeä aiemmin olin ollut pisteessä, jossa olin antaa periksi ja vetäytyä lopullisesti kuoreeni, ja sitten musiikin ovet avattiin edessäni ammolleen.
Liian paljon, liian äkkiä
Amaranthe kuulostaa uskomattomalta Elizen unelmien täyttymykseltä. Bändihän yhdistää kaikkea sitä, mistä hän on puhunut: metallia, poppia, ysäriä, energiaa ja teatraalisuutta kolmen laulajan vuorovaikutuksella. Samalla metallin ja popin epäpyhä liitto on ollut monelle metallifanille kuin myrkkyä. Se näkyi ja ku ului heti, kun yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä Amaranthen alkuvuodesta 2011.
– Se on tavallaan jotain, mitä me kerjäsimmekin! Elize suorastaan huudahtaa. – Olof sanoi jo ensimmäisten kappaleiden valmistuttua: ”Elize, tätä tullaan sekä rakastamaan että vihaamaan.”
– Heti kun julkaisimme ensimmäisen kappaleen, Hungerin, ja samalla sen musiikkivideon, reaktiot olivat älyttömän voimakkaita! Tiesimme, että musiikkimme on erilaista, muttemme varautuneet aivan niin äärimmäisiin tunteisiin.
– Yhtäkkiä bändin jokaisen jäsenen ulkonäkö analysoitiin päästä varpaisiin ja koko musiikkimme hajotettiin atomeiksi. Kaikilla tuntui olevan mielipide kappaleen jokaisesta soundivalinnasta, riffistä, melodiasta ja kertsistä.
– Osa kuulijoista oli sitä mieltä, että Amaranthe oli parasta ikinä. Osa taas ajatteli, että olemme osoitus metallin kuolemasta. Olimme innoissamme! Olimme nuorista ihmisistä koostuva, aloitteleva bändi, ja yhtäkkiä kaikkia kiinnosti meidän tekemisemme. Joko hyvässä tai pahassa. Tunsimme saaneemme aikaiseksi jotain ainutlaatuista.
Se, mikä oli aluksi innostavaa, hauskaa ja viihdyttävää, alkoi pian muistuttaa Elizeä kaikesta siitä arvostelusta, jota hän oli nuoruudestaan asti kohdannut. Elize myöntää, ettei ollut Amaranthen uran alussa valmis siihen.
– Sain kuulla vasemmalta ja oikealta, että olen tekopyhä prinsessa ja diiva, surkea laulaja ja ihmisenäkin varmasti ihan paska. Ihmiset tuomitsivat meidät bändinä ja minut ihmisenä, vaikkei kukaan tuntenut meitä.
– Pian ilkeimmät kommentit alkoivat mennä ihon alle. Ei sille voinut mitään. Olin vasta ihan lapsi. Jouduin kovettamaan itseäni paljon enemmän kuin olisin halunnut, mikä vaikutti sävellyksiini vuosikausia. En uskaltanut olla täysin oma itseni ja vetää kappaleissani vaihdetta täysille. En meinannut uskaltaa kirjoittaa ollenkaan.
Amaranthen arveltiin olevan levy-yhtiöiden kehittämä tuote, joka ei sävellä kappaleitaan itse. Tämän mainitseminen saa Elizen harkitsemaan sanojaan tarkasti.
– Niin, mehän olimme muoti-ilmiö ja tähdenlento, jota kukaan ei muista enää vuoden päästä, Elize aloittaa.
– Paljon myöhemmin kävi ilmi, että muutamat bändin ja sen lähipiirin ihmiset ajattelivat samoin: Amaranthella oli tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeasti.
– Paineet kasvoivat ihan järjettömällä tahdilla! Ensimmäisen levyn jälkeen olimme aika pitkään eräänlaisessa ”musiikkikrapulassa”. Meidän odotettiin kirjoittavan koko ajan tarttuvampia ja överimpiä kappaleita. Me itsekin odotimme sitä.
– Menetimme hetkeksi sen ensimmäisen levyn aidon tekemisen ilon. Aluksi olimme musiikissamme todella leikkisiä, mutta sitten mietimme liikaa sitä, miltä Amaranthen kuuluu kuulostaa. Mitä meidän tulee olla. Nuoruutemme ja kokemattomuutemme kääntyi tuossa kohtaa itseään vastaan.
– Hyväksyin myös hetken aikaa liian helposti sen, miten minua kohdeltiin. Yhdessä vaiheessa lähipiirissämme oli ihmisiä, jotka halusivat pistää minut sivuun. Tehdä minusta ikään kuin vain mainoshahmon. Minun ei meinattu antaa tehdä haastatteluja, koska en ollut ihan parhaimmillani englannin puhumisessa. Oli aika outoa, kun yksi bändin säveltäjistä ja perustajista haluttiin sulkea pois, ja vieläpä selvästi sen takia, että olen nainen. Ikään kuin minulla ei olisi ollut osuutta musiikkimme luomisessa. Nieleskeltyäni sitä aikani päätin Olofin tsemppaamana rohkaista itseni ja alkaa tehdä töitä oman ja kaikkien muidenkin tasa-arvoisen kohtelun puolesta.
Vaikeiden aikojen keskelläkin Amaranthella oli pakassaan yksi valttikortti: uskollinen kuulijakunta.
– Kaikki ne iloiset kasvot yleisössä saivat meidät jatkamaan vaikeimmallakin hetkellä, Elize kehuu.
– Huomasin ajattelevani, että en ehkä voi pelastaa mikrofonini takaa koko maailmaa, mutta jos pelastan omani ohella edes yhden ihmisen maailman vaikka vain yhdeksi pieneksi hetkeksi, kaikki uhraukset ovat sen arvoisia.
– Fanit ovat osoittaneet meille niin paljon rakkautta, että voin ihan vilpittömästi sanoa Amaranthen olevan edelleen olemassa heidän ansiostaan. He saivat meidät jatkamaan siihen pisteeseen asti, että löysimme todellisen itsemme.
Paikoilleen loksahtelevat palaset
Kysyn Elizelta, missä vaiheessa Amaranthen taivalta hän koki hetken, jolloin hän tajusi elävänsä unelmaansa ja saavuttaneensa bändin kanssa sen tason, jota oli aina tavoitellut.
– Havahduin siihen tunteeseen itse asiassa täällä Suomessa puolisentoista vuotta sitten, kun soitimme Helsingin Jäähallissa ja encoremme oli juuri alkamassa upean keikan jälkeen, Elize sanoo ja nauraa sitten pitkään huomatessaan ilmeeni kysyvän sanattomasti: ”Ai tuolloinko vasta?!”
– Kaikki muuttui, kun [entisestä Arch Enemy -laulajasta] Angela Gossow’sta tuli muutama vuosi sitten managerimme. Hän on tiukka ihminen. Ja rohkea. Hän kyseenalaisti bändin toiminnassa kaiken.
– Angela kysyi suoraan, olemmeko tyytyväisiä levy-yhtiöömme, kiertuehenkilökuntaamme ja siihen, miten käytännön asiat sujuvat, kun kierrämme maailmaa. Hän sai meidät todella miettimään asiaa. Olimme kiertäneet lähes vuosikymmenen jatkuvasti vaihtuvan crew’n kanssa. Porukka saattoi vaihtua joka kiertueella. Mukana oli kyllä kavereitamme, mutta crew ei ollut yhtenäinen tai varsinkaan organisoitu. Teimme liikaa asioita itse, emmekä olleet niiden juttujen suhteen ammattilaisia.
Elize tarkentaa, ettei teknisistä ratkaisuista johtuen meinannut kuulla omaa lauluaan lavalla ja kertoo yrittäneensä pitkään kantaa yksin vastuun esimerkiksi lava-asusteistaan. Se vaikutti itsevarmuuteen.
– Moni tätä juttua lukeva ehti varmasti olla uramme ensimmäisen kuuden seitsemän vuoden aikana keikoilla, joilla oli teknisiä ongelmia, epävireisyyttä lauluissa ja kaikenlaisia kömmähdyksiä. Olen niin pahoillani siitä kaikesta. Minusta tuntuu, että soitimme ensimmäisinä vuosinamme enemmän surkeita kuin hyviä keikkoja…
– Kun sitten lähdimme ensimmäiselle kiertueelle Helix-albumin [2018] jälkeen Angelan valikoiman crew’n kera, tajuntamme meinasi räjähtää. Tätäkö kiertäminen on, kun kaikki kiertuehenkilökunnan tyypit ovat ammatti-ihmisiä ja voimme itse keskittyä täysillä osaamme bändinä?
Yhä enemmän ja enemmän innostuva Elize myöntää, että muutos heijastui suoraan yhtyeen kuudenteen albumiin Manifestiin, joka on suorastaan räjähtävän positiivinen ja energinen levytys.
– Päätimme Helix-kiertueen viime vuonna Apocalyptican ja Powerwolfin kanssa Helsingin Hartwall-areenalle, ja siinä missä olemme tavallisesti olleet kiertueiden jälkeen rättiväsyneitä, nyt olimme täynnä energiaa.
– Olimme kaiken suhteen suorastaan raivostuttavan optimistisia ja pursusimme biisi-ideoita. Meidän ei tarvinnut miettiä yhtään, saadaanko hulluimmatkin ideamme toteutettua livenä. Se ei ollut enää kiinni bändistä, laulajista tai tekniikasta. Manifestistä tulikin nopeasti raskain, energisin, optimistisin ja pitelemättömin albumimme.
– Manifest on meiltä bändinä, yhtenä modernina luonnonvoimana, valtava loikka. Huomaat sen, kun kuuntelet levyä. Aluksi se on tuttua Amaranthea, mutta pinnan alla sykkii uutta melodisuutta ja rytmisyyttä. Pääsin vihdoin irti minua vuosia vaivanneista estoista, ja levyllä on kirjoittamaani musiikkia enemmän kuin aikoihin.
– 35-vuotiaana olen huomannut olevani vihdoin valmis siihen kaikkeen, mitä Amarantheen kuuluminen vaatii. Minulle henkilökohtaisesti Manifest on kuin kaikkien näiden vuosien aikana tapahtuneen itseni rakentamisen ilmentymä.
Sinut itsensä ja julkisuuden kanssa
Lopulta palaamme takaisin pisteeseen, josta keskustelumme lähti: ihmisten mielikuvaan artistista, sen vaikutuksesta ihmisen itsetuntoon ja siihen, millaisen matkan Elize on kulkenut tullakseen sinuiksi itsensä kanssa.
Kerron huomanneeni Elizen joutuvan ylläpitämillään somekanavilla yhä melkoisen ryöpytyksen kohteeksi. Usein touhu kääntyy jopa silkaksi häiriköinniksi.
– Ymmärrän sen, minkä takia ihmiset reagoivat tiettyihin asioihin pinnallisesti ja suurella tunteella, mutta myös minä vedän rajan joihinkin asioihin, Elize aloittaa tyynesti.
– Tietynlainen pinnallinen ensivaikutelma on ihmisen verissä. Minunkin. Kun näen ihmisen, vaistoni muodostaa sekunneissa tietynlaisen oletuksen hänestä jo ulkonäön perusteella. Kyse onkin siitä, antaako vaistonvaraisen tulkinnan määritellä suhtautumistaan siihen ihmiseen.
– Olen nainen. Laulan metallibändissä. Rakastan metallia. Otan somea varten juuri sellaisia kuvia kuin haluan. Pukeudun keikoille juuri haluamallani tavalla. Näytän täsmälleen siltä miltä haluan. Olen luonteeltani aika positiivinen, energinen ja optimistinen. Sillä on seurauksensa, ja minun on oltava sinut niiden kanssa.
– En siis uhriudu kärkkäiden kommenttien tai yksityisviestien takia, vaikka niitä tulee paljon. Todella paljon. Jokaisen postaamani kuvan kommenttikenttää on moderoitava karkeimmista kommenteista, ja tarvitsen siinä apua. Jo ensimmäiset Amaranthe-vuodet nimittäin osoittivat, että somella todella on ainakin kahdet kasvot.
Kuin ristiriitaa korostaakseen Elize vuoroin hymähtelee epäuskoisesti ja pudistelee päätään vakava ilme kasvoillaan kertoessaan esimerkkejä siitä, millaisia karuja yhteydenottoja hän somessa saa.
– Samojen ihmisten näkee muistuttelevan joka päivityksessä, etten osaa laulaa ja että Amaranthe on aika paska bändi. Se on aikamoista omistautumista, kun jaksaa suorastaan kampanjoida asian puolesta, vai mitä?
– Sitten on naisia, jotka huorittelevat minua, koska heidän poikaystävänsä tai miehensä kuuntelevat musiikkiamme ja olen kuulemma tyrkky ämmä. Ilmeisesti puolison suosikkibändin laulajasta voi olla mustasukkainen?
– Miehet puolestaan tykkäävät lähettää minulle kuvia kaluistaan. Sytyttävätkö ventovieraiden ihmisten kikkelikuvat minut? Ehei! Tarkoittaako se, etten pidä peniksistä? Ei tietenkään. Sehän on vallan ihana osa ihmistä! Mutta en silti halua nähdä vieraiden miesten kaluja, enkä tunne yhtään naista, joka saisi kiksejä siitä.
– Olen vuosia yrittänyt ymmärtää, mitä miehet saavat irti kikkelikuvien lähettelemisestä naisille, tai naiset alastonkuviensa lähettelemisestä miehille. Onko heillä jokin päämäärä? Onko maailmanhistoriassa montakaan kertaa, kun kikkelikuvan lähettäminen vieraalle naiselle on johtanut seksiin? Se prosentuaalinen osuus lienee aika pieni!
Pitkän naurunremakan jälkeen Elize tuo esiin somemaailman vaarallisimpia puolia, joista ei vielä tänäkään päivänä puhuta kovin avoimesti.
– Vedän selvimmän rajan siihen, kun saan tappo- tai raiskausuhkauksia. Niitäkin riittää. Enemmän kuin uskotkaan. Saan säännöllisesti olla tekemässä somealustoille ilmiantoja ja poliiseille rikosilmoituksia asiasta, Elize paljastaa.
– Totta kai se on pelottavaa. Useimmiten uhkaukset ovat vain sanahelinää, jota hieman nyrjähtäneet ihmiset tai trollit heittelevät, koska he kuvittelevat, että netissä saa sanoa mitä vain kenelle tahansa. Mutta entä sitten, jos joku onkin sen laatuinen ihminen, että hänen päässään kilahtaa ja hän toteuttaa aikeensa? Henki voi lähteä yhdestä kerrasta.
– Jos tällaista olisi tapahtunut kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, en olisi mitenkään kyennyt käsittelemään sitä. Vuonna 2020 en ehkä ole rakentanut läpäisemätöntä itsevarmuutta, mutta minulle on muodostunut vahva kuva itsestäni ja siitä, mitä elämäntapani vaatii ja millä tavalla se minua palkitsee.
– Nyt uskallan suhtautua asioihin yhtä aikaa sekä suurella hymyllä että tarvittavalla vakavuudella ja voin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa olevani sinut kaiken kokemani kanssa. Olen voittanut suuren osan peloistani.
Elize Ryd vuonna 2013.
KAINALO: Entä sooloalbumi?
Elääkö Amaranthen taustalla halu tehdä musiikkia omiin nimiin? Onko Elize Rydillä aikeita ilmaista itseään soolona?
– En ole ajatellut asiaa pitkään aikaan, koska päätin jo Amaranthen alkuaikoina, että sen vain tietää, kun aika sooloalbumille on kypsä, mutta… Vastaukseni on silti ehdottomasti myöntävä, koska mahdollisuuksia tehdä sooloalbumi on niin kauan kuin on elämää… siis mikäli en pilaa ääntäni sitä ennen punaviinillä, Elize purskahtaa nauruun.
– Miltä sooloalbumini kuulostaisi? Tavallinen vastaus olisi varmasti, että ei ainakaan Amaranthelta, mutta koen asian jotenkin niin, että selvän pesäeron tekeminen ei ole tarpeeksi hyvä syy tehdä musiikkia soolona. Voisin milloin vain niputtaa vaikkapa poptyylisempiä kappaleita, joita olen tehnyt, ja levy menestyisi ihan hyvin Amaranthen varjolla, mutta…
– Olen yhä aika utelias säveltäjä ja samalla ihminen, joka kyseenalaistaa itsensä. Amaranthe vastasi aikoinaan juuri oikean tunnetilan tarpeeseen, ja loimme samalla jotain ihan uutta. Kun joskus teen sooloalbumin, haluan että myös se vastaa johonkin väistämättömään tarpeeseeni. Ja luo samalla jotain uutta.
Innokkaasti soolosuunnitelmistaan kertovan Elizen ilme vakavoituu hieman, kun hän vie ajatustaan pidemmälle.
– Tämä ei liity vain minun musiikkiini, vaan musiikkiin yleensä: minusta tuntuu, että monet musiikintekijät pelkäävät nykyään liian voimakkaita reaktioita. He tekevät musiikkia sydämestään, mutta… eivät sitten kuitenkaan ihan niin kärkevästi kuin haluaisivat, koska se saattaisi pettää fanien odotukset.
– Minäkin taidan yhä kerätä rohkeutta sooloalbumini suhteen. Teimme aikoinaan valtavan uskonloikan Amaranthen kanssa, ja kuten olemme puhuneet, se on herättänyt voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Sooloalbumin tekeminen on tuossa mielessä eri asia. Siinä vaiheessa kohtaan vastaanoton itse. Ilman bändin suoranaista tukea.
– Sitten jonakin päivänä, kun olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta ja uudenlaista musiikkia kumpuaa sisältäni… Siitä tulee todennäköisesti jotain paljon melankolisempaa ja ehkä hieman teatraalisempaa musiikkia kuin olette minulta kuulleet. Uskon, että levy tulee tuottamaan pettymyksen yhtä monelle kuin se on mieluinen yllätys.
– Enya kohtaa sinfonisen metallin, ja se kohtaa Sound of Musicin? Se olisi ainakin jotain erilaista!
Elize nojaa taaksepäin ja tuo yllättäen esille suhtautumisensa omaan lauluääneensä. Asiaan, jonka kanssa hänen on vielä tultava sinuiksi ennen soolona parrasvaloihin astumista.
– Arvaa mitä? En ole mielestäni vieläkään päässyt lauluni suhteen heittäytymisessä samalle tasolle kuin debyytillämme. Ensimmäisen levyn aikoihin olin niin täynnä järjetöntä itseluottamusta, näyttämisenhalua ja vimmaa, etten ajatellut liikoja studiossa laulaessani.
– Sekä studiossa että lavalla olen parhaimmillani, kun pystyn vetämään tunteella enkä järjellä. Manifestillä uskalsin vihdoin hypätä tunteen puolelle. Pitkästä aikaa. Olen todella iloinen siitä, miltä kuulostan levyllä. Tai oikeastaan siitä, etten koe asiaa enää liikaa muiden korvin, vaan puhtaalla fiiliksellä ja laulamisen ilolla.
– Yksi tärkeä askel takaisin tunteeseen olivat Raskasta joulua -konsertit. Kuuntelin jonkun laulajista laulavan suomeksi, ja vaikken ymmärtänyt siitä sanaakaan, huomasin kyynelehtiväni. Jotenkin löysin uudelleen yhteyden siihen, että musiikin tulee syntyä sydämestä eikä muiden odotuksista ja arvostelusta.
– Kunhan saan vielä ladattua ääneeni sellaista itsevarmuutta ja tunnetta, että kommunikoisin sillä jopa ilman puhuttua kieltä, tiedän olevani valmis tekemään levyn, jolla ääneni on pääosassa.
Julkaistu Infernossa 8/2020.