Evergrey ei ole koskaan ollut suurten yleisöjen musiikkia, vaikka nuorempana halusin niin. Nyt olen tyytyväinen siihen, että bändi on kasvanut tasaisesti, koska se on ollut terveellisintä niin järjelle kuin luovuudelle.
Zoom-videopuhelun ruudulla jutteleva Tom S. Englund istuu keskellä kotistudiotaan ja hämmästelee sitä, miten kauan hänellä kesti ymmärtää olevansa bändinsä kanssa parhaassa mahdollisessa asemassa.
– Olemme olleet pitkään tavallaan keskikokoinen ja takuuvarmasti yleisöä vetävä bändi, mikä on taannut tietynlaisen jatkuvuuden. Samalla se on tuonut paineetonta vapautta, hymyilevä laulaja-kitaristi sanoo.
– Kaksikymmentä vuotta sitten ajattelin joka albumin kohdalla, että tämän on oltava läpimurtomme suurempaan suosioon, ainakin metallissa. Ihan oikeasti. Halusin saavuttaa jonkinlaisen suuruuden, enkä ihan täysin hahmottanut, miten myrkyllistä se olisi saattanut olla bändillemme. Emme olisi olleet valmiita moiseen, eikä musiikkimme olisi sopinut siihen.
– Meillä ei ole kovin paljon faneja, jotka kuuntelisivat vain vanhoja levyjämme ja sivuuttaisivat uuden tuotantomme täysin. Monella saattaa olla vahva side johonkin vanhaan levyyn, mutta he paneutuvat kaikkeen mitä teemme ja tukevat meitä bändinä, mikä on minulle se kaikkein suurin kunnianosoitus. Suurempi kuin jättimäinen massasuosio.
– Soitimme juuri kotikaupungissamme Göteborgissa ja pohdimme keikan settilistaa. Tulimme siihen tulokseen, että vaikka soittaisimme ainoastaan kolme uusinta levyämme kannesta kanteen, ihmiset olisivat tyytyväisiä. Tämä on aika ihanteellinen asema kenelle tahansa luovaa työtä tekevälle, eikö?
Kriisiapua suomalaiselta
Jos Englundia olisi jututtanut kymmenkunta vuotta sitten, hän tuskin olisi puhunut näin tyytyväiseen ja valoisaan sävyyn mistään, mikä liittyi Evergreyhin.
Kun bändi soitti ensimmäisen Suomen-klubikeikkansa Helsingin edesmenneessä Nosturissa maaliskuussa 2008, moni kuulija pisti merkille, että koko joukko vaikutti todella etäiseltä ja bändin syvin palo tuntui kadonneen.
– En ole unohtanut noita aikoja tai edes kyseistä keikkaa, joka oli minulle kuin sumua. Olimme Torn-albumin aikoihin synkässä paikassa. Sekä minä henkilökohtaisesti että tämä porukka bändinä, Englund tunnustaa.
– Muistan hyvin sen hetken, kun istuimme iltaa Jari Kainulaisen kanssa, joka soitti meille bassoa hetken aikaa, keskellä rundia Brasiliassa. Asuimme São Paulossa viiden tähden hotellissa ja olimme uima-altaan reunalla juomassa caipeja vaivaantuneet hymyt kasvoillamme. Kaikki voivat pahoin. Vain Jari näki sen kaiken läpi.
– Tilanne oli se, että Jonas [Ekdahl, rummut] ja Henrik [Danhage, kitara] eivät viihtyneet bändissä, eikä muu bändi viihtynyt heidän kanssaan. Murehdin asiaa kaikista mahdollisista kulmista ja minulla oli hirveä velvollisuudentunne roikottaa heitä mukana, kunnes Jari tokaisi minulle: ”Helvetti! Heivataan heidät bändistä! Sitten asiat alkavat muuttua!”
– Se oli sellaista suorasukaista suomalaisuutta, mutta hän oli ihan oikeassa. Meidän oli tehtävä ratkaisuja eikä märehdittävä ongelmissamme. Evergrey ei ollut tuolloin, eikä ole nyt, työpaikka, jossa kenenkään on pakko olla, josta kukaan tekee omaisuuden tai joka on kenellekään velvollisuus. Tämä on kutsumustyö.
Ero ei ollut lopullinen. Danhage ja Ekdahl palasivat bändiin vuonna 2014 ja ovat soittaneet siinä tähän päivään saakka, mutta Englund kuvailee tauon olleen paitsi tarpeellinen myös herättävä.
– Tiemme erosivat juuri ennen kuin asiat olisivat edenneet siihen pisteeseen, että olisimme uhranneet bändin eteen ystävyytemme. Elinikäisten ihmissuhteiden tuhoaminen ei ole todellakaan minkään bändin arvoista.
– Vasta vuosia myöhemmin sisäistimme, ettei kyse ollut musiikistamme, toisistamme tai Evergreystä, vaan omista elämistämme. Mielenterveydet olivat vaakalaudalla, olimme sivuuttaneet omat ongelmamme bändin varjolla ja jättäneet paljon asioita käsittelemättä.
– Muistan hyvin sen, kun törmäsimme toisiimme tuttumme polttareissa vuonna 2014. Siitä seurasi soittelua treeniksellä, ja kun tarvitsimme tuuraavia soittajia kiertueelle, ajattelin heti Jonasia ja Henrikiä. Kiertueella huomasimme, että olimme kaikki siirtyneet eteenpäin elämissämme ja halusimme taas soittaa yhdessä.
– Siinä välissä minä muutuin täysin. Sulkeutuneesta ja traumojaan väitelleestä Tomista oli tullut vapautunut ja itselleen rehellisempi Tom, eikä minun tarvinnut enää purkaa katkeruuttani kusipäisesti yhtyetovereihini. Se ei ollut mikään yhden tai kahden heräämisen prosessi, vaan vaati vuosikausia isoja ratkaisuja ja tee-se-itse-terapiaa.
Neljän albumin trilogia
Evergreyn uuden aikakauden ensimmäisestä albumikolmikosta Hymns for the Broken (2014), The Storm Within (2016) ja The Atlantic (2019) muodostui trilogia Englundin kokemista muutoksista.
– Se on kolmen albumin tarina minusta, tai tarkemmin sanottuna siitä, miten olin aikoinaan elämässäni yhdessä paikassa ja päädyin vuosien kuluessa ihan toiseen paikkaan, laulaja-kitaristi kertoo.
– 2000-luvun lopulla kuvittelin elämäni olevan mallillaan, kunnes ymmärsin, että olin tyytynyt voimaan pahoin tietyssä elämäntavassa ja -vaiheessa, koska se oli sentään vakaata ja turvallista pahoinvointia. En kyennyt olemaan rehellinen itselleni ja tekemään päätöksiä, jotka minun olisi pitänyt tehdä.
– Lopulta erosin vaimostani. Se oli alku, joka johti Hymns from the Brokeniin ja sitä seuranneiden albumien syntyyn. Minun oli keksittävä itseni uudelleen ilman toista puoliskoani, jonka kautta olin määrittänyt itseäni aivan liian pitkään ja jota olin syyttänyt omista ongelmistani. Lähdin tuolle matkalle yksin ja päädyin elämäni meren toiselle puolelle.
– Escape of the Phoenix [2021] on tavallaan trilogian neljäs osa, koska tarinani ei luonnollisestikaan päättynyt itsensä etsimisen meren ylittämiseen. Juuri nyt kirjoitan siitä, kuka tai mitä olen mielestäni juuri nyt, ja vaikka olenkin paremmassa paikassa kuin koskaan aiemmin, sisimpäni on yhä sirpaleinen ja koen tärkeäksi kirjoittaa siitä.
Englund jatkaa, että pyrkii aina ammentamaaan itseään Evergreyn musiikkiin mahdollisimman yksityiskohtaisesti.
– Haluan uskoa siihen, että mitä pikkutarkemmin kirjoitan, sitä samastuttavampaa kokemani voi olla jollekin toiselle. Ne asiat, joista teen tekstejäni ja musiikkiani, eivät todellakaan ole vain yhden Tomin ainutlaatuisia kokemuksia.
– Vain näistä asioista kuitenkin tiedän jotain, ja siksi kirjoitan niistä. Voin helposti kirjoittaa itsestäni, mutta en voisi ikinä kirjoittaa linnoista ja lohikäärmeistä, koska en ole koskaan kohdannut niitä. Itseni olen. Joka päivä.
Kulmiensa alta katsova Englund kertoo henkilökohtaisen inspiraation tuoneen levyihin paljon syvyyttä. Samalla levyt ovat olleet kuluttavampaa sävellettävää kuin mikään, mitä Evergrey teki 2000-luvun alkuvuosikymmenenä.
– Jos kuuntelen albumia, jonka kirjoitin kymmenen vuotta sitten, kykenen yhä palaamaan niihin tunteisiin, joita koin siihen aikaan. Se on joskus vähän pelottavaakin, koska menneisyydestä kumpuava tunnevyöry on niin voimakas. Laitan itseäni musiikkiimme niin paljon, että jokainen Evergrey-albumi on syntyessään yksi valtava hermoromahdus, kunnes olen sen valmistuttua taas vähän eheämpi ihminen.
– Harmi, että Göteborgissa on jo olemassa bändi nimeltä Soundtrack of Our Lives, koska sitä Evergrey on. Luulenpa, että monelle muullekin yhtyeelle heidän musiikkinsa on juuri sitä: elämän soundtrackiä.
Taistelu elämästä
Englund on varttunut Evergreyn matkassa 22-vuotiaasta lähes viisikymppiseksi, ja yksi tekijä hänen luomistyössään on sen kuin kirkastunut: Evergrey on hänelle itsensä eheyttämistä.
– Taide on silkkaa traumojen käsittelyä, ja useimmiten sen suurimmat tekijät ovat ihmisiä, jotka ovat kohdanneet jo lapsuudessaan niin suuria traumoja, että he elävät niiden arvet sydämessään koko elämänsä.
– Nuoruudessani minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa elämääni, ja olin pitkään kuin heitteillä, virran vietävänä. En tuntenut kuuluvani mihinkään, etsin aina syitä paeta, kun aloin vihdoin tuntea kuuluvani johonkin, ja vaikka kuinka käsittelisin tätä kaikkea musiikissani, se tulee aina kuulumaan kaikessa, mitä teen.
– Jokainen valmistunut Evergrey-kappale on itselleni jonkin asian hetkellinen ratkaisu. Kun laulu on valmis ja annan sen yleisön käsiin, tunnen miten pienet painolastit poistuvat sydämestäni yksi toisensa perään, kunnes ne tietenkin korvautuvat uusilla. Vielä 20 vuotta sitten kirjoitin kaikesta epätodellisesta, koska en halunnut kohdata todellisuutta.
– Evergrey syntyi surusta, epätoivosta ja pelosta, ja 25 vuotta myöhemmin kirjoitamme yhä samoista aiheista, mutta enemmän voiman, selviytymisen ja hallinnan kautta, jos tämä käy yhtään järkeen. Koen, että vanhat levymme olivat täynnä ongelmia karttavaa epätoivoa. Nykyiset taas edustavat voimaannuttavaa taistelua elämästä.
Vakavasti puhuva laulaja-kitaristi nostaa jälleen katsettaan ja huomauttaa pilke silmäkulmassaan, että vierineet vuodet ovat saaneet myös nauramaan sille, miten pieniä hänen ongelmansa tosiasiassa ovat.
– Kun ajattelen koko Evergrey-aikaa ja sitä, miten vilkkaasti se on kulunut, tulen huomanneeksi lähinnä sen, miten pieni ja merkityksetön yksi ihmiselämä tekoineen oikeastaan on. Evergreyn filosofiana on ollut sama ajattelumalli, miten olen omankin elämäni kokenut, eli mielestäni ihminen syntyy pahana ja koko ihmiselämän tarkoitus on yrittää tulla hyväksi. Se on vähän perusluontoamme vastaan ja siksi niin vaikeaa. Ihminen on kuitenkin lopulta hyvin itsekäs olento, vaikka onnistumme toisinaan ylittämään itsemme.
– Toivon kykeneväni kanavoimaan musiikkiini niin paljon itseäni, että ehkäpä tulen elämäni aikana promille promillelta paremmaksi ihmiseksi ja saatan jopa olla ihan kelvollinen olento viimeistään siinä vaiheessa, kun minut lasketaan kirstussa haudan lepoon. Toivottavasti se ei tapahdu ihan heti!
Ääniä yli äärirajojen
Moni ihaili Englundin syvää, tunnistettavan raspikasta ja blues-sävyistä ääntä jo bändin varhaisilla levyillä, joiden teemoissa Evergrey käsitteli kaikkea avaruusolentojen, lasten hyväksikäytön ja uskontojen välillä.
Yhtyeen uusi, henkilökohtaisempi aikakausi on tuonut laulaja-kitaristin äänenkäyttöön aiempaa herkempää syvyyttä.
– En usko, että missään asiassa voi kehittyä tai edes muuttua muulla keinoin kuin tekemällä sitä paljon. Olen laulanut paljon, säveltänyt paljon, soittanut paljon ja tehnyt paljon keikkoja, mistä on muodostunut ääneni.
– Mitä enemmän olen tehnyt musiikkia, sitä paremmin olen huomannut, miten paljon on vielä kokeilematta ja tekemättä. Musiikki on loputon runsaudensarvi, ja voisin tehdä vaikka neljä levyä vuodessa koko loppuelämäni ajan, enkä siltikään ehtisi kokea kaikkea, mitä haluaisin.
– Kesti todella kauan, ennen kuin aloin edes pitää itseäni laulajana. Esittelin pitkään itseni Evergreyn kitaristina, koska olin meistä ainoa, joka suostui laulamaan. Olin alkanut kokeilla laulamista noin pari viikkoa ennen kuin äänitimme The Dark Discovery -debyyttimme [1998]. En siis todellakaan ollut alkupäivinämme itsevarma laulaja.
– Lauloin pitkään kykenemättä tuottamaan äänelläni niitä nuotteja, jotka kuulin päässäni kun sävelsin. Jotenkin vuodet vain kuluivat, emmekä löytäneet tai edes aktiivisesti etsineet laulajaa, ja jotenkin minusta tuli Evergreyn ääni. Siitä on ollut pitkä matka pisteeseen, jossa olen nyt. Nyt olen itsevarma ääneni kanssa. Pystyn laulamaan kuten haluan ja tunnen ennen kaikkea hallitsevani ääntäni siten, ettei minun tarvitse jännittää ennen jokaisen kappaleen äänittämistä tai jokaista keikkaa, miten laulaminen tulee tällä kertaa menemään.
– Tiedän, että on kuulijoita, jotka kaipaavat Evergreyn varhaisten levyjen Tomia, joka lauloi yli äärirajojensa. Ne äänen särkymiset ja epävireisyydet kuulostivat monien korviin jonkin sortin nerokkuudelta, mutta todellisuudessa ne olivat vain kyvyttömyyttä laulaa oikein. Se ei kuulostanut siltä, miltä itse halusin kuulostaa.
Englund jatkaa kertomalla suhteestaan kitaransoittoon ja Evergreyn ytimeen, joka piilee kuulaassa melodisuudessa.
– Kun olin nuori kitaristi, King Diamondissa soittanut Pete Black neuvoi minulle, että jos haluan ilmaista itseäni sielukkaasti, minun tulee treenata kitara ikään kuin sieluni jatkeeksi.
– Hän sanoi myös, että kitarasoolon tulee olla eräänlainen silta tarinassa. Kokonaiskuvassa se on vain pieni osa sävellystä. Tärkeämpää on keskittyä siihen, mitä ihmiset laulavat kappaleiden mukana. Olivat ne sitten sanoja tai melodioita, hyvässä kappaleessa on kyse siitä koukusta, joka saa korvat hörähtämään.
Pelottavan onnellista
Hymyilevä Englund toteaa olevansa tätä nykyä Evergreyn kanssa niin hyvässä tilanteessa, ettei edes korona ole onnistunut horjuttamaan sitä autuutta. Onni saa hänet jopa hermoilemaan siitä, tuleeko hyvä vaihe loppumaan pian.
– Kutsun saavuttamaamme tilaa luovaksi onnellisuudeksi. Ensimmäisen kymmenen, viidentoista vuoden jälkeen saavutimme vihdoin paikan, jossa voimme keskittyä vain oleelliseen. Viime vuosina meillä on ollut asiat taloudellisesti kunnossa, bändin kemiat ovat osuneet kohdilleen ja totta puhuakseni myös mielenterveysasiat ovat löytäneet tasapainon, mikä on tuonut tekemiseemme varmuutta.
– Kääntöpuolena on se, etten halua asioiden olevan koskaan liian mukavasti. Teimme neljä levyä AFM Recordsille, mutta kirjoitimme juuri sopimuksen kokonaan uuden levy-yhtiön kanssa. AFM:n kanssa asiat alkoivat olla hieman liiankin rutinoituneita, mukavia ja totuttuja, ja haluan aina haastaa itseäni ja bändiä.
– Teemme parhaillaan uutta albumia, olemme jo miksaamassa sitä, vaikka emme ole ehtineet kiertää vielä edes edellisen tiimoilta, mikä on aika outoa. Meillä oli mahdollisuus siirtää Phoenixin julkaisua puolella vuodella, tai jopa vuodella, mutta valitsimme tyystin päinvastaisen tien: päätimme julkaista sen ajallaan ja alkaa luoda heti uutta.
Yhä nopeammalla tempolla puhuva Evergrey-kippari tokaisee lopulta, että monelle ulkopuoliselle vaikuttaa varmasti siltä kuin hän olisi elänyt vuosikymmeniä paikallaan polkien, vaikka sisäisesti kaikki on muuttunut moneen kertaan.
– Tapaan toisinaan vanhoja koulukavereitani, kun pyörin Göteborgissa, ja keskustelut etenevät aina samalla tavalla. He kertovat tulleensa jonkin ison yhtiön toimitusjohtajiksi, yliopiston professoreiksi tai vaikka kiivenneensä Mount Everestille, ja minä kohautan olkapäitäni ja kerron tekeväni oikeastaan sitä samaa kuin 20 vuotta sitten, kun viimeksi tapasimme. Heidän reaktionsa on aluksi lähes poikkeuksetta ikään kuin säälivä tai vähintään pahoitteleva.
– Seuraavaksi saatan uskaltautua sanomaan vaivautuneesti, että mikäpä tätä on tehdessä, koska olen onnellinen siitä mitä teen. Sitten heitän pallon heille ja kysyn, ovatko he onnellisia. Useimmiten seuraa pitkä, kiusallinen hiljaisuus ja sen jälkeen luento siitä, mitä heidän pitää vielä tehdä tai saavuttaa, jotta he tulevat olemaan onnellisia.
– Siinä tilanteessa isken usein silmää, mutta tosiasiassa isken sitä enemmän itselleni kuin heille.
Julkaistu Infernossa 11/2021.