Jinjer on Chilen Santiagossa valmistautumassa keikkaan 28 asteen lämmössä, kun bändin laulaja Tatiana ”Tati” Shmayluk ja basisti Eugene Abdukhanov ottavat videoyhteyden Suomen Tampereelle, kymmenen pakkasasteen keskelle.
Ukrainalaiset ovat kiertäneet Etelä-Amerikkaa muutaman viikon ajan. Brasilia, Argentiina ja Kolumbia ovat jo takana, ja pian joukko siirtyy pohjoisemmaksi Meksikoon, missä Jinjerillä on ollut jo vuosikausia erittäin vahva kannatus.
Etelän lämmön ylistys kääntyy yllättäen Suomesta ja talvesta haaveilemiseksi.
– Se kuulostaa mahtavalta! Tatiana huudahtaa puhelun alkuun vahvalla aksentillaan. Hän jatkaa, että haluaisi kokea suomalaisen talven bändin kierrettyä Pohjoismaita lähinnä syksyisin tai kesäfestareilla.
Myös Eugene alkaa fiilistellä lumista talvea.
– Ei minulla ole mitään aurinkoakaan vastaan, mutta Suomesta minulle tulee mieleen upea talvi ja joulu. Olisi hauskaa juoda aamukahvit ja lähteä sitten vaikka hiihtämään tai luistelemaan.
Kyse ei ole pelkästä lomahaaveilusta: Jinjerin kotimaassa käydään sotaa, kun taas Suomi vaikuttaa monin tavointurvalliselta paikalta. Tatiana toteaa, että isot kaupungit ovat usein täynnään jonkinlaista vaaran tunnetta, jota ei aisti Suomessa liikkuessa. Eugene jatkaa aiheesta.
– Kiertäminen maailmalla on todella avannut silmäni sen suhteen, miten monenkirjava ihmiskunta on, mutta samalla ihmisyyden varjopuolet ilmenevät kaikkialla peittelemättömän raa’asti. Olen myös huomannut aiempaa ankarammin, miten epävakaassa maassa olen itse varttunut, Eugene sanoo.
Kaksikko ei aio puhua Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. He ovat saaneet kotimaaltaan luvan tehdä kiertueita eräänlaisina kulttuurilähettiläinä, ja siihen he haluavat myös keskittyä. Tilanne Ukrainassa on niin hirvittävä ja lähellä Jinjerin jäseniä perheineen, että he toivoivat jo ennakkoon muita puheenaiheita.
Kunnioittakaamme toivetta ja keskittykäämme siihen, miten kovasti Jinjer on paiskinut töitä viime vuosina.
Rohkeasti päin vaaroja
Amerikka on niin valtava manner, että täältä pohjoisesta käsin sen kokoluokkaa on vaikeaa käsittää.
Etelä-Amerikkaa ei voi kierrellä helposti nightliner-bussilla, kuten Eurooppaa useimmiten. Tatiana sanookin, ettei Jinjer ole ehtinyt juuri nähdä maisemia, koska pitkät välimatkat ovat taittuneet aikataulullisista syistä lentäen.
– Tämä ei ole silti oikeastaan lainkaan hullumpaa. Tällä tavalla meille riittää myös vapaapäiviä, mikä ei ole yleensä mahdollista vaikkapa Pohjois-Amerikassa bussilla kulkiessa, laulaja vertaa.
– Lentokoneilma ei ole minulle laulajana yhtään niin paha juttu kuin jatkuvat lämpötilojen muutokset, mutta kärsimättömälle ihmiselle jatkuvat lentokenttärutiinit ovat kieltämättä raivostuttavia. Tällaisissa tilanteissa on hyvä muistaa, että musiikki elämäntapana on oikealla asenteella aika makea juttu.
”There are fans and fans everywhere”, Tatiana lohkaisee paljastaessaan, mikä yllätti häntä eniten eteläisessä Amerikassa, kun Jinjer kiersi siellä ensimmäisiä kertoja. Hän viittaa tietenkin sekä tuulettimiin että bändin faneihin.
– On ihan hullua, että pihalla auringossa voi olla 50 astetta, ja kun kävelee mihin tahansa sisälle, siellä on ilmastointi täysillä, tuulettimet katossa ja lämpötila noin nolla astetta, hän hekottelee käheästi.
– Täällä tuntee itsensä maailman suurimmaksi tähdeksi. Fanimme ovat ihania, mutta on se vähän kuumottavaa, että he osaavat olla vastassa lentokentällä JA hotellilla JA ravintolassa JA seuraavalla lennolla JA ovat joskus onnistuneet varaamaan viereisen paikan lennoltamme JA seuraavat meitä läpi koko mantereen kiertueen ajan.
Eugene kertoo, että häneen on tehnyt suuren vaikutuksen eteläamerikkalaisten elämänhalu. Jako rikkaimman ja köyhimmän kansanosan välillä on monissa maissa todella jyrkkä, mutta vähäosasaiset nauttivat silti elämästään täysillä.
– Euroopassa meillä on niin paljon kaikkea ja otamme sen itsestäänselvyytenä, ettemme osaa nauttia oikein mistään. Eurooppalaiset miettivät asioita, joita heillä ei vielä ole tai joita heillä voisi olla enemmän.
– Täällä ihminen saattaa asua vaarallisella alueella, elää askeettisesti ja käydä töissä minimipalkalla ja nauttia kuitenkin musiikista täysillä ja ottaa kaiken irti pienimmistäkin elämäniloista.
Vaikka asiaan liittyy häiritsevämpikin puolensa, eteläamerikkalaiset Jinjer-fanit saavat Eugenelta ja Tatianalta varauksetonta tunnustusta.
– On uskomatonta, että moni täällä ei puhu sanaakaan englantia, mutta silti porukka osaa KAIKKIEN kappaleidemme KAIKKI sanat ulkoa ja on perehtynyt siihen, mitä sanoitukset tarkoittavat, Eugene hehkuttaa.
– Se muistuttaa minua nuoresta itsestäni, Tatiana sanoo ja kertoo olleensa nuorena todella huono englannissa ja yrittäneensä imitoida englanniksi laulavia bändejä tietämättä yhtään, mistä lyriikat kertovat.
Syyt rauhattomuudelle voivat olla erilaisia kuin Jinjerin kotimaassa, mutta Eugene sanoo, ettei ole yllättynyt Etelä-Amerikassa kiertäessään oikeastaan mistään.
– Historiaa ei tarvitse tuntea kovin kummoisesti tietääkseen, että moni maa täällä kärsii yhä siirtomaa-aikojen lieveilmiöistä. Sellaiset asiat eivät katoa muutamissa vuosikymmenissä, jos ikinä.
– Jokaisessa kaupungissa on ”se vaarallinen puoli rataa” tai ”se huono kaupunginosa”, ainakin maineensa puolesta. Aika monesti ihmisten kanssa pärjää sillä, että pitää huolen omista asioistaan ja ymmärtää, että monissa paikoissa tietyt jutut ovat tulenarkoja ja niihin on ihan turha jonkun eurooppalaisen ulkopuolisen mennä sekaantumaan.
Tatiana muistelee, että ensimmäisiä kauhisteluja ja varoituksia Jinjer sai jo aikoinaan Pohjois-Amerikkaan liittyen. Että älkää herranjumala ikinä menkö sinne, tulette vain tapetuksi.
– Meille maalailtiin kuvia, että jokaisella kadullakulkijalla on ase povarissa, haulikko kainalossa ja liekinheitin selässä, mutta tällaisia asioita liioitellaan aina ja monista jutuista selviää ihan maalaisjärjellä.
– Samaa tapahtuu kaikkialla. Olimme joskus Australiassa ja postasimme kuvan ihanalta, rauhalliselta rannalta. Saimme heti kymmeniä kommentteja, että äkkiä karkuun sieltä, tuo on suurin piirtein maailman vaarallisin paikka ja teidät tapetaan sekunneissa. Jos kuuntelisimme tällaisia liioitteluja, emme olisi ikinä matkustaneet mihinkään.
Mukavuuksista on tingittävä
Tatiana ja Eugene muistuttavat, että heidän asenteeseensa vaikuttaa tietenkin se, mistä he itse ovat peräisin. Ukraina ei ole koskaan ollut maailman turvallisin paikka, ja he tottuivat jo nuorina epävakauteen ja turvattomuuden tunteeseen.
Tämä on madaltanut kynnystä lähteä maailmalle. Kaksikko ei ole odottanut suuria mukavuuksia.
– Yhden ihmisen helvetti voi olla toisen ihmisen taivas, Tatiana sanoo ja lisää, että kaikessa on kyse perspektiivistä.
– Näen asian niin, että kun lähtee bändinä maailmalle, ei pidä odottaa limusiinikuljetuksia, gourmet-aterioita, täysiä saleja, puhtaita pukuhuoneita ja palvelusväkeä tekemään kaikki työsi, jos kärjistän vähän. Bändihommatkin ovat duunia, me olemme duunareita, eikä työpaikalla kaikki ole aina hohdokasta.
Monet eurooppalaiset bändit tuskailevat, miten vaikeaa on lähteä kiertämään Amerikkaa. Eugenella on erittäin suora näkemys siitä, mitä kiertäminen vaatii.
– Jos haluaa saada bändilleen paljon keikkoja, on oltava valmis menemään melkein minne tahansa, soittamaan kaikenkokoisille yleisöille JA ennen kaikkea luopumaan monista mukavuuksista, joihin on Euroopassa tottunut.
– Moni ei halua uhrata mitään, luopua mistään tai edes haastaa itseään sen suhteen, onko mahdollista rundata ihan sissimeiningillä. Kaiken pitäisi olla kivaa ja mukavaa. Minusta tässä on kyse ihan samasta asiasta kuin missä tahansa työelämässä. Nykyajalle ominaista tuntuu olevan se, ettei työpäivän jälkeen kuuluisi edes väsyttää.
– Amerikkaan lähteminen on riski. Kaikki se, mitä joutuu tekemään jo viisumien ja järjestelyjen suhteen, on massiivinen homma, joten sitä rundia on ihan oikeasti haluttava. Suurin työ tapahtuu jo ennen kuin astut jalallasi Amerikan mantereelle. Olen itse hyväksynyt tämän, koska olen tottunut työntekoon enkä odota loistoa ja säihkettä. Innokas Eugene jatkaa, että Jinjer otti kaiken mainitun ikään kuin haasteena. Bändi halusi tehdä niin paljon keikkoja ja niin monessa maassa kuin mahdollista. Mitään ei suljettu pois.
– Juuri se on jännittävin osuus tässä kaikessa: sitä haluaa vetää niin kovia keikkoja, että voittaa kuulijoita puolelleen yksi kerrallaan. Latinalaisen Amerikan jälkeen lähdemme Australiaan, Aasiaan, Japaniin, Etelä-Koreaan ja Intiaan. Tiedämme, että meillä on noissa paikoissa jonkin verran kuulijoita, mutta otamme riskin, emmekä voi tietää, miten paljon keikoille tulee väkeä. Olemme valmiit antamaan kaikkemme vaikka kymmenen ihmisen yleisölle.
Tatiana naureskelee, että oikeasti heitä vähän pelottaa lähteä vaikkapa Intiaan, missä kukaan bändin jäsenistä ei ole koskaan käynyt. Reissun onnistumisesta tai edes keikkapaikkojen laadusta ei ole takeita.
– Tämä on aivan helvetin hauska tapa seikkailla ja tuntea elävänsä! laulaja huudahtaa lopulta.
– Jos pelkää liikaa sitä, että backstagellä ei ole suihkua tai että lentoyhtiö hukkaa laukun tai että keikkapaikalla ei olekaan maailman paras PA-systeemi tai että saa ehkä joskus ruokamyrkytyksen, ei kannata alkaa elää bändielämää. Mutta jos ottaa riskin, voi kokea uskomattomia asioita.
Kaksikko ynnäilee kaikkea kokemaansa niin, ettei bändielämä ole lainkaan tukalaa, kun siihen suhtautuu oikealla tavalla. ”Rock’n’roll-unelman” ei tarvitse tarkoittaa luksusta. Se voi olla myös hyvällä tavalla likainen ja haiseva.
– Tässä kaikessa on parasta, kun on nukkunut miten sattuu jossain rämän bussin nurkassa, herää jetlagissa keikkapaikalta, tekee soundcheckin, syö hassua ruokaa, ihmettelee kadulla täysin vieraan paikan arkista elämää ja soittaa sitten kaiken päätteeksi helvetinmoisen keikan, jolla yleisö lataa sinut täyteen voimaa, Eugene sanoo.
– Noina hetkinä saa huomata, että musiikki on universaali kieli. Olimmepa sitten eteläisimmässä Australiassa tai pohjoisimmassa Kanadassa, musiikin voima on läsnä samassa muodossa.
Pieniä työvoittoja
”Se on ollut helvetin pitkä tie”, Eugene tuumailee, kun päivittelemme, että Jinjerin debyyttikokopitkästä Cloud Factorysta on kulunut jo kymmenen vuotta. Sen jälkeen bändin uralla on tapahtunut paljon.
Merkillepantavaa on ollut, ettei Jinjer ole pysähtynyt hetkeksikään. Hurja nippu keikkoja joka puolella maailmaa on ollut suuri osa sen toimintaa. Merkittävää on sekin, millaisen evoluution bändin musiikki on kokenut.
– Meillä ei ole ollut aikaa katsella taaksepäin, Eugene sanoo ja myöntää, ettei olisi itsekään ikinä uskonut Jinjerin kaltaisen bändin pääsevän näin pitkälle.
– Kaikki todennäköisyydet olivat meitä vastaan. Eurooppalaisen bändin on hankalaa päästä Amerikkaan, totta kai, mutta lähes yhtä hankalaa ukrainalaisen bändin on päästä Eurooppaan. Itä-Euroopasta ei tule kovin montaa bändiä, jotka pääsevät kiertämään. Olemme tehneet todella kovasti töitä mutta olleet myös onnekkaita.
Tatianan mukaan Jinjerillä ei ole ollut koskaan pitkän aikavälin suunnitelmaa. Bändi ei ole miettinyt, missä se on viiden vuoden päästä tai asettanut itselleen tavoitteita. ”Olemme juosseet juoksemisen ilosta”, Eugene komppaa.
– Totuimme ajattelemaan niin, ettei huomista välttämättä ole. Olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa meihin istutettiin jo lapsena ajatus, että maailma tai osa siitä voi loppua milloin vain, Tatiana kertoo.
– Cloud Factory -albumi oli meille voitto. Ensimmäiset keikkamme olivat voittoja. Jokainen uusi juttu siitä eteenpäin on ollut voitto. Samalla tavalla jokainen uusi levy on meille vähän kuin ihme. Teemme jokaisen albumimme kuin se olisi viimeisemme. Kuin tämä kaikki voisi loppua milloin tahansa.
Tämän ajatusmaailman on voinut kuulla Jinjerissä alusta alkaen. Bändin musiikkia on mahdotonta kuvailla muuten kuin moderniksi metalliksi, jossa vääntyneet riffit ja rytmit saavat rinnalleen flirttejä reggaetä ja jazzia myöten. Harvalla bändillä on ollut alusta alkaen niin oma soundi, joten Jinjer voi olla uskalluksestaan ylpeä.
– Yksi tunne, jota emme ole osanneet koskaan tuntea, on häpeä. Luulen monien ihmisten häpeävän niin paljon sitä, mitä he oikeasti haluaisivat tehdä, että he jättävät asiat tekemättä, Tatiana tokaisee.
– Me emme ole ikinä käyttäneet musiikkia työkaluna saavuttaaksemme jotakin muuta, Eugene jatkaa ja täsmentää, ettei Jinjer ole koskaan tavoitellut rikkauksia, kuuluisuutta tai kartanoita.
– Uskoakseni aika moni muusikko jättää lyriikat kirjoittamatta siten kuin oikeasti haluaisi, koska pelkää vähän, että ne olisivat jotenkin noloja. Tai sitten musiikkiin itseensä ei uskalleta panna ihan sellaisia juttuja kuin haluttaisiin, koska se olisi jotenkin genren sääntöjä vastaan. Jinjer ei ole ikinä ajatellut noin, eikä tule ajattelemaan jatkossakaan.
Wallflowers-albumista (2021) ehti kulua yllättävän paljon aikaa ennen nyt julkaistavaa Duélia, mikä ei johtunut ainakaan siitä, että bändi olisi miettinyt tekemisiään liikaa. Albumi syntyi jälleen vaiston varassa.
– Ainoa tietoinen päätös oli, ettemme halua toistaa itseämme, Eugene sanoo.
– Lähdimme vain kirjoittamaan ja katsoimme, mihin virta meitä vei. Emme miettineet mitään sellaista, että levyn on oltava aggressiivisempi tai raskaampi tai melodisempi. Ensin syntyy riffejä, joista kasvaa kappaleita, jotka ruokkivat itseään. Lopulta emme hallitse ihan täysin itsekään, mitä niistä muodostuu.
Hallitsematon koneisto
Jinjerin luovuuden lähde ei ole kuivahtamassa. Tatianan vastuulla ovat lyriikat ja laulusovitukset. Eugenen ohella sekä kitaristi Roman Ibramkhalilov että rumpali Vladislav Ulasevich toimittavat levyille sävellyksiä.
Tuloksena on rajun ja ison kuuloista modernia metallia, jossa jokaisella soittimella on merkityksensä. Lauluissa, kitarassa, rummuissa ja bassossa tapahtuu paljon kaiken aikaa, mutta kulmikkaan raskas soundi hengittää.
– Kukin meistä säveltää jopa kokonaisia biisejä omillaan. Haluamme tehdä niin kovia kappaleita, että muukin bändi pitää niistä, ja kun tuomme ne näytille muille, alamme miettiä sovituksia yhdessä, Eugene kertoo.
– Periaatteemme on, että kappaleen on toimittava kokonaisuutena ja oltava kiinnostava kaikilla tasoillaan. Rumpalimme Vlad sanoi juuri haastattelussa, että kappaleen on tavallaan kirjoitettava itse itsensä. Musiikki siis kerää aineksiaan niin kauan, että luonnollisen virran seurauksena kaikki toimii.
Eugene kertoo uskovansa siihen, että kappaleen kuin kappaleen on toimittava täysillä jo ilman lyriikoita ja laulua.
– Astuimme jo kauan sitten ulos perinteisestä kappaleformaatista, minkä sijaan punainen lanka syntyy ihan muilla tavoilla. Flow on hyvä sana kuvaamaan kaikea mitä teemme. Kunhan kappaleessa on hyvä flow, emme välitä siitä, millaisia ideoita päihimme pälkähtää. Jos kappale vaatii ihan helvetin oudon bassosoolon kohottamaan tunnelmaa tai vähän rytmimusiikkia tuomaan jyrkkyyteen rentoutta, voit olla varma, että sellaista löytyy.
Eugene ja Tatiana naureskelevat pitkään, kun kerron, että syystä tai toisesta bändi on suljettu ulos Metal Archives -sivustolta, josta löytyy yleisesti metallia laidasta laitaan.
– Jos asia on näin, minusta tuntuu, että olemme tehneet jotain oikein, Eugene toteaa.
Basisti itse teki Duél-albumille alkuperäiset rungot keskenään hyvin erilaisiin kappaleisiin Tantrum ja Green Serpent.
– Tein Tantrumista mielestäni niin oudon biisin, että olin ihan varma, ettei kukaan muu tule nielemäään sitä ainakaan purematta. Ja sitten se todella outo djentin ja jazzin sekoitus meni läpi lähes sellaisenaan, hän nauraa.
– Kappale ei silti tuntunut ihan valmiilta. Vlad keksi yhden kitaraosuuden ennen viimeistä kertosäettä, mikä sai minut improvisoimaan vielä oudompia bassojuttuja, joten taas kerran… musiikkimme kirjoitti musiikkia.
– Green Serpent -demo taas muuttui täysin. Vlad räjäytti alkuperäisen ideani kappaleiksi ja rakensi osasista ihan uuden kokonaisuuden. Hän muutti hieman kappaleen riffejä ja kirjoitti yhden osan lisää, minkä jälkeen sovitin bassot uudelleen. Lopullista ei tunnista alkuperäiseksi, mutta biisistä tuli aivan helvetin paljon parempi.
Siihen Eugene ei osaa ottaa kantaa, miksi Duélin kappaleiden flow tuntuu vahvemmalta kuin koskaan aiemmin yhtyeen historiassa. Kaikki oudoimmatkin kokeilut sulautuvat nyt tiiviisti yhteen.
– Se, mitä maailmassa ja kotimaassamme tällä hetkellä tapahtuu, on ladannut meidät täyteen sellaisia patoumia, ettemme kykenisi ikinä puhumaan niistä siten, että oikea tunne välittyisi. Musiikin kautta me kykenemme siihen, ja siksi Duél kuulostaa siltä kuin kuulostaa.
Mustekynällä kirjattua
Millaista Tatianan on lähteä sovittamaan laulujaan ja sanoituksiaan keitokseen, joka voisi toimia edellä kirjoitetun mukaisesti vaikka instrumentaalisena? Laulajan mukaan ei ainakaan helppoa.
– Minulta kysytään aika usein, miten ihmeessä kirjoitan näille levyille, ja voin sanoa rehellisesti, etten tiedä itsekään. Se taas johtuu siitä, että tapa, jolla kirjoitan, on vaihtunut jokaisella albumilla, hän sanoo.
– Kaikki riippuu täysin siitä, mitä elämässäni on tapahtunut, mitkä asiat merkitsevät minulle sillä hetkellä eniten, millaisella mielialalla olen, mitä maailmassa tapahtuu ja miten sisälläni kiehuu. Se on henkilökohtaista kaaosta, jota en todellakaan osaa pukea sanoiksi. En tiedä aina edes itse ihan varmaksi, mistä kappaleeni kertovat.
Tatiana paljastaa, että Duélin kohdalla kirjoittaminen oli harkitumpaa. Hän eristi itsensä prosessin ajaksi ulkopuolisesta maailmasta ja paneutui elämäänsä muistiinpanojensa kautta.
– Olin viikkokausia täysin itsekseni. Katsoin paljon historiallisia dokumentteja, luin uutisia ja tutkin sitä, millaisia
elämiä muutamat itselleni merkittävät runoilijat ja muusikot olivat eläneet.
– Ostin myös ikivanhan mustekynän. Sellaisen ihan oikean antiikkisen, hopeisen mustekynän 1800-luvun Ranskasta. Kirjoitin kaikki levyn lyriikat sillä, ja niiden pohjavire olisi ollut ihan erilainen ilman sitä kynää. Päätin kirjoittaa kappaleen päivässä, kunnes olin täysin valmis.
Laulaja kertoo kirjoittavansa aina paljon muistiinpanoja, eikä ainoastaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, vaan eritoten siitä, miten hän tai joku hänen lähellään asiat kokee.
– Joskus yksi tekstirivi voi olla hirvittävän voimakas. Siksi panen usein ylös juuri tuollaisia voimakkaita sananparsia. Englanti ei ole äidinkieleni, mutta jos englanniksi kirjoittamani rivi tuntuu tärkeältä, se todennäköisesti on sitä.
Eugene keskeyttää laulajan ajatusvirran toviksi kehuakseen häntä erityisestä syystä.
– Opiskelin nuorempana paljon ja paneuduin myös monenlaiseen runouteen. Nyt kun olen nähnyt, miten Tatiana kirjoittaa ja mitä hän kirjoittaa, minusta hän ansaitsisi paljon enemmän tunnustusta. Tatianan teksteissä on omalla tavallaan samanlaista karismaa kuin suurilla runoilijoilla.
Laulaja menee muutamaksi sekunniksi hämilleen, naurahtaa käheästi ja jatkaa kertomalla siitä, mikä teki Duélista hänelle itselleen erityisen tärkeän ja mieluisan kokemuksen.
– Suoraan sanoen tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin ihan oikeasti valmistautunut äänityksiin, hän toteaa.
– Siinä on ollut puolensa, että olen marssinut studioon puolihuolimattomien lyriikoiden kera ja antanut vain mennä nauhalle jotain, mutta kyllä tämä metodi oli parempi. Nyt olin miettinyt etukäteen mitä ja miten laulan ja pystyin keskittymään epävarmuuden sijaan siihen, että annan tulkinnoille ihan kaikkeni.
Sitä kuuluisaa luomisen tuskaa riitti silti uuvuttavuuteen saakka. Tatiana myöntää, että hän tuntee aina Jinjer-albumin valmistuttua olevansa ihan lopussa. Silti sekin on vain hyvä merkki.
– Tällä kertaa olin enemmän romuna kuin koskaan aiemmin – ja siksi entistä tyytyväisempi. Vaatimukset itseämme ja toisiamme kohtaan ovat ylikorkeita, mikä voi olla levyn työstämisen aikana helvetin rankkaa. Kun kaikki on valmista ja kuulijat aistivat, että annoimme kaikkemme, se on kaiken työn arvoista.
– Musiikin tekemisen pitää olla rankkaa. Ei mukavaa. Sen täytyy olla työlästä. Ei helppoa. Kun Duél oli valmis, minusta tuntui hetken aikaa, etten pysty enää ikinä tekemään musiikkia. Sitten puistelin päätäni ja hymyilin, että taisimme onnistua tekemään jotain, mihin revimme oikeasti aika paljon sisimmästämme.
Julkaistu Infernossa 1/2025.