Millaisena näette uuden Ashes Coalesce -levynne kahden vuoden takaiseen Scars Across -debyyttiinne verrattuna?
– Jos debyytti oli pitkän ajan kypsyttelyn, yrityksen ja erehdyksen lopputulema, Ashes on vapautuneempi – ainakin siinä mielessä, että tietynlaista etsikkoaikaa ei tarvinnut käydä läpi enää uudelleen. Vaikka levy on musiikillisesti monimuotoisempi, se on temaattisesti koherentimpi, instrumenteista vastaava Lauri Laaksonen avaa.
Convocation ei ole pitänyt itsestään liian kovaa meteliä. Onko kyseessä pelkkä sivuprojekti muiden yhtyeiden seassa?
– Convocation ei ole sivuprojekti, vaan kyseessä on yhtye. Kun musiikin ulkopuolinen meteli syntyy kuuntelijoista eikä bändistä itsestään, orkesteri tekee jotain oikein, laulaja Marko Neuman määrittelee.
– Nykyaikana kuka tahansa voi pitää kovaa ääntä vaikka kuinka monin keinoin, huutelemalla jatkuvasti somessa, maksetulla mainonnalla ja niin edelleen. Se ei ole laadun tai vision tae, Laaksonen jatkaa.
– Sillä saisi varmasti näkyvyyttä, mutta itselleni tuollainen tuottaa välittömän vastareaktion. Oma musiikinkuunteluni perustuu hyvin pitkälti suosituksiin ihmisiltä, joiden musiikkimakua tunnen, joten toivon ehkä naiivistikin, että Convocation löytäisi yleisönsä samalla tavalla, orgaanisesti eikä tuputtamalla.
Minkälaisia tarinoita kerrotte kappaleissanne? Onko kyseessä fiktio vai tosielämän tapahtumat?
– Scars Across kertoi riippuvuuden eri muodoista. Ashes Coalesce taas kertoo kuoleman eri muodoista. Tosielämän jälkiä. Välillä olen pääosassa ja välillä sivustaseuraaja, Neuman paljastaa.
– Levy käy myös musiikillisesti läpi kuoleman eri puolia ja lieveilmiöitä. Omalla tavallaan albumia voisikin luonnehtia versioksi Kübler-Rossin mallista, vaikka viiden vaiheen sijaan kappaleita on neljä, Laaksonen vastaa.
– Sekä kuolevan että hänen läheisensä valtaava melankolia on yksi kappaleista. Vastustaminen, viha ja kaaos on toinen. Tuntemattoman pelko, epätoivo ja luovuttaminen on kolmas, ja neljäntenä tulee seesteinen hyväksyntä. Levy on sävelletty aikana, jona jouduin käymään teemaa läpi pitkään ja hartaasti.
Musiikkinne on helpointa luokitella funeral doomiksi. Samaa genreä edustavan Profetusin Anssi Mäkinen sanoi taannoin tekemässämme haastattelussa, että vaikka funeral doomin ”ulkomuoto on marginaalinen, itsetarkoituksellisen synkkä ja kalsea, se on toisaalta ainoita metallimusiikin yhä kehittyviä alalajeja.” Pystyttekö allekirjoittamaan tämän?
– Osittain kyllä, Laaksonen pähkäilee. – Koen genren antavan itselleni enemmän liikkumavaraa. En ole kovin puristinen genrepoliisi, mutta koen monien muiden tyylisuuntien perusteiden olevan itsellenikin ”liian kiveenhakattuja”. Kuuntelijana en haikaile esimerkiksi death tai black metaliin suuria innovaatioita ja rajojen rikkomista, mutta monille tilanne voi olla päinvastainen.
– Elin nuoruuteni blackin ja deathin parissa, joten oma totuuteni näiden tyylisuuntien suhteen on naulattu sinne teini-ikäni paikkeille. Doom taas ei näytellyt minulle silloin niin suurta roolia, joten se ei ole niin tiettyihin aikakausiin tai soundeihin kiinnittynyttä. Tämä ehkä sallii enemmän vapauksia.
Oletteko synkkiä ihmisiä, vai miksi soitatte juuri tällaista musiikkia?
– Olemme ihmisiä. Mikä voisi olla sen synkempää? Neuman päättää.
Julkaistu Infernossa 6/2020.