”Olen valehdellut elämäni aikana liikaa” – haastattelussa Metallijumala Rob Halford

Tunnustan-kirja on 384-sivuinen läpileikkaus Rob Halfordin elämästä. Teos vastaa moniin Metallijumalaksi kutsuttua Judas Priest -laulajaa koskeviin kysymyksiin, mutta herättää myös liudan uusia. Nyt Halford vastaa niihin.

Kuvittelepa, että eläisit vuosikymmeniä piilossa keskellä julkisuutta. Olisit rockmaailman huomion keskipisteessä, mutta varjellaksesi bändiäsi ja lähimmäisiäsi sinun olisi kiellettävä itseltäsi se, mitä oikeasti olet.

Rob Halford on elänyt tällaista elämää. Päällisin puolin hän on ollut fanien palvoma, täysin järkähtämätön ”Metal God”, mutta saman hahmon takana on elänyt metalliskenen normeista poikkeava mies. Ihminen, jonka homoseksuaalisuus on kenties ollut ”kaikkien” tiedossa, mutta aiheesta ei ole juuri puhuttu.

Nyt Halford on työstänyt peittelemättömän omaelämäkerran toimittaja Ian Gittins apunaan – sama mies kirjoitti Heroiinipäiväkirjat Nikki Sixxin kanssa. Halford kertoo paljastaneensa Gittinsille kaiken. Suomeksi Halfordin ja Gittinsin teos sai nimekseen Tunnustan. Kirjan alkuperäinen nimi on Confess, joka viittaa enemmänkin ripittäytymiseen. 

Tyynellä äänellä ja omalaatuisella brittiaksentillaan voimakkaasti artikuloiva Halford vastaa puhelimeen kotoaan Phoenixistä. Kun mies alkaa kertoa kirjansa tekemisestä, hänen äänensä huokuu silkkaa rauhaa.

– En ole koskaan tuntenut oloani niin keveäksi kuin sen jälkeen, kun olimme päättäneet viimeiset keskustelut Ianin kanssa, Halford sanoo.

Hän kertoo halunneensa rakentaa kirjoittajan kanssa tietynlaisen luottamuksen. 

– Vaikken ole katolilainen, heidän tapansa ripittäytyä on aina kiehtonut minua. Ajatus ripittäytymisestä voi kuulostaa oudolta. Menet koppiin, vuodatat papille kaikki tuntemuksesi ja saat synninpäästön. Mutta se jos mikä on puhdistavaa. 

– Niin minullekin kävi. Kirjan tekeminen nosti harteiltani raskaan taakan, jota olen kantanut iäisyyden. Kerroin kirjassa kaiken. Siten kuin olen asiat kokenut. Luulenpa, että sama tekisi hyvää ihmiselle kuin ihmiselle. 

Halfordin, 69, puheesta kuuluu valtava elämänkokemus ja viisaus, jossa on mukana rahtunen itsensä kyseenalaistamista, kykyä nauraa itselleen ja avoimuutta uusille kokemuksille. 

– Olen valehdellut elämäni aikana liikaa, ja tehnyt niin syistä, joiden ajattelin olevan epäitsekkäitä. Lopulta menin niin pitkälle itseni sisään, että vahingoitin teoillani monien muiden elämää. En halua valehdella enää ikinä. 

– Siksi halusin kirjoittaa Tunnustan-kirjan. Siksi haluan ylläpitää Instagram-tiliä ja postata sinne kaikkea hullua. Siksi haluan olla niin välitön Rob Halford kuin mahdollista. En halua enää ikinä joutua takaisin siihen kuoreen, jossa elin niin kauan. Enkä halua, että kukaan muukaan joutuu elämään samanlaisessa valheessa kuin minä. 

Miksi julkaisit kirjan juuri nyt, 70 ikävuoden kynnyksellä? Luulisi tilausta olleen jo paljon aiemminkin.

– Minua rohkaistiin kirjan julkaisemiseen jo kun olin 50-vuotias, mutta silloin en ollut vielä valmis. Kirjasta olisi tullut ihan erilainen, jos se olisi julkaistu vuonna 2000. Silloin olin vasta alkanut ymmärtää, mistä elämässäni on ollut kyse. Halusin kartuttaa perspektiiviä jonkin aikaa. 

– Luulenpa, ettei siihen aikaan kirjoitettu kirja olisi ollut täysin vilpitön. Se olisi ollut ennemmin kertomus miehestä, joka haluaisin olla ja jollaisena itseäni pidin, eikä tarina miehestä, joka oikeasti olen. Parikymmentä vuotta myöhemmin olin valmis tunnustamaan kaiken, pelkäämättä sitä, mitä ihmiset saattavat ajatella.

Tasa-arvon puolesta

Kun lukee Halfordin tarinoita elämästä seksuaalivähemmistön edustajana 1960-luvulta tähän päivään, raa’at kertomukset syrjinnästä ja erilaisuuden pelosta saavat ensin huokaisemaan, miten hyvin asiat ovat nykyään. Seuraavaksi sitä huomaa kyseenalaistavansa oman ajatuksensa.

Asiat ovat kyllä paremmin, mutta miten paljon maailma on oikeasti mennyt eteenpäin, mitä tulee tasa-arvoon?

– Kun olin teini-ikäinen, haaveilin usein vuodesta 2000. Se tuntui 60-luvulla niin kaukaiselta. Mieleeni piirtyi kuvia ihmisistä lentävissä autoissa ja asumassa Kuussa, Halford luettelee itseironista hymyä äänessään.

– Ennen kaikkea haaveilin ihmiskunnasta, joka ei määrittäisi itseään lokeroimalla ja leimaamalla yksilöitä. Halusin elää niin kauan, että kokisin maailman, jossa uskonnot, päättäjät ja vaikuttajat ajaisivat oman tai jonkin tietyn ihmisryhmän edun sijaan kaikkien ihmisten ja koko maailman etua. Aika paljon toivottu, vai mitä?

– Aivan siinä pisteessä emme ole, mutta empaattisia yksilöitä on enemmän kuin koskaan ja he ovat rohkeampia kuin ikinä ajamaan tätä asiaa. Vähemmistöihin suhtaudutaan yhä tietyllä varauksella, pelolla ja vihalla, mutta sen sijaan, että sellaisten reaktioiden annettaisiin olla, niitä vastaan uskalletaan nyt nousta.

Halford huokaisee syvään pyöritellessään, miten vaikeaa hänen on ymmärtää sitä primitiivistä tapaa, jolla ihmiset yhä hyökkäävät erilaisuutta vastaan. Tämä taipumus aiheuttaa maailmassa yhä ne suurimmat konfliktit.

– Niin kauan kuin muistan, olen halunnut ymmärtää edes jollain tavalla kaikenlaisia ajattelutapoja. Mikä saa ihmisen ajattelemaan tietyllä tavalla? Mikä saa hänet käyttäytymään kuten hän käyttäytyy?

– En kykene vieläkään ymmärtämään, miksi kukaan haluaisi estää tai tuhota toisen ihmisen elämästä jotain sellaista, mikä ei vaikuta hänen omaan elämäänsä millään tavalla. Mikä on ihmisen agenda tapauksissa, joissa hän ei hyödy sortamisesta mitään? Vallan ja rahanhimon voin vielä jotenkin käsittää, mutta tässä on kyse oudosta periaatteesta.

Suuri osa metalliyleisöstä ymmärsi Halfordin olevan homo jo aikaa ennen kuin hän tuli kaapista 1990-luvun lopussa. Siitä pitivät huolen Tom of Finland -henkinen pukeutuminen ja Judas Priest -sanoitusten monet viitteet.

Osa ajatteli aidosti, ettei hänen seksuaalisella suuntautumisellaan ole merkitystä, vaan ainoastaan musiikilla. Osa sivuutti asian vitsinä. Osa sulki silmänsä, tiesi kyllä asiasta, mutta ei halunnut ajatella tai varsinkaan hyväksyä sitä.

Pelko ”kiinnijäämisestä” ajoi Halfordin alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. Epätoivoon, jonka hän kertoo olleen jotain sellaista, mitä hän ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Perään hän sutkauttaa, ettei hänellä tosin taida olla vihamiehiä kuin korkeintaan nimettöminä hahmoina internetissä.

Metallissa piilee yhä tabuja, ja homoseksuaalisuus on yksi niistä. Arvuuttelemme, kuinka monta avoimesti homoa metallimuusikkoa maailmassa on tätä nykyä, ja kuinka moni piilottelee yhä kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi.

– Niin… kuinka monta homoseksuaalista tai transsukupuolista metallimuusikkoa tunnemme? Halford pohtii.

– Asia on todellakin yhä tabu, melkein yhtä pelottava juttu kuin vuosikymmeniä sitten. Minua vaivaa eniten ajatus, että joku ajaa mielenterveytensä umpikujaan ahdistuessaan yhtä paljon kuin minä nuorempana.

– Piilotellessaan todellista itseään ja sulkeutuessaan syvälle kaappiin pelkää ehkä hieman omastakin puolestaan, mutta ennen kaikkea sitä, mitä rehellisyys tekisi kaikille lähimmäisille ja kumppaneille. Niin minäkin ajattelin. Mitä tapahtuu bändille, jos paljastan itseni? Entä perheelleni? Miten ex-tyttöystäväni kokisivat asian?

– Kun tulin ulos kaapista, mikä tapahtui muuten täysin vahingossa haastattelussa, siitä seurasi valtavasti rohkaisua. Metalliyleisö on pääosin lämminhenkinen, erilaisuutta arvostava ja kaikkia kunnioittava yhteisö, mutta… Olen saanut kuulla myös vihapuhetta, ja voit olla varma, että olen puuttunut siihen välittömästi.

Halford peräänkuuluttaa muutoksessa määrätietoisuutta, mutta myös malttia ja armeliaisuutta.

– Asiat eivät muutu hetkessä. Jossain syvällä tajunnassamme on mielikuva, että metallimusiikissa, aivan kuten monissa muissakin asioissa, valkoinen länsimainen heteromies on maailman keskipiste ja vahvin olento. Sen takia meidän on vaikea kuvitella vaikkapa death metal -bändiä, joka koostuisi täysin vapautuneesti julkihomoista.

– Toivon silti, että asiat tapahtuvat luonnollisesti. Että niiden kanssa tehdään töitä. Ettei hommaa niin sanotusti ratkaista niin, että luodaan jokin tuotteistettu julkihomo rokkibändi, jonka myötä kaikki olisi hyvin. Asiassa on pysyttävä lujana, mutta sen suhteen on oltava myös armelias. Muutos ei tapahdu muutaman sukupolven aikana.

– Tabujen kanssa riittää töitä. Seksuaalisuus on yksi tabu, mutta ihan samalla tavalla mielenterveysongelmat ja addiktiot ovat rockissa asioita, joita romantisoidaan suotta jonkinlaisina sankaritarinoina, mikä saa ihmiset vähättelemään niitä ongelmina. Siksi haluan puhua myös addiktioista asian syvimpien varjopuolten kautta.

Turboahdettu avunhuuto

Toinen Tunnustan-kirjassa vahvasti esillä oleva teema on päihderiippuvuus. Se alkoi Halfordin kohdalla jo teininä, kun hän koetti turruttaa seksuaalista turhautumistaan. Riippuvuus kulminoitui lopulta yliannostukseen 1980-luvun puolivälissä.

Nyt Halford kertoo rauhallisesti, että muistelee 1970-lukua ja 1980-luvun alkua omanlaisenaan, tärkeänäkin aikakautena. Samalla ajanjakso oli miehelle niin sumuinen, ettei hän oikein osannut nähdä todellista maailmaa ympärillään. Jopa Priestin suosion jyrkintä nousua leimasi laulajan jatkuva pyrkimys turruttaa itsensä.

Hän täsmentää, että kun koko elämä pyöri päihteiden ja seksuaalisen turhautumisen ympärillä, jopa musiikki jäi sivuosaan. Hän ei osannut nauttia mistään samalla tavalla kuin päänsä sekoittamisesta. 

Hieman yllättäen Halford nostaa esiin Judas Priestin Turbo-albumin (1986) eräänlaisena kitkerimpien aikojen ilmentymänä. 

– Se on minulle kenties ristiriitaisin albumimme. Työstimme sitä niin itsetuhoisimman elämänvaiheeni lopulla kuin päästyäni juuri vieroituksesta, mikä oli elämäni tärkeimpiä käännekohtia, Halford avaa. 

– Fanit kertovat usein, että Turbo edustaa heille tarttuvinta, huolettominta ja suurimman fiiliksen Priestiä täynnä energiaa ja voimaa. Itse taas näen ne machopullistelut juuri sellaisina joiksi olen ne kirjoittanut: avunhuutoina. 

– Kun olin tappamaisillani itseni lääkkeillä ja alkoholilla, kirjoitin todellisia henkisen maailmanlopun sanoituksia. Minusta oli kuoriutunut väkivaltaisia piirteitä, vaikken ollut aiemmin lainkaan väkivaltainen. Elämäni olisi voinut päättyä siihen. Ne sanat ovat silkkaa epätoivoa. Se on minulle sillä tavalla surullinen albumi. 

– Turbo on itselleni omituisten energioiden levy, mutta luulenpa, että on vain hyvä että musiikki toimii näin: se mikä saattoi olla henkilökohtainen avunhuutoni, latautui niin suurella tunteella, että siitä on ollut paljon apua muille. 

Jatkuva päihtymys on tila, joka jättää raitistuneen elämään suuren aukon. Toisinaan käykin niin, että tilalle astuu jokin toinen addiktio tai tapa saavuttaa ne suurimmat tunteet. 

Mitkä asiat ottivat päihteiden paikan, kun pääsit vieroituksesta vuonna 1985? Riittikö musiikki? 

– Usko tai älä, lopetettuani ryyppäämisen tilalle tuli kaikkea mahdollista makeaa. Makeisia, kakkuja, piirakoita… kaikkia mahdollisia jälkiruokia ja naposteltavia, joihin en aiemmin koskenut pitkällä tikullakaan, Halford hymähtelee. 

– Se on aika yleistä. Alkoholi on periaatteessa silkkaa sokeria, ja pään sekoittamisesta irrottautuminen on vasta yksi luku parantumisessa. Sokeririippuvuudesta irtaantuminen on toinen. Siksi alkoholisti korvaa menetetyn sokerin sen muilla muodoilla. 

Halford selvittää ääntään ja jatkaa musiikkiin. 

– Musiikilla oli korvaamaton rooli toipumisessani. En voi alleviivata liikaa, että metalli ja metalliyleisö ovat pelastaneet henkeni. Se ei ole tippaakaan liioittelua. 

– Uskon että musiikki on yhä pohjimmiltaan terapiaa, jonka avulla käsittelemme, jälleenrakennamme ja ymmärrämme itseämme. Se on ehkä muuttunut myös viihteen muodoksi, mutta sillä on paljon alkukantaisempikin merkitys. 

– Totta puhuakseni ymmärsin, siis oikeasti ymmärsin, tämän kaiken vasta joskus Turbon tai Ram It Downin [1988] kiertueilla, kun esiinnyin ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni ilman päihteiden aiheuttamaa sumuisuutta ja etäisyyttä. Koin aivan uudenlaisen euforian, kun elävä musiikki virtasi kehoni läpi ja koin mitä aidoimman yhteyden yleisön kanssa.

– Se yhteys on molemminpuolinen. Se tunneside, jonka rakennamme musiikin ja sen tekijöiden kanssa, voi olla jopa elämän mittainen, ainutlaatuinen suhde. Se on kaunista. Olen etuoikeutettu, että olen saanut kokea sen kaiken sekä fanin että muusikon näkökulmasta. Olen elänyt koko elämäni sen rakkauden keskellä.

Onko musiikki avautunut sinulle myös kuuntelijana uudella tavalla raitistumisen tai vaikkapa iän myötä?

– Ehdottomasti. Voin sanoa, että koen ymmärtäväni musiikkia nyt paremmin kuin koskaan, Halford toteaa.

– Kaikki tietävät, että olen metallimiehiä. Moni saattaa tietää, että olen myös popmiehiä. Herätessäni kuuntelen klassista, melkein mitä tahansa klassista. Wagneria, Verdiä, Tšaikovskia… Se on minun aamuni, josta siirryn usein päivällä uteliaasti uuteen musiikkiin. Illalla saatan viritellä soittimeeni 60- ja 70-luvun klassikoita.

– Kuuntelen musiikkia aamusta iltaan. Se on osa minua. Musiikki on auttanut minua käsittelemään asioita siten, että kykenin lopulta kirjoittamaan kirjan. Ennen kuin tein sovinnon itseni ja musiikin kanssa, en tiennyt pitkään aikaan, kuka oikeastaan olin. Joskus olin yhden ehjän ihmisen sijaan kuin kaksi rikkinäistä olentoa.

Robert John Arthur vs. Metal God

Eräässä vaiheessa vaikutti siltä, että vuonna 1951 syntynyt Robert John Arthur Halford oli kadonnut kokonaan Rob Halfordin, Metallijumalan, hahmon uumeniin. Laulaja ei tiennyt itsekään, missä raja ihmisen ja hahmon välillä kulki.

– Kun olen lavalla ja laulan, se täydentää minut ihmisenä. Kun en laula, en koe olevani ihan kokonainen. Tämä voi kuulostaa omituiselta, epäterveeltäkin, mutta sellainen minä olen, Halford sanoo tyynen rauhallisesti.

– Tietyllä tapaa Rob Halford, Judas Priestin laulaja, on siis yksi osa minua, jonka löysin vasta parikymppisenä. On kuitenkin totta, että vuosien edetessä ja Priestin suosion kasvaessa hukutin itseni siihen hahmoon. Halusin aina olla lavalla oma itseni, mutta vein sen niin pitkälle, että ”Metallijumalasta” tuli ikään kuin kärjistetty versio minusta.

– Tein itseni kanssa rauhan vuosituhannen vaihteessa. [Halford-nimellä vuonna 2000 julkaistu] Resurrection-albumi oli eräällä tavalla sovinto itseni kanssa. Olin hyväksynyt jo tovi aikaisemmin sen kuka olen, mutta sen jälkeen hyväksyin myös koko menneisyyteni osaksi elämääni. Siihen menneisyyteen, ja samalla itseeni, kuului myös hahmo nimeltä Rob Halford.

Nykyään musiikissa alleviivataan paljon sitä, että artistin on oltava oma itsensä niin aidosti kuin mahdollista. Halford toteaa, että musiikissa tulisi olla tilaa myös fantasialle. Seuraavaksi hän kertoo varovansa hieman sanojaan, ettei nostaisi itseään millekään jalustalle, mitä hän ei ole koskaan tavoitellut.

– Sanotaan vaikka näin, että… maailma tarvitsee sankareita, Halford sanoo lopulta.

– Luoja paratkoon, kutsuinko juuri itseäni sankariksi? Tarkoitan sitä, että sankareita voivat olla monenlaiset tyypit: arkiset ihmiset keskellä työ- tai perhe-elämää, tai vaikka palomiehet ja poliisit. Mutta ihan yhtä lailla sankari voi olla joku, joka yrittää voimaannuttaa ihmisiä uskomaan itseensä musiikin kautta ja haluaa tehdä siten hyvää.

– Kun näet lavalla kaverin, jolle on luotu titteli ”Metal God” ja joka ajaa paikalle Harley-Davidsonilla, astelee eteenpäin vankoin askelin ja laulaa sitten elämänsä kyllyydestä siitä, kuinka kaikki on mahdollista ja kuinka taistelua tulee aina jatkaa… Se energia, joka siitä voi parhaimmillaan välittyä, vaikka vain yhteen ainoaan ihmiseen, on korvaamatonta.

– Tärkeintä on ymmärtää sen hahmon ja itsensä ero. Jos sen kaiken antaa nousta päähänsä ja alkaa uskoa, että on jotenkin yli-inhimillinen olento, ollaan vaarallisilla vesillä. Minulle tilanne oli vuosikymmeniä päinvastainen: hahmoni oli yli-inhimillinen, kaikkivoipa olento, mutta koin itseni vääränlaiseksi ali-ihmiseksi.

Vastuu on julkisuuden henkilölle asia, jota ei tule unohtaa edes pää pilvissä, Halford painottaa.

– Ymmärrän nyt kuka olen, ja samalla ymmärrän sen vastuun, joka minulla on roolissani. Ymmärrän millaisena hahmona ja esimerkkinä minut nähdään, ja sitä suhdetta yleisöön pitää vaalia, kunnioittaa.

– Saan jatkuvasti kauniita, ihania viestejä faneilta. He kertovat, miten suuri vaikutus musiikillamme on ollut heihin. Voin kertoa, että se vetää yhä nöyräksi. Toisinaan se on pelottavaakin. Hetkinä, joina joku avaa sydäntään sinulle, on oltava todella varovainen ja osattava olla yhtä paljon oma itsensä kuin se fanikin.

– Haluan ylläpitää eräänlaista… metallin taikaa, tiedäthän. Varsinkin tämän päivän maailmassa, jossa kaikki on alkanut vaikuttaa liiankin raa’alta ja kyyniseltä. Maailma on koko ajan inhorealistisempi paikka, ja jos minä voin tarjota metallimusiikilla ihmisille rahtusen täyttymystä, en todellakaan halua kieltää sitä heiltä.

Metallin vuosikymmenet

Halfordilla on ”kohtuullisen laaja” näkökulma metallin historiaan viimeisen 50 vuoden ajalta.

Laulaja on kokenut metallin syntymän 1970-luvulla, NWoBHM-aallon ja metallin valtavirtasuosion 1980-luvulla, grungen nousun 1990-luvulla ja eräänlaisen metallirenessanssin 2000-luvulla.

Kuten Tunnustan-kirjassa kerrotaan, Halfordin ja Judas Priestin välirikko 1990-luvulla johtui pitkälti väärinkäsityksestä bändin ja sooloalbumeita suunnitelleen Halfordin välillä. Ja aivan kuten Bruce Dickinsonin tie vei 1990-luvun lopussa takaisin Iron Maideniin, myös Halford palasi vuonna 2003 Priestiin, ja sillä tiellä hän on ollut viimeiset 17 vuotta.

Millaisena koet tämän vuosituhannen ja erityisesti viimeisen vuosikymmenen metallin kannalta?

– Jos historia toistaa itseään, kuten sillä on tapana, saatamme pian nähdä metallissa ihmeellisiä asioita, Halford sanoo.

– Olen kokenut asian aina niin, että metalli on vahvasti aikaansa reagoivaa ja sääntöjä vastaan nousevaa musiikkia. Ihmisillä on tapana ajatella asioita alitajuisesti kalenterivuosien mukaan. Jokaisen vuoden alku on täynnä uusia mahdollisuuksia. Samoin vuosikymmenen. Siksi metalli on muuttunut eniten aina vuosikymmenten taitteessa.

– Black Sabbath ja muutamat muut bändit vastasivat 60-luvun ilmapiiriin synnyttämällä heavy metalin, 80-luvun alussa NWoBHM vastasi punkin haasteeseen yhä raskaammalla otteella, 90-luvulla grunge tuuletti oikein olan takaa jo liiankin sisäänpäinkääntynyttä ja itsevarmaa metallia ja 2000-luvun alku vastasi 90-luvun pinnallisuuteen. 

– Tiedän, että 90-lukua parjataan paljon metallibändien joukossa, ja olihan se erikoista aikaa, mutta totta puhuakseni moni suosikkilevyni ilmestyi silloin. Slipknot, Emperor, Pantera, Korn ja kaikki muu ei olisi tapahtunut ilman, että grunge haastoi metallin. Se vastakkainasettelu tuuletti koko genreä hyvällä tavalla. 

– Sellainen ihmisluonto vain on, tiedäthän. Yksi sukupolvi taistelee edeltäjiensä sääntöjä vastaan ja tekee kaiken hyvin mustavalkoisesti eri tavalla, kun taas seuraava sukupolvi löytää vanhempiensa vanhempien luomukset uudelleen. Siksi on vaikea ennustaa, millä tavalla 2020-luku tulee näyttäytymään, mutta odotan isoa liikehdintää. 

Halford naurahtaa kevyesti ja nostaa yllättäen esiin suomalaisille hyvinkin tutun tapahtuman vuodelta 2006. 

– Katson Euroviisuja joka vuosi. Se on upea tapahtuma. Lordin viisuvoitto oli täydellinen ajankuva, joka heijastui mielestäni 2010-luvulle tavoilla, joita emme ehkä vielä ymmärräkään. 

– Homma jakautui kahteen suuntaan: hetken aikaa rock ja metalli olivat kaiken kansan musiikkia, mutta sen seurauksena ääripäät alkoivat etääntyä toisistaan. Undergroundmetalli vetäytyi ikään kuin vastaiskuna yhä syvemmälle maan alle, mutta samaan aikaan syntyi ihan uudenlaista, viihteellisempää ja suurempaa metallia. 

– Pidän kaikenlaisesta musiikista, mutta kaipaisin metalliin hieman… ravistelua. Siitä on tullut paikoin liiankin turvallista ja varmaa. Monilta bändeiltä uupuu seikkailullisuus. He ottavat tekemisensä ehkä liiankin vakavasti, koska musiikki, aivan kuten ihmisetkin, leimataan sosiaalisessa mediassa niin herkästi. 

– Tunnustan-kirjallani haluan rohkaista ihmisiä olemaan aidosti oma itsensä, ja se pätee myös musiikkiin. Haluan kehottaa nuoria rockista innostuneita bändejä tekemään rohkeasti sitä mitä haluavat. Heidän ei todellakaan tarvitse miellyttää keski-ikäisiä tai vanhempia hevifaneja, vaan heidän tulisi muodostaa oma sukupolvikokemuksensa. 

Metallia kasikymppisenä? 

Rob Halford täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Iästään huolimatta hän puhkuu yhä ihailtavan voimakasta energiaa ja uteliaisuutta tehdä musiikissa uusia asioita vanhoilla tavoilla ja vanhoja asioita uusilla tavoilla. 

Judas Priest ei ole kuulemma muuttumassa jatkossakaan vanhoja hittejä soittavaksi jukeboxiksi, vaan Firepower-albumin (2018) seuraaja on jo pitkällä työn alla. 

– Jos tätä covid-paholaista ei olisi ilmaantunut, kertoisin todennäköisesti, että Judas Priestin uuden albumin äänitykset starttaavat alkuvuodesta, mutta nyt meidän on jarruteltava hieman, Halford harmittelee. 

– Kokoonnuimme viime keväänä yhteen ja huomasimme, että niin minulla, Richiellä [Faulkner, kitara], Andyllä [Sneap, kitara] kuin Ianilla [Hill, basso] on kasassa tonneittain ideoita, ja myös Glenn [Tipton, kitara] on jälleen mukana tulevan Priest-materiaalin työstämisessä. Kyse onkin enemmän siitä, millaisen albumin haluamme tehdä. 

– Rakastan sitä tunnetta, kun huomaa olevansa yhä täynnä luovaa voimaa. Se on mahtavaa. Olemme tehneet kymmeniä levyjä ja satoja kappaleita, mutta Firepower oli osoitus siitä, että kykenemme keksimään itsemme uudelleen ja säilyttämään silti tunnistettavan Priest-soundin. 

– Juuri nyt meidän pitäisi olla kiertueella Ozzyn kanssa, mutta vain aika näyttää, mahdollistuuko se rundi koskaan. Judas Priestin 50-vuotisia tullaan juhlistamaan tavalla tai toisella, eikä se ole niin vuoden päälle. Haluamme rakentaa kaikkien aikojen Priest-show’n juhlistamaan yhteistä, mittavaa matkaamme. 

Halfordilla on myös Priestin ulkopuolisia musiikillisia suunnitelmia, tuloillaan on nimittäin bluesalbumi. 

– Tiedän, se on ollut hieman ikuisuusprojekti, mutta uskotko jos sanon, että nyt se on oikeasti tulossa? 

– Olen säveltänyt pitkälti valmiiksi kymmenkunta blueskappaletta, joita Ian, veljeni Nigel ja veljenpoikani Alex ovat työstämässä eteenpäin. Tällä porukalla on ollut niin vapautunutta tehdä musiikkia, että sitä syntyy täysin pakottamatta. Sellaisella lapsenomaisella innolla, jonka tavoittaminen tällä iällä saattaa tuntua mahdottomalta. 

Halfordin äänestä pilkistää jälleen itseironinen hymy, kun hän kertoo, ettei eläköityminen kuulu hänen suunnitelmiinsa. 

– Tällä hetkellä minusta ei tunnu yhtään mahdottomalta, että esiinnyn vielä kasikymppisenäkin, Metallijumala toteaa. 

– Olen kokenut musiikin parissa niin paljon ja rakentanut itseni uudelleen niin monta kertaa, että tunnistan kyllä, kun se luovuuden liekki lopulta sammuu. Sitten kun on aika lopettaa, vetäydyn suosiolla viettämään rauhallisia päiviä kotonani. Mutta niin kauan kuin ääneni kulkee ja haluan tehdä musiikkia, voitte olla varmoja, että myös teen sitä. 

– Minut on siunattu upeilla ystävillä ja kaikkien aikojen parhaalla bändillä. On joitakin asioita, joihin en enää kykene laulajana, mutta porukka ympärilläni saa minut ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen. 

– Jos terveyteni kestää, ette ole pääsemässä Rob Halfordista eroon ihan vähään aikaan. Sen lupaan.

Julkaistu Infernossa 11/2020.