Huhtikuussa julkaistu Ode to the Flame on Mantarin ensimmäinen julkaisu kenties maailman suurimmalle metallimusiikkiin erikoistuneelle levy-yhtiölle.
Hyppy suomalaisen Svartin leivistä Nuclear Blastille on ollut varmasti merkittävä. Kuinka hommat uudella lafkalla ovat sujuneet?
– Kaikki on tapahtunut niin nopeasti! Aloitimme kiertämisen ensimmäisen levymme [Death by Burning, 2014] aikaan, joten viimeiset kaksi vuotta on mennyt oikeastaan rundaten ympäri Eurooppaa ja Jenkkejä, missä olemme käyneet kolmesti, kitaristi-laulaja Hanno Klänhardt aloittaa.
– Meillä on aika vahva DIY-tausta, teimme alussa kaiken ihan itse, ja minusta tuntuu, että porukka piti meistä juuri sen takia. He saattoivat pitää meistä myös siksi, että meitä ei kiinnosta vittuakaan, mitä muut ajattelevat tai odottavat meiltä. Olemme pysytelleet aina irti kaikista ”skenesäännöistä” ja muusta vastaavasta. Emme ole koskaan edes yrittäneet sopia joukkoon, ja siitä on ollut selkeästi myös hyötyä.
– Vaikka olemme nyt suurella lafkalla, en koe Mantarin olevan mitenkään erilainen. Jatkamme ihan samaan malliin kuin ennenkin. Huomion perässä ravaavat bändit ovat jotenkin hieman outoja, ja meille riittää ihan hyvin, että jotkut ihmiset diggaavat levyistämme ja haluavat nähdä meidät lavalla.
Mantarin esikoinen oli vielä melko raskassoutuista ja sludgepitoista kamaa (vaikka bändi itse pyrki kaikin keinoin irti sludgeleimasta), mutta uudella levyllä liejuinen riffinmurjonta on saanut seurakseen selvästi lisää energisyyttä ja tarttuvuutta.
Bändi kokee tämän johtuvan vahvuuksiensa selkiytymisestä.
– Luulen, että olemme oppineet tässä parin vuoden aikana keskittymään siihen missä olemme hyviä ja jättäneet kaiken muun pois. Juuri energisyys taitaa olla kovin valttikorttimme, ja mahdollisimman raju ja intensiivinen meininki on se motivaattori, joka pitää meidät käynnissä.
– Saattaahan meno olla rokimpaakin, hankala sanoa, mutta biiseistä nyt vain tuli tällä kertaa paljon aiempaa parempia. Yleisesti ottaen meille on kerrottu, että uusi levy on enemmän ”metal” eli synkempi, ilkeämpi ja black metal -vaikutteisempi, tai jotain. Toivottavasti porukka pitää siitä, oli syy mikä tahansa.
Vähemmän kikkoja, miellyttävämpää musiikkia
Mantarin molempien levyjen otsikot viittaavat tuleen. Mikä tekee siitä niin mielenkiintoisen elementin?
– Ode to the Flame on viittaus ensimmäiseen levyymme, koska halusimme pitää yllä tätä teemaa universaalista, voimakkaasta ja kaiken puhdistavasta tulesta. Tuli on ikuista ja sillä on voima palauttaa kaikki alkupisteeseensä, pyyhkiä pois kaikki rutot ja taudit.
– Tuli kuvastaa myös rautaista tahtoa, intohimoa sanoa ja tehdä asioita – enkä puhu nyt vain perinteisestä muusikon halusta tehdä juttuja, vaan paljon suuremmista asioista. Tuli, josta puhumme, kuvastaa halua selviytyä tai vastavuoroisesti halua tuhota mahdollinen nyt ja ikuisesti. Olemme hyvin alkukantaisten asioiden äärellä, ja primitiivinen raivo on oikeastaan ainoa tähtäimemme.
Ymmärtääkseni ainoa syy Mantarin perustamiselle vuonna 2012 oli halunne soittaa yksinkertaisesti mahdollisimman raskasta musiikkia. Miksi raskaus ja meluisuus on teille niin tärkeä juttu?
– Oletko koskaan heittänyt lasipulloa seinään? Eikö olekin siisti tunne, kun pullo räjähtää sirpaleiksi! Juuri tästä Mantarissa on kyse! Muut yhtyeet, kuten ehkä joku Dream Theater ja vastaavat, istuvat alas ja rakentavat biisit todella hienosti ja maltillisesti loppuun asti, mutta meitä ei kiinnosta taiteen tekeminen. Me haluamme aiheuttaa epämukavia tunteita!
– On jotenkin niin mahtavaa kokea sellainen tuhoava ekstaasi, joka syntyy vain soittaessa. Se on melkein kuin meditaatiota, ja väkivaltaisuus voi olla tässä mielessä todella kiehtovaa. Pidämme kuitenkin väkivallan ainoastaan musiikissa, koska se on mainio tapa seota täysin satuttamatta ketään. Raskas musiikki on kaikkiaan erittäin hyvä todiste raa’asta ja puhtaasta voimasta.
– Raskas musiikki ei tarkoita meille kuitenkaan tuplabassareita ja blastbeatejä, koska emme ole kovin kotonamme niin sanotun perinteisen raskasmetallisuuden parissa. Yleinen intensiteetti on meille tärkeämpi juttu, ja mitä vähemmän musiikissa on kikkoja, sitä miellyttävämpää se yleensä on.
Hikeä, sylkeä ja verta
Olette soittaneet alusta alkaen puhtaasti duona – myös livetilanteissa. Mistä tämä metallibändeille poikkeuksellinen asetelma on lähtöisin?
– Minusta tuntuu, että tällä asialla on suurempi merkitys kaikille muille. Kysehän on muusikkojen laadukkuudesta, ei määrästä, Hanno naurahtaa.
– Kaksistaan soittaminen ei ole kohdallamme mitenkään dogmaattinen juttu, eikä tällainen kokoonpanoratkaisu ollut alkujaan edes suunnitelmissa. Ei ole mitenkään toivottavaa, että ihmiset arvioivat meitä kokomme vuoksi. Meillä ei ole ollut koskaan mitään ongelmia soittaa suohon monia viisimiehisiä bändejä, mikäli mittapuuksi asetetaan meteli ja aggressiivisuus.
Miksi ihmisten sitten pitäisi lähteä katsomaan juuri teidän keikkaanne? Mikä tekee show’stanne kokemisen arvoisen?
– No, tule katsomaan ja päätä itse! Pidämme siitä, kun tunnelma käy fyysiseksi ja ilmassa on hikeä, sylkeä ja verta. Soitamme aina niin helvetin kovaa kuin ikinä vain pystymme, ja jos olet kiinnostunut sellaisesta menosta, tulet melko varmasti pitämään myös meistä. Ja jos et, ainahan voit vetää kunnon perseet ja tulla haukkumaan meitä, hah hah.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2016.