Kohtaamme syyskuisena iltapäivänä Amorphis-kitaristi Esa Holopaisen ja bändin uuden Borderland-albumin tuottaneen Jacob Hansenin kanssa. Tunnelma on rattoisa ja heti juttelun aluksi voi aistia, että yhteistyö on sujunut mukavasti.
Amorphis-yhteistyö ei ole ensimmäinen kerta kun Holopainen ja Hansen ovat kohdanneet. Oikeastaan he ovat nähneet ensimmäistä kertaa jo 35 vuotta sitten – tai siis ainakin Holopainen näki Hansenin.
– Se taisi olla vuosi 1990, kun Invocator soitti Helsingissä, Holopainen myhäilee viitaten tanskalaiseen thrash metal -bändiin, jossa Hansen soitti vuosina 1987-1995.
– Invocator soitti Berlin-klubilla, missä järjestettiin metalli-iltamia vähintään kerran viikossa. Emme kyllä tavanneet tuolloin, mutta olin yleisössä moshailemassa, koska tuolloin minulla ei ollut vielä asiaa lavalle.
Hansen ihmettelee, että miten on edes mahdollista, etteivät hänen ja amorphislaisten tiet ole ristenneet aiemmin. Tuon Holopaisen mainitseman iltaman jälkeen hän ja Hansen tapasivat vasta Amorphis-yhteistön alussa.
– Volbeatin Michael (Poulsen) mainitsi Amorphiksen monta kertaa, kun tapasimme joillakin festareilla tai tietysti kun teimme Volbeat-levyjä, joten olin kyllä kuullut monesti, millaisista kavereista on kyse, Hansen muistelee.
– Emme tavanneet edes ennen kuin ”löimme kättä päälle” tämän levyn suhteen! Kohtasimme ensimmäisen kerran vasta sitten, kun Amorphis saapui tänne studiolleni ja aloimme työstää Borderlandia. Tämä jos mikä on nykyaikaa?
Hansen naureskelee, ettei tämä ole oikeastaan mikään ihme: Hän tunnustautuu melkoiseksi introvertiksi.
– Se ei ole välttämättä se kaikkein yleisin luonteenpiirre levytuottajalle, vai mitä?
– Sellainen minä hieman olen. Pidän todella paljon studiotyöstä, miksaamisesta ja luovista hommista, mutten ole niitä kavereita, jotka verkostoituvat festareilla ja keikoilla, joten taitaa olla ihme, että olen tavannut ketään, hah hah!
– Onnekseni se ei ole ollut este näille töille. Jotenkin tuntuu siltä, että tämä Amorphis-homma tapahtui juuri oikealla hetkellä. Minulla on sellainen aavistus, että koko bändi tunsi olevansa nyt eräänlaisen uuden alun äärellä.
Vanhat ajat eivät koskaan palaa
Ennen Borderlandia Amorphis ehti tehdä kolme albumia ruotsalaisen Jens Bogrenin kanssa. Tämä tarkoittaa peräti seitsemän vuoden yhteistyötä, mikä on pitkä aika minkä tahansa bändin kohdalla.
Helppo ratkaisu olisi ollut jatkaa mukavasti sujunutta yhteistyötä. Amorphis halusi valita toisenlaisen tien.
– Meistä alkoi tuntua, että olimme tehneet käyneet läpi eräänlaisen trilogiamaisen kaaren ja vaikka tiesimme täsmälleen, mitä Jensiltä odottaa, meitä houkutteli ajatus odottaa jotain odottamatonta, Holopainen avaa.
– Juttelimme asiasta Jensin kanssa ja sattumalta asia oli niin, että hänkin halusi keskittyä ohjelmistoprojektiinsa ja oli ajatellut ottaa hieman etäisyyttä tuotantotöihin. Se teki ratkaisusta loppujen lopuksi aika helpon.
– Meillä oli tässä vaiheessa jo paljon ideoita uusiin kappaleisiin ja jotenkin meidän soundimme oikein huusi sitä, että nyt ravistellaan pakettia enemmänkin ja tehdään asioita hieman eri tavalla. Me olemme aiemmin kokeneet, että tällaiset eri tuottajien aikakaudet ovat olleet eri aikakausia myös meille bändinä.
Mutta miksi juuri Jacob Hansen? Maailma on täynnä metallituottajia, mutta Holopainen ja Amorphis päätyivät Hanseniin, joka on tuottanut esimerkiksi Amaranthea, Volbeatia, Katatoniaa, Fleshgod Apocalypsea, Epicaa, Primal Fearia, Evergreyta, Arch Enemya, Delainia, Stam1naa, Kamelotia, Thyrfingia ja lukemattomia muita.
– Emme oikeastaan edes keskustelleet muista vaihtoehdoista, Holopainen paljastaa.
– Minuun teki suuren vaikutuksen se, että Jacob on tuottanut todella kirjavasti monenlaista musiikkia. Tämä kertoo siitä, ettei Jacob ole jumahtanut yhteen genreen, ihan kuten Amorphiskaan ei ole mitään yhtä ja tiettyä metallia. Lisäksi Volbeatin Michael oli kehunut paljon Jacobia ja kaikki kuulemamme Jacobin tekemät levyt kuulostivat hyvältä.
– Jos totta puhutaan, niin kyllä me olimme ihan pikkiriikkisen mukavuudenhaluisia sen suhteen, että Jacob asuu Tanskassa. Välimatka ei ollut liian pitkä ja samalla tiesimme, että hän varmasti jakaa ainakin osittain sitä pohjoista mielenmaisemaa, joka meitä kaikkia täällä päin maailmaa asustelevia yhdistää.
Hieman yllättäen Hansen ei ollut tätä ennen paneutunut Amorphis-musiikkiin ainakaan niin paljon, että hän tuntisi bändi soundin ja levyt läpikotaisin. Tämä osoittautui Borderlandin suhteen jopa hyväksi asiaksi.
– Minulla oli levykauppa 90-luvun puolivälissä ja myin tonneittain Tales from the Thousand Lakes -albumia (1994) siellä työskennellessäni.
– Tales oli myös se Amorphis-albumi, joka teki minuun valtavan vaikutuksen. Pian sen jälkeen aloin ajautua muunlaisen musiikin pariin, enkä enää kuunnellut ihan jokaista Amorphis-albumia kannesta kanteen. Kuulin yleensä singlet tai irtokappaleita sieltä täältä, mutten voi sanoa tietäneeni kaikkea kaikesta, mitä he olivat tehneet.
– Minulla oli siis paljon opiskeltavaa, kun päätimme tehdä Borderlandin yhdessä. Yksi asia joka miellytti minua oli se, ettei Amorphis ollut koskaan tehnyt sellaista tunteetonta ja ajatuksetonta levyä autopilotilla. Jokainen Amorphis-levy tuntui ja näytti hieman erilaiselta, mutta ne tunnisti aina Amorphis-albumeiksi. Heillä on ollut aina oma soundinsa.
– Bändillä on taatusti sellaisia faneja, joiden mielestä ”eka demo oli paras”, mutta se mitä minä kuulen uudellakin levyllä on uskomatonta biisinkirjoitustaitoa ja musikaalisuutta, josta tunnistaa aina Amorphiksen. Maailmassa on paljon bändejä, joilla ei oikein ole omaa soundia tai identiteettiä, mutta Amorphiksella toden totta on.
Hansen ei ole varsinaisesti väärässä. Amorphis on yksi sellaisista bändeistä, jolla on vanhan liiton faninsa, joille mikään bändin 2000-luvulla tekemä ei ole ollut mieleen, mutta toivo paluusta vanhaan elää aina.
Eräänkin uuden Amorphis-singlen kommenteissa haikailtiin Elegy-albumin (1996) perään. Voi olla turhauttavaa odotella 30 vuotta sitä, että vanha suosikkibändi tekisi vielä kerran jotain tietyn vanhan levyn tyylistä.
– Toisaalta minä ymmärrän sitä ajattelua ihan hyvin, Hansen hekottelee.
– On olemassa kourallinen bändejä, jotka merkitsivät minulle kaikkea maailmassa, kun olin teini-ikäinen. Sen jälkeen ne ovat aiheuttaneet pettymyksen toisensa jälkeen. Joko bändit ovat muuttuneet liikaa tai minä itse olen.
– Aina kun puhun studiolleni tulevan bändin kanssa Metallicasta, paljastuu se, miten paljon ikä merkitsee. Minulle Ride the Lightning (1994) on kaikki kaikessa. Pari vuotta nuoremmille Master of Puppets (1986) on tärkein levy ikinä. Ja jälleen muutaman vuoden nuoremmille …And Justice For All (1988) menee kaiken aiemman edelle.
– Kaikki me haluaisimme kokea uudelleen sen kutkuttavan jännittävän innon, joka täytti koko mielemme ja ruumiimme, kun kuulimme tuollaisia levyjä teininä ensimmäisen kerran. Se on melkein mahdollista saavuttaa myöhemmälläkin iällä, mutta ei ihan. Ei se ole enää tässä iässä sama asia. Mutta sellaisia me ihmiset vain olemme.
Holopainen hymyilee tietävänsä tasan, mistä Hansen puhuu ja nostaa esille erään itselleen tärkeän bändin.
– Iron Maidenin 80-luku on minulle todella tärkeä. Kuuntelen niitä levyjä jatkuvasti vieläkin. Mutten vain pääse sisälle Maidenin uudempiin levyihin. Kuuntelen ne kyllä aina huolella läpi ja yritän innostua, mutta jotain vain uupuu.
– Kyse ei ole siitä, etteivät ne levyt olisi hyviä. Varmasti ovatkin. Minulle ne ensimmäiset levyt vain olivat se ensimmäinen kosketus bändiin ollessani herkässä iässä, joten muu ei vain tunnu mitenkään samalta.
Tavaramerkit etuna ja taakkana
Vaihtelu on varmasti terve ratkaisu myös Amorphikselle bändinä. Metallinkin historia tuntee ihan liian monta esimerkkiä siitä, kun bändit ovat jumahtaneet mukavuuden vuoksi saman tuottajan lämpimään syliin.
Pahimmillaan tilanne on ajautunut siihen, ettei tuottaja enää edes tuota bändiä, vaan kaikki kulkevat siitä missä on aita on matalin. Puhumattakaan siitä, että tuottaja tohtisi haastaa bändiä ja sen säveltäjiä ihan tosissaan.
– Meillä on todella monta aktiivista säveltäjää me tarvitsemme tuottajan, joka ohjaa meitä yhteiseen suuntaan ja joissakin tilanteissa tekee jopa päätöksen, mihin suuntaan meidän kannattaa milloinkin mennä, Holopainen sanoo.
– Borderland on tästä täydellinen esimerkki. Meillä oli kasassa yli 20 kappaletta. Levystä olisi voinut tulla ihan toisenlainen, jos olisimme tehneet erilaisia sovituksia tai valinneet levylle eri kappaleita kuin nyt teimme.
– Ei ole helppo tehtävä hahmotella kaikista erilaisista kappaleista sellainen Amorphis-kokonaisuus, joka oikeasti tuntuu yhtenäiseltä albumilta. Te olette nyt kuulleet minun sooloalbumini, Opun soolomateriaalia (Octoploid) ja Koipparin juttuja (Bjørkø), joten siitä kaikesta voi hyvinkin arvailla, miten monenlaista musiikkia me kaikki sävellämme.
Myös Hansenilla on kokemusta siitä, kun yhteistyö bändin kanssa on jatkunut jo pitkään ja lopulta se päättyy. Hansen sanoo, että ainakin hänen tapauksestaan aloite teiden eroamiselle on aina tullut bändin suunnalta.
– Keskityn jokaiseen albumiin niin yksilöllisesti, että haluan uskoa voivani antaa bändille aina jotain uutta jokaisen levyn kohdalla. Aina on mahdollista tehdä uusia tutkimusmatkoja, jos tuottaja ja bändi ovat avoimia sille.
– En todellakaan kiistä sitä, että bändin lähtiessä toisen tuottajan hoteisiin, se tuntuu aina vähän ikävältä. Tottakai ymmärrän sen taiteellisesta näkökulmasta, koska musiikki on sellainen asia, että sen tekijät haluavat usein kokeilla uusia asioita, mutten ihan täysin allekirjoita myyttiä siitä, että asiat voivat olla liian mukavia.
– Minusta kyse on molemminpuoleisesta kunnioituksesta. Jos se on kunnossa, bändiä voi haastaa ja bändi voi haastaa tuottajaansa. Olen usein jutellut minun luokseni tulleiden bändien kanssa ja he ovat avautuneet paljon siitä, että joissakin toisissa studioissa on vallinnut hyvinkin myrkyllinen ilmapiiri, ja se on pilannut monta albumia.
Yksi pitkään jatkaneiden bändien piirteistä on myös se, että sille alkaa ilmetä tavaramerkkejä. Onkin täysin kuulijasta kiinni, onko se hyvä vai huono asia, että bändin voi tunnistaa uusimmasta kappaleestaakin ensi sekunneista asti.
– Tiedän kyllä, että käytän paljon ihan tietynlaista delayta rytmikitaroissani, Holopainen naurahtaa ja sanoo sitten, ettei tätä varsinaisesti väistelty nyt Borderlandillakaan, koska piirre nyt vain kuuluu hänen biisinkirjoitus tapaansa.
– Sitäkin voi tehdä monella eri tavalla. Tällä levyllä on paljon erilaisia soundiratkaisuja rytmikitaroissa. Ne ovat jopa hieman piilossa, eivätkä hyökkää ihan täysin kuulijan korvilla. Se liittyy paljon albumin yhtenäiseen soundiin.
– Hauskaa kyllä kovin moni bändi ei käytä tuota soundia, Hansen kiirehtii lisäämään, ja hänellä tätä kokemusta on.
– Minä kuulen siinä paljon brittiläistä rockia. Hieman U2:sta! Jotkin bändit käyttävät sitä hieman, mutta pidän todella paljon siitä, kun Amorphis-kappaleessa on juuri tuota tunnistettavaa delayta rytmikitaroissa ja se luo kappaleelle ihan oman, ominaisen tunnelman. Liikaa käytettynä se voi olla rasite, mutta Amorphiksen kohdalla se on hyvä asia.
– Levyllä oli joitakin laulusovituksia, joita pallottelimme hieman eestaas Tomin (Joutsen) kanssa, koska niissä halusimme tehdä hieman irtiottoja. Tomi on uskomaton ja monipuolinen laulaja ja jotenkin minusta tuntuu, että tulevaisuudessa meillä on mahdollisuus ottaa hänen äänenkäytöstään jopa vielä tätäkin levyä enemmän irti.
Toimisiko elektro-Amorphis?
Hansen sanoo ilahtuneensa heti Borderland-sessioiden alkuvaiheilla siitä, ettei hänen tarvinnut lähteä liikkeelle mistään perus asioista. Sen sijaan tuottaja sai keskittyä siihen, miten Amorphis voisi olla vielä enemmän Amorphis.
– Amorphis on niin omalaatuinen ja ammattimainen bändi, ettei minun tarvinnut alkaa opettaa näitä ”nuorukaisia” sen suhteen, miten sävelletään tai sovitetaan tai tuotetaan. Se olikin koko Borderland-tavoitteeni. Halusin antaa bändin kuulua vielä aiempaakin enemmän. Olla hiomatta ja kiillottamatta bändin soundia. Antaa soittajien soiton kuulua.
– Tällä bändillä on monia eri säveltäjiä ja monia eri puolia, joten halusin keskittyä niihin kaikkiin yksilöinä. Kysyin itseltäni, että miten erilaisia soundeja eri kappaleisiin voi tehdä? Miten erilaisia sovituksia jopa kappaleiden sisälle voi tehdä? Halusin että bändin kaikki äärilaidat kuuluvat ja ne saavat rinnalleen sellaisen tuotannon, joka tukee sitä.
Holopainen komppaa tuottajaa. Kitaristi nostaa esille sen seikan, että Borderland on sikälikin todella bändivetoinen Amorphis-albumi, ettei mukana ole ainuttakaan vierailijaa. Ei vieraslaulajia, ei vierailevia soittajia.
– Tottakai mukana on muutamia orkesterisovituksia Francesco Terrinilta, mutta valtaosa albumista on sellaista Amorphista, jonka voimme soittaa täysin tällaisenaan bändinä ja livenä, ilman sen kummempia taustanauhoja. Oli mukavaa tehdä levy, jolla oli vain bändisoittoa ja hieman harmonioita, ja keskittyä Amorphiksen ydinolemukseen.
Holopainen tuumaa, että levyllä on mukana jopa joitakin Amorphiksen suoraviivaisimpia kappaleita ikinä.
– Joissakin kappaleissa halusimme painottaa ihan erityisesti sitä, miten melodialähtöisiä ja tarttuvia kappaleita osaammekaan tehdä, eli jos jotakin juttua ei tarvinnut kuorruttaa, emme tehneet sitä.
– Toisaalta mukana on myös syvempiä, synkempiä kappaleita ja niissä taas päästimme dramaattisemman puolemme valloilleen. Jos kuuntelette levyä kokonaisuutena tätä ajatellen, saatatte ehkä löytää sieltä tietynlaisen kaaren.
Särmiä levyllä on todellakin teroitettu ja jokaisella Borderland-kappaleella on oma ilmeensä. Tämän kuulijat saivat huomata jo Dancing Shadow -singlellä, joka on erittäin peittelemättömästi todella kasarihenkinen kappale.
– Meillä on tapana antaa kappaleille kaikenlaisia työnimiä ennen kuin ne valmistuvat. Dancing Shadow oli alunperin nimeltään Disco Tiger, koska soolokitaraosuus biitteineen muistutti minua Eye of the Tiger -kappaleesta, Holopainen myhäilee viitaten tietenkin Survivor-bändin hittiin, joka tuli tunnetuksi Rocky III -elokuvasta.
– Makuni on aina ollut sellainen, että pidän paljon kaikenlaisesta polveilevasta progesta, mutta kyllä tällaiset hävyttömän tarttuvat kappaleet ovat itselle ihan yhtä lähellä sydäntä. Kuulitte vastaavaa disko-biittiä jo The Smoke -kappaleessa Eclipse-albumillamme (2006), joten tämäkin puoli on tavallaan ollut osa Amorphista aiemminkin.
Hauskinta tällaisessa kasarimaisuudessa on se, että olisi täysin mahdollista kuvitella Amorphis menemässä elektronisessa soundissa jopa vielä pidemmälle ja tekemässä jotain Depeche Mode- ja Ultravox-tyylistä.
– Siinähän olisi hyvä haaste meille seuraavaa albumia ajatellen, vai mitä Jacob? Holopainen hekottaa.
– Mehän rakastamme sellaista synapoppia ja electroa. Varsinkin minä ja Sande. Kuuntelemme kiertuebussissa paljon 80-lukulaista musiikkia, enkä usko että olisimme ihan hukassa, jos lähtisimme tekemään jotain tuollaista Amorphis-melodioilla. Tuottaisimme tietysti levyn täysin eri tavalla kuin normaalisti. Olisi kiinnostavaa tehdä Amorphis-synapoppia!
Hansen sanoo innostuneensa jo demo-versioita kuunnellessaan siitä, miten paljon koukuttavia yksityiskohtia Amorphis kykenee kirjoittamaan kappaleisiinsa ja miten erilaiset tavat säveltää bändin eri jäsenillä on.
– Oli hurja haaste kuunnella 25 demo-kappaletta läpi, mutta tein heti Google-tiedoston, johon kirjoitin muistiinpanoja jokaisesta kappaleesta ja halusin ikuistaa heti ne ensimmäiset fiilikset, mitä erilaiset sävellykset herättivät minussa.
– Levylle päätyi paljon kappaleita, jotka toimivat heti. Niissä ei tarvinnut muuttaa kuin pieniä yksityiskohtia. Disco Tigerista kirjoitin itselleni, että tässä on jotain todella kiinnostavaa, mutta ideaa pitää vielä työstää hieman. Juteltuani bändiläisten kanssa ymmärsin, että juurikin sitä disko-fiilistä pitää vain korostaa ja antaa sen nousta todella esille.
Hansen naurahtaa, että hänelle jäi jo nyt Borderland-albumin jälkeen jotain hampaankoloon. Siis hyvässä mielessä.
– Oli muutamia juttuja, joihin olisimme voineet kiinnittää vielä enemmän huomiota ja joiden parissa olisimme voineet viettää hieman enemmän aikaa, joten en malta odottaa, että pääsemme seuraavan Amorphis-levyn kimppuun.
– Minusta tuottajan ja bändiläisten ensimmäinen yhteinen albumi voi olla todella onnistunut, jos kemiat osuvat kohdilleen, mutta se on silti vielä tutustumista. Nyt minä tiedän miten saan parhaat jutut irti Esasta ja muusta bändistä ja nyt se vähäkin jää on murrettu ja ensi kerralla voimme tehdä vielä hienompia asioita.
Se tärkeä yhteinen kemia
Jos se ei ole vielä tullut selväksi, niin Amorphis on työskennellyt vuosikymmenien varrella monien eri tuottajien kanssa ja vastaavasti Jacob Hansen on ollut yhteistyössä lukemattomien bändien kanssa monista eri maista.
Molemmat ovat sitä mieltä, että metallipiireissä yhteistyöt sujuvat useimmiten mukavasti.
– Olen tehnyt yhteensä yli tuhat albumia aika monen bändin kanssa ja on ollut ehkä neljä tai viisi kertaa, kun koko työ on pitänyt täysin keskeyttää, joten prosentuaalisesti puhutaan onneksi aika pienestä määrästä, Hansen valottaa.
– Yksi asia on ehdoton näissä asioissa. Molemmin puoleinen kunnioitus. Koskaan ei pidä käydä niin, että bändi pitää tuottajaansa jonkinlaisena vihollisena tai päinvastoin. Usein se kemia syntyy kuin itsestään vain sillä, että kaikki kommunikoivat asioista avoimesti, ihan kuten missä tahansa ihmissuhteessa, mutta aina se ei ole niin helppoa.
– Ette uskokaan miten monesti on käynyt niin, että bändi on halunnut ihan ehdottomasti työskennellä juuri minun kanssani, mutta heillä ei ole ollut minkäänlaisia toiveita soundien tai tuotannon suhteen. He eivät ole osanneet antaa minkäänlaisia suuntaviivoja ja kun olen sitten tehnyt asiat parhaaksi katsomallani tavalla, sekin on ollut pettymys.
– On hämmentävää, että joskus bändit eivät vain välitä. Harvoin kyse on siitä, etteivät he osaisi sanoa mitä haluavat. Joskus heitä ei vain kiinnosta. Musiikki on jo tehty, se on ollut mukavaa ja studio on pakollinen paha. Onneksi todella monet bändit kuitenkin ymmärtävät, että äänittäminen ja viimeistely ovat erittäin tärkeä osa kokonaisuutta.
Holopainen ihmettelee itsekin sitä, että vaikka Amorphis on tehnyt musiikkia jo pitkään, hän ei muista ainuttakaan kertaa, kun studiossa oltaisiin ajauduttu todellisiin riitoihin bändin sisällä tai varsinkaan tuottajan kanssa.
– Olemme kai olleet vähän onnekkaitakin, kun olemme päätyneet tekemään töitä sopivien ihmisten kanssa.
– Joskus levy on onnistuneempi, joskus vähemmän onnistunut. Se riippuu niin monesta asiasta. Bändissä on monta ihmistä ja elämissä on niin monia vaiheita. Musiikissa minuakin kiehtoo paljon se, ettei sitä voi täysin hallita. Aina voi tehdä parhaansa, mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen niin monilla tavoilla, että joskus musiikki tekee itse itseään.
– Varhaisina vuosinamme teimme asioita tavallaan liikaakin yhdessä. Koko bändi oli aina paikalla kaikissa äänityksissä. Se aiheutti jännitteitä, kun yksi äänittää osuuksiaan ja muut juovat kaljaa vieressä ja tietenkin pienissä alkoivat neuvoa soittovuorossa olevaa, miten nyt ja nyt kannattaisi ehkä soittaa, hah hah!
– Eli olemme mekin turhautuneet huutomme huutaneet, muttei se ole koskaan ollut mitään vakavaa.