Erja Lyytinen on nimi, jonka tietävät nekin, jotka eivät tavallisesti kuuntele bluesia. Lyytinen on tehnyt poikkeuksellisen vaikutuksen ihmisiin intohimoisilla levyillään, poikkeuksellisen sävykkäällä kitaran soitollaan ja energisellä asenteellaan.
Lyytisen musisointi ei kuitenkaan ole vain bluesia. Hän on aina venytellyt genrerajoja ja myös soittanut kaikenlaisia keikkoja blues- ja jazz-festareista aina pop- ja rock-tapahtumiin saakka.
Nyt Lyytinen nähdään SaariHelvetti-festareilla Tampereen Viikinsaaressa. Hyppy metallifestareille ei ole ihan niin outoa kuin voisi ensimmäisenä ajatella, onhan Lyytisen blues-rock hiipinyt viime levyillä kohti yhä raskaampaa otetta.
Mutta silti! Keikka SaariHelvetissä? Mitäs helvettiä, Erja?
– No mitä helvettiä! Se on ihan mahtavaa! Tuli vaan mieleen, että olisi mahtavaa päästä vetämään siellä ja ollaan tehty Nem Agencyn kanssa ennenkin yhteistyötä, ja siitähän se ajatus lähti, Lyytinen iloitsee.
– Mun musahan on rankentunut koko ajan tässä vuosien varrella ja tietyllä tapaa olen viime vuosina palannut yhä enemmän omille juurilleni. Oon käynyt tänä kesänä useammalla metallifestarilla, Tuskassa ja Nummirockissa, ja mua viehättää yhä enemmän se ihan järjetön energisyys, joka vallitsee lavalla ihan jokaisella näkemälläni metallikeikalla.
– Siellä ollaan niiiiiiin sata lasissa! Mäkin olen esiintyjänä sellainen, että täysillä pitää vetää. Jengi tuntee mut blues-artistina, tietysti, ja se on oikein hieno boxi missä olla. Syventyihän kitransoittoni juuri sitä kautta. Mutta itse asiassa mähän olen kuunnellut heviä jo paljon blues-hommia aiemmin!
Rautaisinta raskautta?
Kun Lyytinen alkaa muistella omaa historiaansa heavy- ja metallimusiikin parissa, hän saa palata ajassa taaksepäin 38 vuoden verran aina siihen asti, kun hän oli vasta 12-vuotias ja eli aikaa ala- ja yläasteen välimaastossa.
– Mun kaveri esitteli mulle Anthraxin ja Among the Living (1987) oli just ilmestynyt. Olin nuori mimmi, jolla oli tukka mustaksi värjättynä ja kyllähän se oli sen ikäiselle tyypille ihan älytön tajunnanräjäytys, hän hehkuttaa.
– Siis mun äitihän myös kova hevidiggari! Kun olin ala-aste ikäinen, porukat vei meitä Kuopion nuorisokeskukselle katsomaan kaikenlaisia bändejä. Ne Luumäet, Zero Nine, Tarot ja kaikkea. Stonenkin oon nähnyt jo tosi nuorena.
– Mulle on jäänyt tosi vahvasti mieleen se, miten keskiössä suomalainen metalli oli jo tuolloin 80-luvulla. Eikä se siitä ole hiipunut yhtään sen jälkeen. Päinvastoin. Tästä maasta tulee hullu määrä tosi monenlaisia metallibändejä.
Blues-kitaristina tunnettu Lyytinen on usein nimennyt esikuvikseen Jimi Hendrixin, Albert Collinsin, Nile Rodgersin, Robert Crayn, Eric Claptonin ja Joe Bonamassan, joilta hän sai inspiraatiota varsinkin nuorena soittajana.
Entä ketkä metalli- ja hevikitaristit ovat ne suurimmat suosikkisi?
– Ykkösenä on tietysti Tony Iommi, Lyytinen sanoo hetkeäkään miettimättä, ja ylistää Black Sabbath -legendaa.
– Black Sabbath on ollut itselleni varhaisen kitarisimin ajan bändejä, josta oon digannut hemmetisti. Ei siihen vaadittu kuin Paranoid-albumi (1970), niin olin täysin myyty. Muistan kun kuuntelin sitä ensimmäistä kertaa ja ajattelin, että mitä, tässähän on KAIKKI biisit hyviä. Monilla pop-levyillä oli pari hyvää single, Sabbathin levyt toimi ihan kannesta kanteen.
– Sitten on tietysti Ritchie Blackmore ja sekä bluesia että heviä soittanut Gary Moore. Ja tietysti Yngwie Malmsteen, joka on aikamoinen persoona, mutta ihan älytön soittaja. Ysärillä mun huomioni kiinnitti Metallican Kirk Hammett, jolla oli kyllä tosi oma soundinsa.
”Nyt pistit pahan!”, Lyytinen parahtaa siinä vaiheessa, kun hän alkaa miettiä, mitkä ovat ne hänelle itselleen merkityksellisimmät raskaamman sorttiset levyt. Sitten ne löytyvätkin yhdeltä ja samalta vuodelta.
– Selailin huvikseni vinyylihyllyäni ja huomasin, että vuosi 1991 on siellä merkittävässä roolissa, Lyytinen kertoo.
– Tuolloin tuli kolme hiton hyvää levyä. Nirvanan Nevermind, Skid Row’n Slave to the Grind ja Metallican Black Album. Ne oli ilmestyessään mulle ihan lempparilevyjä. Tietysti nykyään nuo kaikki kolme otetaan itsestäänselvyyksinä ja sellaisina, joita ei tarvitsisi edes mainitakaan erikseen, mutta ihan sama vaikka valinta olisin boring, ne ovat mulle tärkeitä.
Vanhan liiton metalli kolahtaa Lyytiselle isosti ja hän hehkuttaa kotikaupungistaan Kuopiosta peräisin olevaa Tarotia ihan erityisen kovasti, mutta Lyytinen on ottanut tuntumaa myös paljon modernimpaan ja raskaampaan metalliin.
– Sellainen hyvä energia ja raivo toimii metallissa, mutta kyllä mä kaipaan raskaampaankin matskuun aina sitä tietynlaista melodisuutta, jos sitä löytyy vaikka hyvästä c-osasta biisiä monipuolistamaan.
– Tuskassa ja Nummessa tuli oltua ihan turistina paikalla ja se oli tosi hienoa, kun sai vaan fiilistellä tosi erilaisia bändejä ja ihmetellä kerta toisensa jälkeen, että miten nämä tyypit voikin soittaa tuolla tavalla ja niin hienoja biisejä.
Örinä haltuun?
Metallibändejä ja Lyytisen musiikkia yhdistää jo se asenne, että kappaleissa voi tapahtua mitä vain. Ihan kuten metallimusiikkiin on aina yhdistelty bluesia, progea, punkkia tai vaikka poppia, Lyytinen on tehnyt musiikkia vapaasti.
– Sillon kun olin parikymppinen ja soittelin tosi tiiviisti siellä blues-kuvioissa, niin kyllä blues oli genrenä tuolloin aika traditionaalinen ja ei siellä saanut kauheasti rönsyillä, Lyytinen muistelee uransa alkuvaiheita.
– 2000-luvulla mullakin alkoi olla erilaisia vaiheita, kun toin musaani jazzia ja poppia, ja sen jälkeen ihan rockabilly-juttujakin. Myöhemmin oon huomannut, että blues-hommissakin on alettu puskea rajoja aika isosti, mikä sopii mulle tosi hyvin, koska mun mielestä musassa pitää voida tehdä just sellaisia juttuja kuin miltä milloinkin tuntuu.
– 2016 julkaistu albumini Black Ocean alkoi olla jo levy, jolla hard rock -hommat alkoivat puskea takaisin läpi mun musaan. Siinä tuli kokoonpanon muutoksia, ja muutokset mahdollistavat aina uusia tuulia.
Tänä vuonna ilmestynyt Smell the Roses -albumi oli jälleen hieman raskaampaa Lyytistä. Tämä saa laulaja-kitaristin muistelemaan hauskaa hetkeä joka koettiin, kun levyn nimikkokappale soi Maikkarin Levyraati-ohjelmassa.
– Mikko Kosonenkaan ei tunnistanut mua siitä biisistä, kun raatilaiset kuuntelivat kappaleita näkemättä videoita!
– Se oli jotenkin sairaan makeeta, että sai murrettua odotuksia tuolla tavalla. Sitten taas tietysti mulle itselleni uusi levy oli ihan täysin mua. Että tämä on minä juuri nyt aidoimmillani. Hauskaa on ollut huomata, miten hyvin levy on otettu vastaan, ja vaikkei levyllä ole blues-juttuja samaan tapaan kuin ennen, sitä on kuunneltu tosi uteliaasti ja avoimin mielin.
Muusikonkin aika on rajallinen ja paljon haaveita saattaa jäädä toteuttamatta, mutta voisiko Lyytinen kuvitella tekevänsä vielä nykyistäkin raskaampaa musiikkia, tai jopa ihan suoranaisen heavy- tai metallilevyn?
– Mitä vanhemmaksi tässä tulee ja mitä enemmän tulee itsevarmuutta, sitä enemmän olen että hei, pitää olla uskalias ja jos tulee jokin idea, niin miksi ihmeessä sitä ei toteuttaisi? Lyytinen miettii ääneen.
– Nyt kesän festareilla mua alkoi kiehtoa entistä enemmän se, että miten ne rajuimmat laulajat oikeasti voi vetää sillä tavalla niin pitkiä keikkoja? Seuraan Jinjeriä Instagramissa ja niiden lead-laulajamuikkeli on ihan uskomaton, kun se vetää ekana puhtaasti tosi hevillä tavalla ja sitten tulee sellaista örinää, joka on tosi intensiivistä ja voimakasta.
Tämä ajatusketju saa Lyytisen pohtimaan, voisiko hän revitellä omassakin ilmaisussaan vielä nykyistäkin. enemmän. Siis ihan laulutapaa myöten.
– Oon miettinyt, että olisiko särölaulu asia, joka pitäisi itsekin ottaa haltuun laulajana? Oon itsekin aika ekspressiivinen laulaja, enkä pelkää edes sitä, jos laulu ei ole sellaista kaunosieluista tai mene täydellisesti. Just nyt kiinnostaisi tuollainen rouheus, raakuus ja viimeistelemättömyys, joka toimii mulle kaikessa musassa tosi lujaa.
– Oon käynyt kaikki maailman musiikkikoulut ja varsinkin laulutunneilla kävi aina niin, että siellä karsittiin kaikki mahdolliset maneerit ja nasaalit ja säröt pois, joissa kuitenkin piilee jossain määrin jokaisen laulajan persoonallisuus. Oon hyötynytkin paljon akateemisuudesta ja kaikesta, mutta ei sliipattu musa tai ilmaisu ole ihan mun juttu.
Rokataan lujaa!
Palataan takaisin siihen, mistä Lyytisen kanssa aloitettiinkin, eli SaariHelvettiin ja ylipäänsä festareihin.
Lyytinen on jopa suomalaisittain aika mainiossa asemassa sikäli, että hän voi soittaa todella erilaisissa tapahtumissa ja mikä parasta: Yleisö ottaa hänen keikkansa useimmiten avosylin vastaan, oli tapahtuma millainen vain.
– Onhan se älyttömän hieno tilanne ja tässä on itsekin tajunnut, että musani on aika crossoveria, Lyytinen iloitsee.
– Oon aina jengiä varten siellä lavalla ja annan itsestäni kaiken. Haluan aina tehdä niin hyvän keikan kuin on mahdollista ja nauttia siitä itsekin. Oltiin juuri jazz-festareilla Ruotsissa ja pian on muutamat blues-festarit tulossa, ja sitten tietenkin SaariHelvetti, joten ei tässä voisi olla onnellisempi, kun promoottorit uskaltaa mut ja bändin buukata.
– Ehkä se johtuu siitäkin, että olin joskus kitaristina aika kliininen, jazz-fiilikselläkin soittanut blues-tyyppi, ja nyt mun musassa säröt saa huutaa täysillä jos siltä tuntuu, slide-laulaa ja vedän paljon ihan riffejä. Hyvät riffit liikuttaa minua just nyt, ja ne taitavat liikuttaa muitakin, kun nämä uudetkin biisit kolahtavat jengille erilaisilla keikoilla.
Onko koskaan käynyt niin, että olet etukäteen miettinyt jostain erikoisesta festarista tai keikasta, että mitähän tästä oikein tulee, saapuuko paikalle ketään ja toimiiko keikka tälle yleisölle, ja vastaanotto onkin yllättänyt täysin?
– Oon mä monta kertaa jazz-festareiden kohdalla miettinyt, että tietääkö ne nyt OIKEASTI, mitä ovat tilanneet, Lyytinen nauraa ja sanoo, että tietää musiikkinsa taipuvan ihan selvästi enemmän bluesin ja rockin suuntaan.
– Ilahduttavan usein on käynyt niin, että jengi on uteliaisuuttaan tutustunut meidän musaan jo ennen kuin festaria edes juhlitaa, tulee siellä keikkaa kuuntelemaan ja näyttää sen suoraan, että tämähän muuten toimii.
SaariHelvetti odottaa ihan pian ja Lyytinen lupailee, että hän tulee miettimään keikan settilistaa tapahtuman luonteen mukaisesti, vaikka keikka keskittyykin ehdottomasti hänen omaan soolomateriaaliinsa.
– Meillä on tiukka 45 minuutin slotti, joten siihen pitää ladata kaikkein kovimmat kappaleet, Lyytinen naurahtaa.
– Uuden levyn biisit ovat olleet tosi toimivia livenä, mutta tottakai me tehdään muutenkin spesiaali ohjelma SaariHelvettiin. Kolmeen varttiin ehtii tehdä hyvän uptempoisen ja rokkaavan setin. Vielä ei olla lyöty ihan lukkoon, mitä kaikkea vedetään, mutta uuteen levyyn keskitytään ja rokataan lujaa! Siitä tulee sairaan hieno päivä.
Erja Lyytinen soittaa SaariHelvetissä lauantaina 2. elokuuta klo 16:00