Punkpiireistä Thin Lizzyn keulille – haastattelussa Ricky Warwick

Ricky Warwickin taival on käynyt Pohjois-Irlannista Skotlannin ja Lontoon kautta Los Angelesiin. Pääetappeina ovat olleet 1990-luvun alussa juhlinut hard rock -jyrä The Almighty ja Thin Lizzyn nykyinkarnaatiosta muodostunut Black Star Riders. Tällä hetkellä rilluvuosistaan kunnialla selvinnyttä musikanttia työllistää sooloura.

03.04.2016

Nykyään Ricky Warwick asuu perheensä kanssa Los Angelesissa, mutta lähtökohdat rockuran käynnistämiseen olivat vaatimattomammat. Warwick syntyi Newtownardsissa, pohjoisirlantilaisessa pikkukaupungissa pian 50 vuotta sitten. Kun miettii, millaista aikaa tuossa maailmankolkassa on takavuosina eletty, miehen nuoruus ei ollut normaaleimmasta päästä.

– Minulla on sieltä pelkästään hyviä muistoja. Kun syntyy johonkin paikkaan, ei tiedä muusta. Se tuntuu aivan normaalilta. Pommien räjähtäminen, ulkonaliikkumiskiellot, sotilaiden partiointi kaduilla, mellakointi, ampumiset ja kaikki tuo oli minulle ainoa kasvuympäristö. Se oli vain hyväksyttävä.

– Vasta kun muutin pois, tajusin että aika sekopäisessä paikassa sitä tulikin asuttua. Muistui mieleen, että niin, silloinkin pommi räjähti kadulla vain 50 metrin päässä meistä. Silloin vasta iskee tajuntaan, että olihan muuten outo lapsuus. Nuorena on muutenkin peloton.

– Totta kai vanhempani yrittivät suojella meitä siltä kaikelta, mikä tuntui silloin rankalta kasvatukselta. Mihinkään ei ollut lupa mennä, eikä missään tuntunut tapahtuvan mitään kivaa. Ei ollut hengailumestoja tai soittopaikkoja. Mutta otimme siitä vähästä ilon irti. Se opetti nöyräksi. Valehtelisin, jos väittäisin, että minulla oli jotenkin surkea lapsuus.

Kaikkivaltias punkkari

Ricky Warwickin bändit ovat olleet helpoiten määriteltävissä hard rockiksi. Tämä kuulostaa sikäli oudolta, että mies itse on pitänyt itseään pesunkestävänä punkkarina.

– Kerran punkkari, aina punkkari. Se oli musaa, johon ensinnä rakastuin. Minulla on kaksi isosiskoa, jotka olivat rockin perään, etenkin David Bowien – rauha hänen sielulleen – ja Thin Lizzyn. Rakastin näiden lisäksi myös Rory Gallagheria. Mutta sitten näin Belfastissa Stiff Little Fingersin, ja se oli siinä. Se muutti elämäni. Minuun iski välittömästi tunne, että tätä minunkin on tehtävä: vapauttaa sitä samaa energiaa ja intohimoa. Ja he lauloivat asioista, joista tiesin: Belfastista, elämästä siellä ja sen vaikeuksista. Pystyin samastumaan kaikkeen, mistä Jake Burns lauloi.

– Myöhemmin kuuntelin Stiff Little Fingersin lisäksi myös Clashiä, Motörheadiä ja Ramonesia. En ollut oikein koskaan metallin perään. Halusin bändiin, jossa olisi asennetta, kiukkua, energiaa, intohimoa ja sielua – jotain merkityksellistä. Halusin jotain, johon pystyin samastumaan. Ei mimmien pokaaminen Sunset Stripillä ollut minun arkipäivääni.

Kun Warwick oli jo päässyt maistamaan rockelämän euforiaa, hänelle tarjoutui tilaisuus soittaa itsekin Stiff Little Fingersin riveissä. Warwickin vierailu kitaristin ominaisuudessa on tallennettu bändin vuonna 1995 julkaistulle Pure Fingers -livealbumille.

– Stiff Little Fingers -diggailuni ei todellakaan ollut mikään salaisuus, ja bändin tyypit lukivat haastatteluistani, kuinka tärkeitä he minulle olivat.

– Kävi ilmi, että Jake Burns ja bändin silloinen kitaristi Henry Cluney olivat The Almightyn faneja. Niinpä Jake pyysi minua keikalle soittamaan heidän kanssaan Alternative Ulsterin. Nyt olen käynyt vetämässä sen kolme tai neljä kertaa. Se sävähdyttää aina. Joku neljä viisi vuotta sitten he soittivat Ulster Hallissa, joka oli juuri se paikka, jossa näin heidät ensi kertaa. Kun nousee heidän kanssaan lavalle 30 vuotta myöhemmin samassa paikassa, tunne on aivan mieletön.

Ricky Warwickin tunnetuin bändi oli pitkään edellä mainittu The Almighty, joka lyötiin läjään Warwickin perheen muutettua Skotlantiin ja miehen löydettyä koulusta rockin soittamisesta kiinnostuneita kanssamuusikoita. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt treenata kiertue-elämää kelttipunkyhtye New Model Armyn riveissä.

– Opin silloin, miten homma toimi. Miten käyttäydytään pääesiintyjän kanssa ja kuinka kiertuebussissa eletään. Rakastin sitä kaikkea! Mutta halusin perustaa oman bändin. Bussissa istuessa mietin, että The Almighty on kyllä niin reteä nimi, että jos joskus perustan oman bändin, sen on pakko olla se.

– New Model Army -pesti loppui ihan hyvässä hengessä ja käynnistelin omaa juttuani. The Cultin Electric oli juuri ilmestynyt, Guns N’ Roses alkoi olla isollaan. Havahduin, että tämähän on heviä settiä, mutta silti siinä on asennetta. Ja selvästi myös punkkia. Miksen siis voisi ottaa Sham 69 -fanitustani ja yhdistää sen Motörheadiin. Olisipa siistiä vetää sellaista kamaa isoilla kertosäkeillä ja raskailla riffeillä. Sitä me juuri yritimme The Almightyn kanssa.

The Almighty oli vielä tuolloin kukoistaneen hard rock -lehdistön lempilapsi, ja bändi oppi nopeasti käyttäytymään odotusten mukaisesti. Nöyryys oli viskattu odottamaan tulevia aikoja.

– Istuimme kavereiden kanssa paikallisessa pubissa ja haaveilimme kiertävämme maailmaa. Itselläni oli hyvin selkeä visio The Almightysta, miltä sen tuli kuulostaa ja näyttää. Jo ensimmäiselle keikallemme annettiin jossain lehdessä viisi tähteä viidestä. Levytyssopimus irtosi vuoden sisään. Yhtäkkiä kaikki mistä olin unelmoinut kävi toteen.

– Olimme nuoria ja ärsyttäviä, ylimielisiä ja naiiveja, mutta meillä oli myös kova työmoraali. Uskoimme ehdoitta tekemiseemme. Olimme nälkäisiä saavuttaaksemme kaiken mahdollisen. Muutimme Lontooseen, missä oli enemmän actionia. Soitimme Marquee-klubilla ja homma meni putkeen. Se oli hyvää aikaa. Siihen aikaan väki todella kävi keikoilla ja osti musaa. Levykauppoja oli pystyssä ihan toiseen tapaan kuin nykyään.

Pitkään tuntui, että The Almighty jäisi maailmalle lähteneen muusikon suurimmaksi saavutukseksi. Mies itsekin myöntää, että tuossa vaiheessa elämä oli tuuliajolla. Pelastuksen tarjosi muutto naisen perässä Yhdysvaltoihin, missä mies on asunut vuodesta 2004. Siellä Warwick jatkoi edellisenä vuonna käynnistynyttä soolouraansa ja piipahti rivijäsenenä yhden albumin julkaisseessa Circus Diablo -yhtyeessä, jonka tunnetuin jäsen oli The Cult -kitaristi Billy Duffy.

Siirtotyöläisen koti-ikävä

Helmikuun lopussa ilmestyi tähän mennessä huomionarvoisin Ricky Warwick -soolotyö, kun Nuclear Blast julkaisee alun perin joukkorahoituksen avulla vuonna 2014 loppuun saatetun tupla-albumin. Sen muodostavat rockimpi When Patsy Cline Was Crazy (and Guy Mitchell Sang the Blues) ja akustinen Hearts on Trees. Levyillä kuuluu americanahenkinen amerikkalainen juurimusiikki, mutta etenkin vahva edustus vierailijaosastolla (muiden muassa Def Leppardin Joe Elliott, Therapyn Andy Cairns, vanha idoli Jake Burns) paljastaa, ettei Warwick ole unohtanut vanhojakaan kotiseutuja. Irkkuaspekti kuuluu myös levyllä.

– Se on musaa josta diggaan. Vaikka asunkin Los Angelesissa, olen kuolemaani asti belfastilainen. Poden sinne jatkuvaa koti-ikävää. Pyrin käymään siellä kolme neljä kertaa vuodessa. Ja tietysti minulla on siellä yhä paljon ystäviä. Se on siis iso inspiraationlähde musiikillisesti ja yksinkertaisesti siksi kuka olen. Toisaalta diggaan myös americanasta ja tarinankerrontakulttuurista muutenkin, Steve Earlestä, Bob Dylanista ja Bruce Springsteenistä.

Paluu isompiin ympyröihin tapahtui, kun Warwickia kysyttiin nykymuotoisen Thin Lizzyn keulille. Bändin tuotanto oli läpikotaisin tuttua jo lapsuudesta, mutta entistäkin tarkempi perehtyminen Phil Lynottin elämäntyöhön paljasti kappaleista vielä lisää ulottuvuuksia.

– En ole koskaan oppinut keneltäkään edesmenneeltä ihmiseltä yhtä paljon kuin Phililtä. Olen löytänyt elämäni tarkoituksen kuuntelemalla Philin musiikkia. Tunsin tuotannon hyvin, mutta laulaakseni hänen biisejään perehdyin niihin totta kai vielä syvemmin. Hän oli loistava tekstittäjä. Niin kaunista, niin välitöntä. Ja myös irlantilaisuus on tietysti meitä yhdistävä tekijä.

– Ne ovat hienoja kappaleita ja aina Philin. En ikinä väittäisi, että minäkin olisin pystynyt tekemään ne. Korostan aina, että laulan hänen kirjoittamiaan lauluja. Minun hommani on vain pitää ne kappaleet hengissä. Joo, totta kai ne tulevat aina olemaan olemassa, esitin minä niitä tai en, mutta että ihmisillä on mahdollisuus kuulla ne myös livenä.

Muiden muassa Lynottin perikunnan toiveesta Thin Lizzy jätettiin vanhoja biisejä esittäväksi keikkabändiksi. Vuonna 1974 Lizzyyn liittynyt kitaristi Scott Gorham halusi kuitenkin julkaista uutta materiaalia vanhan bändinsä hengessä. Tästä sikisi Black Star Riders, jonka keulille Warwick luonnollisesti siirtyi.

Bändiltä on ilmestynyt kaksi verevää albumia, ja kolmannen lupaillaan olevan tulossa. Ridersin ja Thin Lizzyn symbioosi on kiehtova siksi, että Black Star Riders on selkeä jatkumo Thin Lizzylle, mutta ilmiselvä tarkoitus on silti seistä omilla jaloillaan. Warwick myöntää, että aivan sellaiseen tilanteeseen tullaan tuskin koskaan pääsemään.

– Viime kiertueella emme soittaneet enää juurikaan Lizzyn biisejä. Se oli tietysti lämppärikiertue Whitesnaken ja Def Leppardin kanssa, eli soittoaikaakaan ei ollut kuin se 45 minuuttia, mutta niistä yhdeksästä biisistä jotka vedimme Lizzyn taisi olla vain pari kolme. Se oli hyvä testi nähdä, kuinka hyvin Black Star Riders on pärjännyt. Ei sillä, että haluaisimme päästä jotenkin eroon tilanteesta, ei todellakaan. Haluamme vain, että menemme eteenpäin omana itsenämme. Mutta meillä on Scott Gorham, joka on niin merkittävä osa Thin Lizzy -soundia, että hänen myötään Lizzy-yhteys tulee aina olemaan olemassa.

Musiikillinen vihanhallintakurssi

Tuoreilla sooloilla esittäytyy sikälikin muuttunut Ricky Warwick, että miehen ulosanti on loiventunut The Almightyn karjunnasta sävykkääksi, elämän kivikkoisen polun varrelta poimituksi uskottavaksi tulkinnaksi.

– Olin silloin vain niin vihainen, että piti karjua. Kun käynnistelin soolouraani 2002, Joe Elliott kehotti, että laula nyt hyvä mies kunnolla. Ei sinun tarvitse huutaa saadakseni sanottavaasi perille. Tajusin, että minulla on ääni, jota voin käyttää muutenkin. Tämä vahvistui, mitä enemmän tein soolokeikkoja. Ääneni on vanhemmiten oikeasti parantunut. Olen löytänyt rajani, tiedän mihin pystyn ja mihin en.

– Philin biisien esittäminen oli tietysti erinomainen mahdollisuus opetella laulamaan kunnolla. Olen nykyään sinut lauluääneni kanssa. Minulla on samantyyppinen intonaatio kuin Philillä, joten biisien opettelu ei ollut vaikeaa. Sitä helpotti sekin, että ei tullut mieleenikään ruveta esittämään omia tulkintojani hänen biiseistään. Kaikki haluavat kuulla biisit kuten hän ne esitti. Se helpotti oman ääneni löytämistä myös soolona.

Kun takana on neljännesvuosisadan ura, on selvää, että sen varrella on ollut pakko luottaa johonkin, että toiminta jatkuu. Kunnianhimoisen taiteellisen vision ja suoraselkäisen työmoraalin väliltä Warwick ottaa mieluummin jälkimmäisen.

– Pitää olla valmis tekemään töitä missä olosuhteissa tahansa. Pitää keskittyä ja nähdä omat tavoitteensa. Itselläni homma meni vituiksi, kun fokus katosi. Muutaman vuoden ajan vain odotin oikeita asioita tapahtuvaksi, vaikken tehnyt niiden eteen mitään. Odotin ihmisten koputtavan ovelleni. Tähän liittyivät myös nämä pahimmat kliseet, ryyppäsin liikaa, vedin huumeita ja jouduin ylipäätään huonoon seuraan. Asenne ei ollut kunnossa. Eikä puhelin soinut. Ovelle ei koputtanut kukaan.

– Syytin tilanteesta kaikkia muita paitsi itseäni, jonka syytä kaikki oli. Sen jälkeen kun tajusin, kuka se idiootti oikeasti on, en ole katsonut taakseni. Väitän että minulla on nykyään hyvä työmoraali ja teen kaiken duunini perusteellisesti. Se on oikeasti duuni, mutta duuni jota rakastan. Siitä huolimatta työn eteen täytyy nähdä oikeasti vaivaa. Mikään ei tapahdu itsestään. Kyllähän minut on niin kasvatettukin.

Ennen viimeisintä tuplasooloa Warwickilta on ilmestynyt reilun kymmenen vuoden säteellä kolme muuta soolotyötä. Hän sanoo, että niillekin on vuodatettu sydänverta.

– Etenkin Tattoos & Alibisin [2003] ja Belfast Confettin [2009] kohdalla. Love Many Trust Few’tä [2005] tehdessä hengailin Nashvillessä ja tein hommia sikäläisten muusikkojen kanssa. Silläkin levyllä on paljon hyviä biisejä, mutta aivan liian vähän omaa panostani. Yritin tehdä levyä sikäläisten ehdoilla ja tajusin, ettei se sovi minulle. Taisin olla siihen porukkaan tatuointieni kanssa liian lainsuojaton.

– Belfast Confetti edustaa ehdottomasti enemmän minua. Tattoos & Alibis tietysti sitäkin enemmän, koska se oli ensimmäinen sooloni. Sitä oli erityisen jännä tehdä. Tein biisit, soitin ne akustisella kitaralla ja lauloin. Olin menossa silloin aivan uuteen suuntaan. Jotkut yllättyivät siitä kovasti, ja yllätti se minutkin. En ollut aivan varma, pystyisinkö siihen.

Ricky Warwickin ura näyttäytyy monin tavoin klassisena kehitystarinana, jossa menestys saapuu pohjalta ponnistaen ovista ja ikkunoista. Aivan yhtä varmasti tulee syöksylasku pohjamutiin ja taas nousu pikkuhiljaa ylöspäin. Tässä pyörityksessä olet varmasti muuttunut?

– Aivan varmasti. En ole enää yhtä vihainen. Se on tietysti seurausta jo perheenkin perustamisesta. Enää ei ole varaa olla itsekäs. Aika ei ole enää pelkästään omaani. Sen pitäisi kyllä muuttaa ihan jokaista.

– Olen nykyään suvaitsevaisempi ja kärsivällisempi. Hermo ihmisiin ei pala enää yhtä nopeasti. Olen paljon paremmin sinut itseni kanssa kuin 25 vuotta sitten. En ota enää mitään itsestäänselvyytenä. Tajuan että pitkästä urasta pitää olla onnellinen. Ilman tuuria sellainen ei olisi ollut mahdollista. Nyt hommat ovat hyvässä kuosissa. Minulla on tallella sama into kuin aina ennenkin. Minulla on vielä paljon tekemistä musahommissa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2016.

Lisää luettavaa