Tapaamme Pete Ahosen kanssa Burning Pointin omassa studiossa Oulun Hiukkavaarassa. On heinäkuun puoliväli 2015.
– Täältä löytyy kelanauhuri, jolla saattaisi pystyä kuuntelemaan ensimmäisen demoni, Ahonen kertoo.
Palataan vielä muutama askel taaksepäin. Ahosen heviherätys tapahtui tutulla kaavalla.
– Kaikki lähti siitä, kun kaveri soitteli kitaralla Iron Maidenin Number of the Beastiä. Siitä tuli heti tunne, että perkele, minäkin haluan oppia tuon. Meitä oli sitten muutamia muitakin kavereita, jotka olivat tämän kitaristin opissa harjoittelemassa kyseistä Maiden-riffiä.
Ensimmäinen todellinen yhtyekin syntyi varsin pian.
– Taisi olla vuosi 1985, kun meillä oli ensimmäinen bändi, Megaforce. Siinä oli oululaisia hemmoja, muun muassa Pirttikosken Mika laulajana. Hänhän on sittemmin laulanut muun muassa helsinkiläisessä Hellcity 13 -yhtyeessä [vuonna 2007 nimeään kantaneen levyn julkaissut hard rock -bändi].
– Teimme sen yhden demon, kelanauha on vieläkin tallessa. Sen kuulemisesta on helvetin monta vuotta, mutta kai se jonkinlaista hevinräpistystä taisi olla.
Myöhäissyntyinen ura
Seuraavina vuosina Ahosella oli kellaribändiprojekteja, jotka eivät kuitenkaan edenneet pitkälle. 1990-luvun alun jälkeen tuli hiljaisempi kausi.
– Monta vuotta meni niin, että soittelin pelkästään kotona. 1997 menin töihin yhteen oululaiseen levytukkuun, jossa oli töissä Kyrön Jukka, Burning Pointin alkuperäinen kitaristi. Siinä tuli illanistujaisissa pikku kaljapäissään lauleskeltua kaikenlaista. Jukka sitten pakotti laulamaan oman bändinsä demolle.
– Olin alkuun hyvinkin vastaan koko ajatusta, mutta niin se demo vain tehtiin. Jukka laittoi projektin nimeksi Planet Caravan. Se oli kyllä ihan Jukan oma projekti, ei minulla ollut mitään vaikutusta esimerkiksi kappaleisiin.
Ahonen oli jo kolmekymppinen ensimmäisen todellisen projektin aikoihin.
– Emme keikkailleet Planet Caravanin kanssa, mutta siitä se yhteistyö Burning Pointin suhteen alkoi. Yhtye syntyi noihin samoihin aikoihin. Maaliskuussa 2000 tuli ensimmäinen demo, jolla teimme heti levytyssopimuksen saksalaisen Limb Musicin kanssa. Siinä mielessä olemme olleet onnekkaita, ettei ole tarvinnut tehdä demoa demon perään.
Alku oli lupaava. Ahonen painottaa, että aika oli 2000-luvun alussa hyvin erilainen kuin nykyään esimerkiksi musiikin myyntien ja tuotantojen suhteen.
– Limb promotoi mukavasti vielä toisenkin levyn [Feeding the Flames, 2003]. Se tuntui menevän hyvin eteenpäin, ja studiobudjetitkin kasvoivat, ne olivat useita tuhansia euroja.
Sitten tuli vaikeuksia. Limb Music oli tehnyt erään oululaisen levy-yhtiön kanssa sopimuksen, että Limb maksaa tietyn kertasumman, jolla Burning Point voi tehdä levynsä kyseisen firman studiossa. Ennen kolmannen albumin äänityksiä oululaisfirman omistaja kuitenkin keksi, että Burning Pointin jäsenet ovat velkaa edellisten levyjen äänityksistä.
– Yhtäkkiä me sitten olimme muka 20 000 euroa pystyssä. Voitimme kiistan, mutta näiden asioiden kanssa tapellessa vierähti reilusti yli vuosi.
– Kun saimme asian selväksi, Limb ilmoitti, että tehdään vain levy, mutta budjetti on tuhansia euroja pienempi. Me kieltäydyimme. Muilla bändin tyypeilläkin alkoi kai mopo hyytyä kaiken vääntämisen keskellä.
Lopulta basisti Toni Kansanoja lähti Catameniaan, ja Ahosellakin meni sukset ristiin Kyrön kanssa. Sitten Ahonen teki demoja kahdestaan Jussi Onteron kanssa, joka oli tuolloin vielä Burning Pointin kosketinsoittaja, nykyisin rumpali.
– Teimme viiden tai kuuden biisin demon, ja Metal Heaven tarttui siihen. Se oli taas hemmetin hienoa aikaa. Levy [Burned Down the Enemy, 2006] sai paljon mainostusta ja levy-yhtiö oli innostunut.
Haamubiisit esiin
Tämän kaiken keskellä oli ehditty kuitenkin perustaa myös Ghost Machinery.
– Tapailin Burning Pointin treenikämpällä yhtä vanhaa biisiäni. Muut jätkät olivat vähän, että ei, ei tuo oikein toimi… Mietin, että pistetään hautumaan.
– Aloin sitten miettiä, että vittu, en minä ole pöytälaatikkokirjoittaja. Tämä on hyvä biisi, minä perustan perkele toisen bändin! Yhtyeen nimikin tuli siitä, että se on jonkinlainen haamukoneisto, joka työstää ikään kuin ylijääneitä kappaleita.
Oli kova kynnys lähteä luotsaamaan yhtyeen asioita yksin.
– Kyrö oli hoitanut esimerkiksi kaiken sähköpostiliikenteen Burning Pointin kanssa ja ollut muutenkin vähän enemmän mukana musiikkibisneksessä. Noviisina en tiennyt yhtään, miten levy-yhtiöihin ollaan yhteydessä ja niin poispäin.
– Ajattelin kuitenkin, että ei se auta kuin yrittää ja laitoin omilla kyvyilläni kyselyjä yhtiöille. Niin me sitten saimme Sound Riotilta levytyssopimuksen Ghost Machineryllekin.
Haunting Remains -debyytti ilmestyi vuonna 2004 ja toinen levy Out for Blood Limb Musicin kautta vuonna 2010. Sille saatiin laulajaksi Kilven Taage Laiho, joka on sittemmin jo eronnutkin yhtyeestä. Pure Steel Recordsin kautta julkaistava kolmas levykin on nyt valmis.
– Levy on nyt masteroinnissa Saksassa, ja kaikki on suurimmaksi osaksi valmista. Ainoa ongelma on nyt se, että kappaleita on 13 ja kolme niistä on covereita. Parhaillaan väännetään siitä, jos tulisi jokin erikoispainos.
– Haluan kaikki coveritkin ulos, koska ne ovat hemmetin kovia. Esimerkiksi Ironcrossin Fight for the Stranger on tehty vielä Taagen ollessa bändissä, ja Kilven Pete ja Aleksi Summe soittavat soolot.
Sanansäilä viuhuu
Stargazery syntyi hieman samalla tavalla kuin Ghost Machinery. Tekeillä oli kappale, joka kehittyi myöhemmin How Many Milesiksi.
– Se ei sopinut näiden kahden muun yhtyeen konseptiin. Se oli enemmänkin sellainen hard rock -ralli. Ajattelin sitä ensin vain jonkinlaiseksi yksittäiseksi jutuksi, vaikka sinkuksi. Homma lähti kuitenkin hanskasta.
Laulajaksi saatiin kultakurkku Jari Tiura.
– Tunsimme studiokohtaamisten kautta, Jarilla oli Snakegod-bändinsä. Ensimmäiset ideat tulivat jo vuonna 2005. Koko projekti aktualisoitui levylle asti vasta kuuden vuoden jälkeen jo senkin takia, että Jari oli puolitoista vuotta [Michael] Schenkerin porukoissa.
Ensimmäinen Stargazery-levy Eye on the Sky ilmestyi vuonna 2011. Sitten seurasi jälleen pitkä tauko.
– Rummut ja komppikitarat toiselle levylle oli äänitettynä jo loka-marraskuussa 2012. Siinä oli kaikilla jos jonkinlaista aikatauluongelmaa ja minulla meni hermot. Levy olisi siis voinut tulla jo vuonna 2013, mutta Stars Aligned ilmestyi vasta tämän vuoden tammikuussa.
Burning Point oli puolestaan julkaissut levyt Empyre (2009) ja The Ignitor (2012).
– The Ignitor tuli Scarlet Recordsin kautta, ja siitä tiesin jo valmiiksi, että ne eivät mainosta sitä ollenkaan. Kaikkien haastattelujenkin saaminen oli minun ansiotani.
– Ja minähän lauon kaikenlaisia tyhmyyksiä Facebookissa. Laitoin niihin aikoihin jonkin päivityksen, että mitä hyötyä levy-yhtiöstä on, jos se ei tee hommaansa. Scarletin tyyppi otti vissiin itseensä ja laittoi viestiä, että onko jotain ongelmaa heidän kanssaan. Vastasin, että ei minulla ole mitään ongelmaa, mutta saanhan minä kirjoitella Facebookiin mitä haluan.
Pääbändin uusi nousu
The Ignitorin jälkeen Ahonen halusi kehitellä Burning Pointille jotain uutta. Heinäkuussa 2014 julkistettiinkin tieto, että Ahonen siirtyy pois laulajan tontilta ja Battle Beastin ensimmäisellä levyllä (Steel, 2010) laulanut Nitte Valo on liittynyt bändiin.
– Minä olen vähän sellainen plan b -tyyppinen ihminen. Mietin aina mahdollisia yhteistyökuvioita ynnä muuta. Olimme Facebook-kavereita ja panin Nitelle kyselyä. Alkuun se oli vähän sellaista ”katellaan ja mietitään” -hommaa. Ensimmäinen kysely tapahtui jossain vuoden 2013 loppupuolella.
– Nitte taisi olla aluksi vähän varpaillaan, kun ei ollut vähään aikaan tehnyt mitään. Battle Beastin jälkeen hän oli ollut täysin perheenäitinä. Oli oikeastaan onnekas sattuma, ettei kukaan ollut tajunnut kysyä häntä aiemmin.
Lopulta yhteistyö tuotti hedelmää, ja kesäkuussa ilmestyi yhtyeen nimeä kantava levy, jolla on neljä uutta ja kuusi uudelleen versioitua vanhaa kappaletta.
– Burning Pointin vanhoilla levyillä on todella kovia kappaleita, jotka eivät vain ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. On mahtavaa saada niille nyt sekä näkyvyyttä että Niten kaltainen ääni. On myös hienoa, että uusi yhtiömme AFM Records julkaisee kaikki edelliset levyt uudelleen.
Valon promootioarvo oli tiedossa jo siinä vaiheessa, kun häntä pyydettiin yhtyeeseen.
– Totta kai! Ei siinä minusta ole mitään häpeällistä. Jos haluat, että jokin oma asiasi menestyy, niin totta kai teet kaikkesi sen eteen. Niten valinnan ainut kriteeri ei tosin luonnollisestikaan ollut tässä. Olen minä sen verran oman arvoni ja bändini arvon tunteva, etten ota ketä vain laulamaan, vaikka olisi kuinka kuuluisa.
Tyyliseikat hallussa
Kaiken mainitun lisäksi Ahonen laulaa sessiopohjalta Kimmo Kuusniemen legendaarisessa Sarcofagusissa (”Sitähän on tituleerattu Suomen ensimmäiseksi oikeaksi hevibändiksi, ja muusikkona on kunnia-asia olla mukana”). Lisäksi kehitteillä on Ahosen ”ultimaaliseksi power metal -albumiksi” kutsuma projekti Unations-nimen alla.
– Huomasin joskus vuonna 2011, että minulla on nippu biisejä, joille ei ole oikein paikkaa. Olemme olleet Miken [Andersson, Cloudscape/Fullforce] kanssa Facebook-kavereita, ja laitoin hänelle viestiä, että olisiko kiinnostusta työstää tällaista materiaalia.
Anderssonin myötä mukaan on tullut muun muassa Therionissa ja Soilworkissa rumpuja soittanut Richard Evensand.
– Kyllähän sekin projekti on venynyt, kun jo 2012 aloitettiin hommat. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että on ohjelmoiduilla rummuilla tehdyt demot valmiina. Olen potkinut perseelle, että mitä me teemme projektin suhteen.
Ahosella on selvä kuva eri projektiensa luonteesta – ja musiikin tekemisestä ylipäänsä.
– Jo Eye on the Sky -levystä näki arvioita, että tämähän olisi voinut olla Burning Pointia tai Ghost Machineryä. Toki siellä on paljon sellaisiakin kappaleita, mutta on myös biisejä, jotka ovat ihan vain sen tietyn bändin juttuja.
– Burning Pointilla on se Judas Priest/Helloween -meininki. Ghost Machineryssä taas saan toteuttaa tiettyä AOR-puoltani. Stargazeryssä, varsinkin uudella levyllä, on sellaista Whitesnake-tyylistä hard rockia.
– Minun silmissäni jokainen hyvä muusikko tekee biisejä lähtökohtaisesti itselleen. Myös minä teen sellaista musiikkia, jota haluaisin itsekin kuunnella. Kriitikoidenkin pitäisi unohtaa se lause, että ”onhan tämä kuultu ennenkin”. So fucking what!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2015.